Keho ei unohda.

Vointi on ollut tasaisen hyvä, jos lapsettomuuden taakkaa ei lasketa. Käyn terapiassa harvennetusti ja loppu on lähellä, tiedän sen. Koko syksyn olen hokenut samaa: "Tanssi on ihanaa, opiskelu takkuaa ja menetän pian järkeni koulun suhteen." Nyt päätän sanoa jotain muuta.

Asettelen ruutupaperin eteeni ja kerron haluavani lukea sen itse. Istun hiljaa liian kauan, pää painuu käsiin ja nousee ylös. Venkoilen, todella yritän tavata sanoja, mutta lopulta heitän paperin terapeutille. Puistan päätäni pettyneenä: "En pysty, lue sinä." Hän lukee sitä rauhallisella äänellä - kyllä, ääneen perkele. Annoin siihen luvan, mutta käsken lopettaa ensimmäisen kappaleen jälkeen. Itku puskee pintaan, polttaa silmiä ja saa katseen etsimään turvaa huoneen tutuista nurkista. Ääni vaimenee, tutkiva katse selaa rivejä eteenpäin. Hän lukee sitä kauan, aivan liian kauan. Tarkkaan sana sanalta käy läpi, etsii merkityksiä ja pieniä vihjeitä.

Jostain hän löytää yhtäläisyyksiä menneisyyteni kanssa, heittää pahimpia muistoja välillemme niin salakavalasti, etten osaa varoa tai väistää. Hiljaa tunnustellen tutkii, miten reagoin. Mieli on koko ajan läsnä, mutta keho kietoutuu solmuun ja tunteita sinkoilee kuin ydinohjuksia. Positiivista on se, etten enää katoa niin kuin ennen, mutta siihen se jääkin. Takki on tyhjä, tuntuu kuin joku olisi lyönyt nyrkillä palleaan. Ulkona sytytän tupakan tärisevin käsin, nojaan voimattomana tiiliseinään ja yritän kasata palasiani kokoon. Tupakka palaa liian nopeasti, sytytän toisen ja katselen ihmisten kenkiä rauhoittaakseni itseni.

Lenkkarit

Maiharit

Kumisaappaat

Converset

Vanhat

Uudet

Korkokengät

Myöhemmin  samalla viikolla mieheni kertoo minun huutaneen apua useampana yönä. En muista uniani, mutta terapeutin herättelemä tunnemuisto on nostanut päätään. Se ei mene pois kuin hetkeksi, kunnes taas ravistelee voimakkaasti. Ehkä kaikki ei olekaan vielä käsitelty, vaikka niin luulin. Järjen tasolla pahimmat muistot ovat siirretty unohdettujen asioiden laatikkoon, mutta tunnepuoli ja keho ovat eri mieltä. Ne eivät ole unohtaneet.

Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?

Päästä mut vapaaksi!

Terapiasalin äkkinäinen vaihdos hämmentää, mutta otan sen haasteena. Silmät osuvat peiliin ja hätkähdän - hetkellisesti haluan juosta pois. Seison ison huoneen reunalla ja rutistan laukkuani, en löydä turvallista paikkaa. Annan katseeni kiertää ja tunnen häipyväni näkymättömiin. Kas, hei vaan näkymätön lapsi, taas tapaamme. Tähän tilaan liittyy niin paljon monimuotoisia tunteenraakileita sekä ahdistuksen riipiviä ruoskaniskuja. Mutta minähän selviän. Piste.

Ajattelen turvallisenharmaan tyynyn tuovan rauhan, mutta yhtäkkiä huomaan olevani kahlittuna liian pieneen tilaan. Iso huone kutsuu liikkumaan, se suorastaan huutaa tanssimaan, nauramaan, nauttimaan. Mitä tämä on?

Terapeutti ei ole se, joka minut olisi tyynylle kahlinnut, mutta hakkaan lattiaa ja huudahdan: Päästä mut vapaaksi! Niinpä hän kannustaa siihen. Ehkä vain tarvitsin tähän(kin) jonkun toisen luvan ja suostumuksen, sillä en uskalla tehdä sitä itse; ole hyvä, saat käyttää luovuuttasi ja tehdä, mitä haluat. Näkymätön lapsi minussa arkailee, mutta uteliaisuus kirmaa kuin varsa laitumella ja kutsuu mukaan leikkiin.

Pian löydän itseni selinmakuulta lattialta. Haron käsillä ilmaa ja nauran. Enpä olisi ikinä uskonut.

Keinuu, kiikkuu, liikkuu.

Istun terapiasalin lattialla ja keinutan itseäni eri suuntiin. Silmäni tekevät sitä kuulemma usein - kulkevat suunnasta toiseen, liikkuvat paljon. Nyt teen samaa kehollaan. Oma vika, itsepä ehdotin. Tavallaan. Rivien välistä. Varovasti. Yhtäkkiä ymmärrän, ettei se ehkä ole vika laisinkaan, vaan edistymistä. Uskallan ottaa kehon käyttööni muulloinkin kuin ahdistuksen kiskoessa sitä kippuraan.

Heijaava liike ja terapeutin sanat tähtitaivaasta saavat hymyilemään, sillä taivas on aina kiehtonut minua. Muistan niitä hetkiä, kun katsoin taivaalle ja päätin haluta tähtitieteilijäksi. Pieni tyttö täynnä toiveita ja isän lempeä nauru, lattialle levitettyjä tietosanakirjoja. Ei mitätöintiä, vain silkkaa rakkautta. Muistan myös iltoja ja öitä, kun ystävän kanssa istuimme parvekkeella etsimässä tähtimerkkejä: iso karhu, pieni karhu, cassiopeia. Ja aamuyön viime kesältä; selkää pistelevän nurmen, pilvien villin vauhdin ja ystävän, jonka olkapäähän nojasin päätäni. Pilvenhippusia, hän sanoi. Siinä oli hyvä olla.

Kaikki ei ole aina ollut huonosti. Masennuksen takana on kytenyt pieni liekki, melkein kuin odottamassa hetkeä, jolloin voisi roihahtaa. Mutta aina joku tai jokin on saanut minut epäröimään. Suorasanainen Kriitikko vai pelonsekaisen epäluottamus, ehkä molemmat? Toistelen ihmetystä, kun en muutakaan osaa. En tunne tällaista minua, joka hymyilee ja nauraa, on avoin ja paljas. Leikkisä. Kaikki tulee jostain syvemmältä, ymmärryksen toiselta puolen. Mitä on tapahtunut, mitä kaikkea voi vielä tapahtua? Ymmärtämättömyys heittää bensaa pelon liekkeihin ja tekisi mieli juosta karkuun. Masennus on läpikotaisin tuttu ja ahdistus vanha ystävä, mutta mikä kumma on tämä hyvä, joka ottaa tilaa minussa hetki hetkeltä enemmän?

Automaattiohjaus.

Turvallisuus - olen tuonut sen väliimme, sanoittanut sille muodon. Pieni ja hauras lasipallo, joka voi hajota pienestäkin hipaisusta. Täytyy olla varovainen. Keskustelu sukeltaa syviin vesiin ja tunnen, kuinka osa osalta katoan. Kuuluu risahdus, sitten toinen. Nyt ollaan jo liian lähellä kipukohtia, hauraita ja pelottavia. Etsin hänestä turvan merkkejä: katsetta, elettä, liikettä, mitä tahansa. Löydänkin. Aina minä löydän. En kaikista, mutta joistain tietyistä. Kaikki on periaatteessa hyvin, järkeilen, mutta silti joku tai jokin tönii minua kumoon.

Mikä sinua nyt auttaisi?

Sitten tapahtuu se pahin mahdollinen. Kipu istahtaa rintakehän päälle kaikella painollaan ja lasi hajoaa, jää kristallihippusiksi keuhkoihin. Kiedon itseäni kasaan, mutta se ei auta. Yritän pyytää apua, mutta sanat karkaavat, jäävät piiloonsa. Teen matkaa syvyyksiin enkä löydä sieltä pois.

Kuka sinua voisi nyt auttaa?

Kokoan palaseni pakettiin, kiitän ja taistelen häivähdyksen hymyä kasvoilleni. Pakkasilma puhaltaa kirpeän tervehdyksen, kun samalla joku muu ottaa ohjat. Kävelen varjona tuon hahmon taustalla. Sillä on tummansininen toppatakki ja punaiset huopikkaat. Hahmo sytyttää tupakan, kävelee kadulla katsomatta toisia ihmisiä. Se tervehtii linja-autonkuljettajaa, ei katso kohti, mutta näkee läpi. Kiittää kassaneitiä, väistää ihmisiä. Talvi kirskuu askeleidensa alla, mutta se ei taida kuulla sitä. Miksi sillä on avaimet minun kotiini? Se astuu sisään ja heittää toppatakin lattialle. Hahmo on vain ääriviivoja, täysin ontto ja tyhjä. Pelkkä kuori. Tovin kuluttua havahdun keittiön lattialta. Olen minä, kokonainen. Mitä juuri tapahtui?

Kipua.

Selaan vanhoja terapiatöitäni, joita hän on tuonut nähtäväksi. Kaikki on sameaa, erotan vain muutamia lauseita - niitä kaikista viiltävimpiä. Kuin joku löisi palleaan jatkuvia iskuja, säännöllisiä, liian voimakkaita. Etsin lyijykynää, mutta se yksi ja tietty on hukassa. Tekisi mieli paiskata koko kynäpurkki seinään, kunnes viimein löydän sen. 4B. Muut eivät kelpaa. 

Kynä painuu paperiin varmasti ja vahvasti. Kirjoittaa, sotkee, kirjoittaa uudestaan. Olen valmis ja työnnän paperin hänen eteensä samalla vetäytyen poispäin. Sulkeudun, teen itsestäni näkymätöntä taas. En edes muistanut ahdistuksen voimaa ja mietin, olisiko pitänyt jättää jotain sanomatta.

Mikä on se tunne, missä se tuntuu?

En osaa nimetä tai tunnistaa, joten kutsun sitä kivuksi. Se istuu rintakehän päällä. Surua, vihaa, pelkoa - kaikkea sitä, mutta ei mitään niistä kuitenkaan.

Pyydän lupaa hakea viltin, saan luvan ja kietoudun vihreän kankaan alle turvaan. Heijaan itseäni hiljaa, kun en muutakaan osaa. Kuuntelen rauhoittavia sanoja, yritän olla itkemättä. Kyyneleet törmäävät patoon ja valuvat sisäänpäin. Pohdin itsekseni, voiko niihin hukkua.

Tyhjä tila.

Vuoden viimeinen terapia. Ei odotuksia, ei ajatuksia. Kerron, kuinka tyhjä pääni on ja pyörittelen kynää kädessäni, tutkin taustapahvin puhtautta ja hämmentävää muotoa - lähtökohdat tuntuvat jo alkuunsa aivan vääriltä. Tyhjä tila on hyvä, hän kannustaa, mutta sitä on vaikea uskoa.

Mieli päättää kuitenkin käynnistyä; tärisevin käsin muotoilen sanoja paperille. Kipeät muistot moukaroivat minua, ne lyövät vasten kasvoja ja pieksevät maanrakoon. Kysyn lupaa hakea toisen paperin (tyhmä idiootti ääliö, ei siihen tarvitse kysyä lupaa!) ja kirjoitan vimmatusti. Ahdistun entistä pahemmin ja kirjoitan lisää.

Keskustelu on vaitonaista puoleltani: nyökkäilyä, pään puistelua, säpsähtelyä, tärinää. Ei ollenkaan tapaistani ainakaan vuoteen. Sitten hän sanoo jotain, mikä saa niskakarvani nousemaan pystyyn, ja tekisi mieli huutaa vastalauseita. En pysty. Pitkään ja hartaasti kerään rohkeutta, takeltelen ja taistelen itseäni vastaan. Hänen rohkaisemanaan lopulta löytyvät sanat, ehkä epämääräiset ja hiljaiset, mutta sanat.

Ja niin tämäkin terapiasyksy on ohi. Uskalsin tuoda itseni ainakin lähes näkyväksi. Mitä ihmettä?

- On kamalaa sanoa vastaan, en ikinä osaa tai uskalla.

- Sanoa vastaan?

- Joo... tai siis kertoa mielipiteensä.

- Eli susta oman mielipiteen kertominen on vastaansanomista? Tästä me ei ollakaan paljoa puhuttu.

- No ei...

- Kuten ei myöskään syyllisyydestä. Ehkä nyt olis sen aika?

- Mmm... ehkä.

Harmaa on uusi musta.

Viime vuosia on sävyttänyt mustan eri sävyt: musta, sysimusta ja mustanmusta. Välillä hetken on ollut kirkkaampaa, mutta pohjavire on ollut sama ainakin viisitoista vuotta. Jotain on kuitenkin tapahtunut - paljon ja enemmänkin - sillä pieni pisara valkoista on taittanut kaiken harmaaksi. Niin moni asia on toisin ja vaikka se pelottaa, en halua pysähtyä tähän. En voisi tehdä sitä itselleni.

Tämän hetken eteen on tehty vuosikausia töitä.

Vuosia sitten ajattelin, että psykoterapia on jotain, mistä suoriudutaan ja valmistutaan kuin koulusta. Kolme vuotta, kiitos ja hyvästi. Kokeilin - ei toiminut. Aloitin samalla ajatuksella taideterapian, kunnes tuli täysromahdus. Silloin ainoat lohtuni olivat syömishäiriön tuoma näennäinen kontrolli ja ajatus kuolemasta, joka koittaisi hetkenä minä hyvänsä. Ajattelen terapian olleen siihen aikaan silkkaa kannattelua, miltei reppuselässä kantamista, jotta selviytyisin seuraavaan päivään.

Jossain vaiheessa elämänhalu löysi minut - tai minä sen - ja terapian luonne muuttui. Kävelin omilla jaloillani, mutta tarvitsin jonkun työntämään eteenpäin. Eteneminen tapahtui käsikkäin terapeuttini kanssa, koska pelotti kohdata tulevaa ja miettiä mennyttä, mutta nyt ajattelen meidän kävelevän vierekkäin. Ajoittain hukkaan suunnan, jolloin tarvitsen häntä ojentamaan lyhdyn, pysymään lähellä ja sanovan: Katsele ympärillesi, ehkä polku on lähempänä kuin arvaakaan. Ja minä kyllä löydän sen. En ehkä heti, mutta hetken hapuiltuani suunta on taas selkeä.

Harmaus ja hapuileva kulku on tähän hetkeen aivan riittävä, en edes odota sateenkaaria tai monenkirjavaa ilotulitusta. Niidenkin aika tulee joskus. Melankoliaan taipuva mieleni ei ehkä kestäisi sellaista vielä, joten nyt on hyvä näin.

"Ihan joo."

Tuttu huone ja ihminen, epämääräinen olo. Kuin keinuisi narisevalla kiikkulaudalla; toisella puolella valtavavia mörköjä ja toisella puolella minä. Yritän löytää sanoja, mutta ne ovat hukassa taas.

"Mitä kuuluu?"
"Ihan joo..."

Hän kertoo ajatuksistaan edelliskerrasta. Kannustavia, myönteisiä sanoja. Puhuu edistymisestä ja eteenpäin menemisestä. Hymyilen hiljaa, etsin lattiasta kiintopistettä. Villasukka. Parketin kuvio. Hämärtyvän iltapäivän varjo. Tyynyn reuna. Polvi.

En uskalla kertoa ääneen, miten suuri hätä sisimmässä myllertää. Se tapahtuu aina näissä tilanteissa ja minulla on teoria siitä, mutta selitän jotain aivan muuta. Oikeastaan minulla on kaksikin teoriaa. Kaksi älytöntä, mutta silti hyvin järkeenkäypää ajatusta.

Pelkään suunnattomasti - vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen - että hän vain haluaa minusta eroon. Äkkiä nopeasti pian. Uskon kaikkien loppuviimein ajattelevan noin, sillä en koe olevani juuri minkään tai kenenkään arvoinen. Pelkään myös sitä, etten pärjäisi. Mistä tietää, että on tarpeeksi vahva? Kukaan ei ole koskaan kertonut, miltä tuntuu sitten, kun on toipunut ja asiat on käsitelty. Voiko ihminen oikeasti pelätä parantumista? Onko se oikein tai edes mahdollista?

*

Onneksi on ystävä, joka löytää sanat.

"Kyllä sä pärjäisit. Et ehkä ihan vielä, mut sitten kun lopettamisen aika tulee."

Vuosien painolasti.

Soitan ovikelloa ja odotan. Tuuli pyörittää hiuksiin solmuja, katse etsii jostain kiintopistettä ja mieli valmistautuu tulevaan. Jätän kenkäni, takkini ja suojahaarniskani eteiseen. Terapeutti katsoo hymyillen, vilkaisen häntä varovasti ja ujo tyttö minussa läikähtää. Niin usein muutun pieneksi lapseksi hänen edessään. Se on mahdollisesti transferenssia, niin olemme puhuneet: terapeutti ja asiakas, äiti ja tytär. Hävettää. Enää se olotila ei kuitenkaan jää päälle, se vain häivähtää ja menee pois antaen tilaa olla tasavertainen aikuinen.

Ja sitten teen jotain todella rohkeaa: ojennan paperimytyn hänelle ja kavahdan. Suojattomuuteni hänen edessään saa etsimään turvaa hiuslenkistä ja paidan hihoista.

Kaikki on nyt sanottu. Salatut muistot tuotu julki, syvimmätkin haavat revitty auki. En ole koskaan ollut näin avoin ja suojaton. Kiedon itseäni pieneksi paketiksi täristen ja peläten, mitä tästä seuraa - ahdistus saa massiiviset mittasuhteet, itku yrittää huonoin tuloksin raivata tilaa itselleen. Istun hiljaa ja katselen avattua ruutupaperia; huolitellulla käsialalla kirjoitettuja kauheuksia, rytättyä ja revittyä pintaa, asioita, joita ei ole kerrottu kenellekään muulle. Myös terapeutti on pitkään hiljaa, etsii oikeita sanoja - ja kuitenkin kaikki tarvittava mahtuu kahden käsivarren väliin.

Myöhemmin kotona mieli etsii selviytymiskeinoja, tarttuu terään ja laskee sen pois. Ei osaa päättää, koska on niin sekaisin.

Tie parempaan.

Vaikka uskonkin hyvän kasvavan päivä päivältä isommaksi, tuntuu, että elämä heittelee minua kuin puolityhjää hiekkasäkkiä. Välillä on helpompi hengittää, toisinaan paiskaudun vasten ahdistuksen seinää.

Kevään viimeisessä terapiassa silmäni täyttyivät kyynelistä ja kietouduin pieneksi, mutta terapeutti oli tapansa mukaan sinnikäs ja auttoi eteenpäin. Hän kyseli paljon ja sai ajattelemaan, jopa vastustamaan, mikä on harvinaista. Miksi kannan satuttavia muistoja mukanani yhä? Eikö olisi vain helpompaa päästää irti? Roikun niissä ja vaalin arpiani, koska pelkään liikaa päästääkseni irti. Kuka, mikä tai millainen olisin ilman painolastia selässäni? En tiedä. Maalasin sanoilla vertauskuvia ja näin sivusilmällä, kuinka terapeutti todella seurasi niiden muodostumista.

Paraneminen. Ajattelen, että se on kuin kulkisi pimeässä portaita ylöspäin näkemättä mitään tai ketään, mutta tietäen, että suunta on ylöspäin. Selässä on raskas rinkka tai reppu, ja aina on se vaara, se suurin pelko, jota ennakoi: portaiden loppuminen. Mitä korkeammalle nousee, sitä suuremmaksi pelko portaiden äkillisestä päättymisestä ja putoamisesta käy.

Terapeutti kyseenalaisti portaiden päättymisen tyhjyyteen - koska onhan niiden oltava kiinni jossain. Suututti, mutta yritin selittää asian toisin.

Kuin nousisi vuorenhuippua kohden sankan sumun ympäröimänä ja tietämättä, mitä perillä odottaa; se voi olla kuvankaunis maisema, joka milloin tahansa avautuu eteeni tai äkkijyrkkä putoaminen alas kuiluun. Taakka selässä painaa, mutta tahto vie eteenpäin, mutta mitä ylemmäs kapuaa, sitä pelottavammaksi se käy.

"Onko pakko ennakoida?"
"Kyllä."

Kolisevat kaapit, sekavat ajatukset.

Yritän esittää vahvaa, vaikka tiedän, ettei hän usko. Hän tuntee minut jo liian hyvin. Hoen mielessäni käskylausetta kuin mantraa, joka ei lopu koskaan. Pakko tehdä. Kunnes tulee se hetki, jolloin kynä lentää kädestä ja keho vääntää itsensä umpisolmuun. Haluaisin kertoa, miten paha olo minulla on - haluaisin, mutta en osaa. Luurangot kolisevat kaapissa, jonka olen sulkenut köysin, ketjuin ja riippulukoin. Muistot huutavat kuin sudet täysikuun aikaan.

Näytä minulle turvallisuus; 

maalaa se kuvin ja sanoin, 

sulje halaukseen ja sano, että kaikki järjestyy. 

En lupaa, että täysin uskon sinua, 

mutta minun on kuultava se.

Kysyt usein, mitä nyt tarvitsen, mutta puistelen päätäni raivokkaasti. Turvaa, sitä se on. En vain tiedä, miltä se näyttää tai tuntuu. Ja vaikka teen saman selviytymispäätöksen joka päivä uudestaan sanomalla itselleni, että minä pystyn tähän, minä voitan tämän, epäilen itseäni vähintään yhtä usein. Haparoivin askelin menen eteenpäin, usein peruutan ja kadun valintaani, mutta haluan olla vapaa vielä joskus. Nyt se tuntuu taas niin kovin kaukaiselta. 

Piirsin joskus päiväkirjani sivuille talon, tein siitä ruman ja viivoista epämääräisiä. Ikkunat ja ovet repsottivat avoimina ja katolla oli kyltti, jossa luki "hyväksikäytettäväksi". Se talo on turvaton. Se talo olen minä. 

Auta minua. 

Näytä ja kerro, mitä on turvallisuus. 

Millainen se on, kuka sen määrittää? 

Olen pahoillani, 

että muotoilin lauseeni käskyksi - 
en minä sitä halua. 

Pyytää oli tarkoitukseni, 
mutta en osannut.

Tekeminen vai oleminen?

Epämääräisen ahdistava olo saa liikehtimään levottomasti, etsimään ovelta pakkoreittiä ja pelkäämään peiliä takavasemmalla. Nyt liikutaan sellaisilla vesillä, joita en tunne laisinkaan ja kuitenkin aivan liian hyvin. Pyörittelen käsissäni hiuslenkkiä, joka muistuttaa lapsuudenkodin lankapuhelimen johtoa. Sen tuntu tuo turvaa, vaikka viskaakin mieleni niihin maisemiin. 

Yritän tehdä kuvaa, mutta se ei onnistu taaskaan ja terapeutti huomaa, kuinka pakotan itseäni tekemään. Vääntelehdin paperin edessä ja kuivapastellit ilkkuvat, miten surkea olen. "Pitäisi tehdä," sanon ja jatkan paperin tuijottamista, kunnes yhteistuumin päätämme, että ei tänään. Tuohonkin päätökseen tarvitsen apua - kuinka säälittävää! 

"Kumpi on tärkeämpää: tekeminen vai oleminen?" Vastausta ei tarvitse edes harkita - tekeminen. Silloin olen tuottelias ja ahkera, ansainnut luvan elää ja hengittää. Silloin ei tule riitaa mistään. Oleminen on laiskuutta. Suorittaja-miellyttäjä minussa nostaa päätään vahvasti, se tuttu ystävä ja vihollinen vuosien takaa. Mistäkö olen sen oppinut? Kotoa, jossa asuivat rakas työnarkomaani ja kamala narsistinen hahmo. He jäivät sinne, minä lähdin - väkipakolla irrotin narsistihahmon otteen minusta. Tekisi mieli raivota terapeutille, mutta en tohdi; huutaa ulos kaikki se viha ja lapsuusmuistot, jotka ravistelevat taas liikaa. Ehkä ensi kerralla. Ehkä joskus. 

Ahdistus kieputtaa ja mieli heiluu laidasta toiseen, se ei asetu paikoilleen. "Ei ole hätää," hän sanoo. Jatkaa, ettei tämä ahdistusmyrsky ole todellista - että tunteet eivät ole yhtä kuin todellisuus, jossa elän. Taas tekisi mieli huutaa, että onpas. Inttää vastaan, juosta pois ja paiskata ovi perässäni. Minulle kaikki on totta juuri nyt! Eikö tästä olla puhuttu useasti; että ihmisellä saa olla oma totuutensa? Ja nyt ei enää saakaan.

Kontrolli(ttomuus).

10.5.
Tekemisen flow. Se vei mukanaan, sai kirjoittamaan totuuksia paperille ja kohtaamaan sen suurimman surun. Kaikki tuntui liian vaivattomalta. Sitten yhtäkkiä tunteet ehtivät ymmärtää, keho sai viestin ja paniikki nosti päätään. Ei näin, ole hiljaa, niele surusi. 

Suljin oven täristen, ahdistus kuristi lonkeroidensa otetta. Talutin pyöräni puistoon ja romahdin maahan kouristusten voimasta. Toiminnalliset kohtaukset jyräsivät ylitseni, hetken kaikki oli vain sumeaa mössöä. Tupakka paloi liian nopeasti, sytytin uuden ja tumppasin sen. Pyörrytti, oksetti, kouristi. En uskaltanut liikkua, en kyennyt hengittämään. Halusin vain kuolla tai edes päästä pois siitä hetkestä, pois itsestäni. Pois pois pois.

Myöhemmin kotona makasin kippurassa lattialla. Puristin toisella kädellä turvaviltin reunaa ja toisella silittelin ruskeaa nukkamattoa. Kouristukset jatkuivat monta tuntia ja koko sen ajan vain makasin matolla toivoen kuolemaa. 

Kaipasin kontrollia - voi kuinka sitä kaipasinkaan! Salaista pientä vihkoani, suunnitelmallista syömättömyyttä, päässäni pyörivää kalorilaskuria, vaa'an pienenevää lukemaa. Ylisuuria vaatteita, luiden teräviä kulmia, kuoppaa vatsani kohdalla. Haluan sen takaisin. Se on minun turvani.

16.5.
Kontrolli. Kaipaan sitä edelleen, vaikka tiedän, ettei pitäisi. Seison vaatekaapin edessä ja kuuntelen Ruokapeikon huutoa. Läski, läski, läski! Laihduta, hyvä nainen, tee se nyt! Vihaan sen ääntä, vihaan koko peikkoa - ja silti ikävöin niitä aikoja, kun kaikki narut olivat käsissäni. Vai oliko sittenkään? Ehkä ei, mutta siltä se tuntui ainakin hetkellisesti. Juuri nyt se olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Kädetön stressipossu.

Rutistelen käsissäni olevaa stressipossua. Terapeutti kysyy, miten possu voi ja luon säälivän katseen pientä vaaleanpunaista otusta kohtaan. Sillä ei ole enää käsiä, sanon, ja viittakin roikkuu enää vain puoliksi sen selässä. Sain possun siltä yhdeltä todella tärkeältä - rakkaalta mysteeriltä - kun olin joutunut päivystyksen kautta taas kerran osastolle. Vaaraksi itselleen, ne sanoivat. Possu on nähnyt paljon, kulkenut laukussani lähes kaikkialle. Se on ollut iso turva ja apu - ja siltä se näyttääkin. Nyt tarvitsen sitä taas, koska isot asiat ja suuret surut. Pelot, ahdistukset, poukkoileva mieleni.

Puhumme suuren osan ajasta, lopuksi yritän kirjoittaa olostani: 

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. 

Voisin täyttää koko paperin tuolla sanalla. 

Yritän kietoa itseäni pieneksi mytyksi, 

mutta minä en ole pieni.

Sotken joitakin säälittäviä lauseenalkuja, huitaisen vahingossa lattiaankin tummanharmaan viirun ja paiskaan kynän vauhdilla pois kädestäni. Pää ei kestä enempää, se käskee juosta pois, mutta jähmetyn aloilleni. Muutamia sanoja terapeutin taholta - tunteet sitovaa järkeilyä - ja olo tasoittuu. Ihmettelen, miten ahdistus väistyy nykyään niin paljon helpommin kuin ennen. Se ottaa askeleen sivuun ja antaa tilaa. Outoa. Mieli ei enää jää täysin tunteiden ja kehon jalkoihin.

Jostain ahdistuksen, jaksamattomuuden, vihan ja surun takaa löytyy kuitenkin asenne. Se, joka vakuuttaa, että minä selviän ja antaa voimaa taistella, vaikka pitäisi hakata pää verille betoniseinän vasten. Pelko jää kulkemaan vierelle, asettuu aivan kiinni vasemmalle puolelleni, mutta asenne ottaa sitä kädestä kiinni ja vakuuttaa, että yhdessä pystytään.

Pystytäänkö ihan varmasti?

Naapurissa jonkun lapsi nauraa.

Silppuan paperista epämääräisiä paloja, leikkaan ja liimaan vailla suurempaa ajatusta - kunnes tyhjän sylin tunne jyrää ylitseni. Kiroan mielessäni, että ei minun tätä pitänyt ajatella eikä tästä kirjoittaa, mutta sanat vain täyttävät kollaasintekeleen. Tajunnanvirta poukkoilee villisti vailla järkeä - ja kohta sotkuinen käsiala on muotoillut sanoiksi juuri sen vaikeimman asian.

Keltainen kipu on vaatettanut itsensä mustaan surukaapuun, tai paremminkin yritelmään surusta. Siinä on kaipuu ja kasvava toivottomuus, pimeässä porttikäytävässä koliseva tyhjyys. Ystävien onnelliset kasvot, kasvavat vatsat, suurenevat odotukset. Vauvat, taaperot, kohta jo koululaiset. Ja lääkärin kieltolauseet, kehoitukset tottua ajatukseen kahden aikuisen perheestä. Polttavat kyyneleeni, jotka ilmaantuvat aina väärissä paikoissa.

Tekisi mieli repiä koko kollaasi, tuhota samalla se raskain ajatus ja asia, joka ei jätä rauhaan. Kunpa se menisikin niin! Haluaisin kysyä kysymyksen, montakin, mutta sanat jäävät poukkoilemaan sisälleni sekavina möykkyinä; vain keho kietoo itseään pienemmäksi ja yrittää estää vapinan, estää ahdistuksen. Tekstini on typerä, ajattelen, sen voi käsittää monella tapaa väärin ja nyt minun pitäisi puhua se auki. En pysty.

Miten lapsettomuuden aiheuttamaa kipua käsitellään?
Miten tyhjän sylin tunteen voi saada siedettävään muotoon?
Miksi tämä meni näin?

Huone

Hän avaa oven, hymyillen tervehtii ja odottaa, kun potkin kuraiset kengät jaloistani. Vaimea musiikki täyttää hiljaisuuden.

Eteisestä huoneeseen, joka kätkee sisälleen suunnattomasti salaisuuksia. Paikka, jossa voi olla oma itsensä - niin epävarma kuin siinä olenkin. Huone on tuttu ja tuttuudessaan turvallinen. Lattialle asetetun tyynyn väri vaihtelee kerrasta toiseen, mutta paikka on aina sama; kankaalla peitetyn peilin vieressä, selkä seinää ja peiliä kohden. Se kaikista turvallisin paikka. Yli kolme vuotta tämä huone on kuunnellut ja katsellut elämääni, sen pohjakosketuksia ja hidasta kiipeämistä kohti parempaa. Eikö se koskaan kyllästy?

"Mitä kuuluu?"

"Sen lisäksi, että olen taas kipeä, mua vituttaa, ahistaa ja stressaa koko elämä - ja ennen kaikkea olla minä."

Huone huokaisee hiljaa. Taas mennään.

**

Mutta aina asiat eivät mene, kuten etukäteen ajattelee. Oikeastaan hyvin harvoin. Istuudun, olen levollinen, kerron menneestä kahdesta viikosta niin järkevästi ja tyynesti, että säikäytän jopa itsenikin. Ulkoistan tunteet tarinoistani, se tekee asioista helpompia (joskin myös ontompia). Hymyilyttää vähän. Terapeutti sanoo, ettei ole koskaan nähnyt minua yhtä päättäväisenä. Hän huomauttaa myös, miten paljon olen hymyillyt ja nauranut tapaamisen aikana. Todella paljon. 

En ymmärrä.

Myrsky pysyy lasipurkissa.

Tyhjä paperi irvailee luonnonvalkoisena edessäni, vain teippiä kulmissaan. Valitsin sen tarkkaan - hypistelin karkeuden, mietin värin, harkitsin oikean koon - ja tuossa se nyt ilkkuu tyhjyyttään. Jostain mielestä nousee ajatus, ettei tästä tule mitään; kuuntelen, kuinka se toteaa yksikantaisesti surkeuteni. Älä kuvittelekaan, tuttu Kriitikko sihahtaa korvaani, sinähän et tuota paperia pilaa.

Terapeutti kyselee paljon, melkein jo liikaa, ja minua turhauttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Haluaisin paiskata kynät seinään ja repiä paperin, päästää tunnemyrskyn pois lasipurkista ja katsella sen tuhojen laajuutta kuin tuhopolttaja seuraa liekkien hiipumista. En voi tehdä sitä - ja apua en osaa pyytää.

*

Ironista, että juuri näin unta, jossa paiskoin terapiahiekkaa ja riehuin kuin mielipuoli tässä samaisessa huoneessa. Nyt yritän niellä näitä tunteita, verhota niitä ahdistukseksi.

Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Sinä rikoit minut.

Mitä olen antanut sinun tehdä? Miksi antanut sinun ajaa itseni nurkkaan? Taideterapeutti kysyy, tunnistanko Kriitikon äänen; kuuluuko sen jollekin ulkopuoliselle, jollekin hahmolle? Nyökkään, mutta en uskalla sanoa nimeäsi ääneen. En saa, en voi. Sinä ivaat pääni sisällä edelleen, vielä vuosienkin jälkeen hallitset minua. Kontrolloit kovilla sanoillasi. Lyöt, kun olen heikoimmillani. Syljet vihaa ja valheita.

Joissain hetkissä olen melkein vapaa kahleistasi - lähes irti sinusta - mutta niissä hetkissä en ole täysin oma itseni. Olen vapaampi vain silloin, kun asiaan ei liity mitään henkilökohtaista. Ei mitään tunnepitoista. Palaat kuitenkin samantien, kun joku kysyy: "Mitä sinä, Maapallosilmä, ajattelet tästä asiasta?" Sinä nujerrat minut yhdellä sanalla, pienellä katseella, ohikiitävällä ajatuksella. Ja minä vetäydyn; kehoni kietoutuu kippuraan, katseeni pakenee ja mieleni jää odottamaan uusia lyöntejä.

Olet saanut minut vihaamaan itseäni, epäröimään jokaista liikettäni, pysymään vaiti. Sillä enhän minä mitään kuitenkaan ymmärrä tai osaa. Milloin olen vapaa? Olenko koskaan?

En saisi syyttää sinua, pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina hymyillä, olla mieliksi ja pärjätä elämässä. Mutta minä en jaksa! En pysty enää tähän, enkä siltikään pääse irti sinusta. Olet kahlinnut minut itseesi liian tiukasti. Sinä osoitat sormellasi minua tälläkin hetkellä, viha silmissäsi leimuten huudat: "Katso itseäsi, sinä valehteleva huora! Olet pelkkä kiittämätön pentu!"

Ja minä omistan kaikki sanasi. Jokaisen kirosanan, kaikki lempinimet ja totuudet, joissa kerrot, etten pärjäisi elämässä eikä kukaan voisi koskaan rakastaa minua.