Tyhjä tila.

Vuoden viimeinen terapia. Ei odotuksia, ei ajatuksia. Kerron, kuinka tyhjä pääni on ja pyörittelen kynää kädessäni, tutkin taustapahvin puhtautta ja hämmentävää muotoa - lähtökohdat tuntuvat jo alkuunsa aivan vääriltä. Tyhjä tila on hyvä, hän kannustaa, mutta sitä on vaikea uskoa.

Mieli päättää kuitenkin käynnistyä; tärisevin käsin muotoilen sanoja paperille. Kipeät muistot moukaroivat minua, ne lyövät vasten kasvoja ja pieksevät maanrakoon. Kysyn lupaa hakea toisen paperin (tyhmä idiootti ääliö, ei siihen tarvitse kysyä lupaa!) ja kirjoitan vimmatusti. Ahdistun entistä pahemmin ja kirjoitan lisää.

Keskustelu on vaitonaista puoleltani: nyökkäilyä, pään puistelua, säpsähtelyä, tärinää. Ei ollenkaan tapaistani ainakaan vuoteen. Sitten hän sanoo jotain, mikä saa niskakarvani nousemaan pystyyn, ja tekisi mieli huutaa vastalauseita. En pysty. Pitkään ja hartaasti kerään rohkeutta, takeltelen ja taistelen itseäni vastaan. Hänen rohkaisemanaan lopulta löytyvät sanat, ehkä epämääräiset ja hiljaiset, mutta sanat.

Ja niin tämäkin terapiasyksy on ohi. Uskalsin tuoda itseni ainakin lähes näkyväksi. Mitä ihmettä?

- On kamalaa sanoa vastaan, en ikinä osaa tai uskalla.

- Sanoa vastaan?

- Joo... tai siis kertoa mielipiteensä.

- Eli susta oman mielipiteen kertominen on vastaansanomista? Tästä me ei ollakaan paljoa puhuttu.

- No ei...

- Kuten ei myöskään syyllisyydestä. Ehkä nyt olis sen aika?

- Mmm... ehkä.