Rikki.

Kun kaikki helisevä ajantäyte on sanottu eikä hymy enää jaksa nousta kasvoille, murrun täysin. Hajoan palasiksi hänen edessään. Siinä istuu tämän päivän minä - pieni mytty, jonka keho on solmussa itsensä ympärillä - ja ahdistus puskee pintaan todellisempana kuin aikoihin.
Ahdistus, pelko, epävarmuus ja itku.

”Mä olen ihan rikki.”

Noin, nyt se on sanottu. Tunnin kulutin puhumalla hermostuneesti, kunnes en enää jaksanut pitää itseäni kasassa. Olen ollut pahemmassakin kunnossa siinä huoneessa ja elämässä ylipäätään, mutta pitkän hyvän jakson jälkeen tämä tuntuu väärältä, kielletyltä ja häpeällisestä. Silti istun siinä totaalisen solmussa.

Pian ilmaan lentää se kysymys, johon en ikinä osaa vastata. En tohdi, voi, osaa tai kykene. Mitä tarvitset, mikä voisi auttaa? Kuulen korvissani kappaleen, joka alkaa sanoilla ”auta mua vähän ole kiltti” ja tekisi mieli sanoa niin. Mutta ei, en en en. Kohta on pärjättävä jo omillaan, joten miten voisin enää tässä vaiheessa pyytää toiselta apua. Siispä taas puistan päätäni ja hoen, etten tiedä. En tiedä en tiedä en tiedä. Ja kuitenkin tiedän.

Lopulta otan ahdistuksen reppuselkään, raahaan sitä halki kaupungin ja yritän jättää sen tanssisalin ulko-ovelle. Se on sitkeämpi ja vahvempi tällä kertaa, tarttuu kiinni hiuksista ja toisella lonkerollaan jo valmiiksi kipeästä jalasta. Olen hiljaa, vaihdan vaatteet, tanssin. Ahdistus seuraa vierestä ja kuiskii korvaan ilkeyksiä, nauraa, kun sekoan sarjoissa.