Ei vain vesileima.

Selailen vanhoja tekstejäni, en muista kirjoittaneeni niitä. Minun sormiltaniko nuo sanat ovat saaneet muotonsa, minunko ajatuksistani? Muistan vain loputtoman uupumuksen ja hetken, kun kaikki katosivat: kirjaimet, sanat, ajatukset. Jälkimmäisiä on ollut viime päivinä liikaakin, mutta en vieläkään osaa muotoilla niitä näkyviksi. Kaikki sotkeentuu sinä samaisena sekuntina, kun sormet koskettavat näppäimistöä tai käsi tarttuu kynään.

Kaksi viikkoa meni enemmän kuin hyvin. Kävelin kivisillä rannoilla, upotin varpaani lämpimään meriveteen ja käytin yhtä lyhyimmistä hameistani sen suuremmin ajattelematta, miten kamalalta saatoin näyttää. Pesukarhut vilistivät tien ylitse, lepakot lentelivät tippukiviluolan katossa ja iguaaneja oli useassa kadunkulmassa. Taisin itkeä hieman, mutta enimmäkseen hymyilin ja nauroin. Olin olemassa, en vain haalea vesileima tyhjällä paperilla.

Enää en tiedä, mikä ja missä olen. Tai no, taidan minä tietää: laiska, tyhmä ja saamaton läski.

Kaukana, niin lähellä.

Olen viettänyt hiljaiseloa blogini suhteen. Siihenkin on kuitenkin syynsä: kävin kaukana, maapallon toisella puolella. Rakastan matkustelua (jos se ei vielä ole selväksi tullut!) ja tälläkään kertaa maailma ei pettänyt. Pitkiä tunteja lentokoneissa ja -kentillä, eksoottinen maa ja rakkain mukana kulkemassa. Elämä ei olisi voinut paremmalta tuntua.

Palaamisen vaikeus on aina yhtä karu ja painava, mutta en haluaisi sen haitata. Siispä haluan matkani sijasta kertoa teille siitä, mitä päätin vuodenvaihteessa. En usko uudenvuodenlupauksiin, mutta aina hölmönä teen niitä. Se on aina jotain parempaa, haasteellista ja tavoiteltavaa. Aiemmin olen halunnut muun muassa laihtua lisää, kuihtua ja kuolla. Nyt on toisin. Tänä vuonna valikoin "tavoitteeni" tarkkaan, kuten myös "voimauttavan runoni", jonka olen monen vuoden ajan kirjoittanut kalenterini ensimmäisille tai viimeisille sivuille.

- Ole armollisempi itselle.
- Anna aikaa - hidasta.
- Opettele rakastamaan itseäsi.

Mitä elämässäsi muuttuisi ystäväni
jos alkaisit olla totta, kokonaisena
totta
vähitellen oppisit huomaamaan mitä
tarvitset
ja pyytäisit sitä
vihdoinkin söisit elämäsi päivät,
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan,
tuoksuvin ja vuotavin vesin.

Säe Irja Askolan runosta "Mikä elämässäsi olisi toisin?"

Enkä nyt tarkoita, että tästä päivästä eteenpäin olisin mitenkään parempi ihminen. Ei. Tämä on taas pieni askel kohti sitä minuutta, jota en vielä tunne, vaan vasta opettelen. Vielä tulen olemaan nainen, en enää tyttö. En se tyttö, joka hajoaa palasiksi kerta toisensa jälkeen. Jotain muuta. Rohkea, ainutlaatuinen, rakastettu. Tiedän, ettei matkaa ole vielä käyty läheskään, mutta olen jo ottanut askeleita - moniakin - ja näen, miten se on kannattanut.

Itsensä hiljainen tappaminen tuntui, ja tuntuu, liian turvalliselta; sen taakse on helppo paeta maailmaa, joka näyttää liian suurelta ja tuntuu kovalta. Mutta en halua sitä enää! Elämä on ollut liian kauan mustaa ja kovaa. Haluan maalata taivaanrantaa, uskaltaa sanoa mielipiteeni, tanssia ja laulaa, vaikken osaisikaan. Ennen kaikkea olla Minä. Oikeasti ja ehdottoman aidosti. Haluan nauraa, itkeä, kuiskata pimeydessä ja koko ajan tietää: se on ihan turvallista. Vielä tulee päivä, kun olen käynyt läpi koko tämän hyväksymisen polun, joka sai minut vaikenemaan ja piiloutumaan. Matka on jo aloitettu, nyt on enää minusta kiinni, jatkanko eteenpäin.

Ettei nyt ihan menisi jeesusteluksi, niin rehellisyyden nimissä täytyy kertoa, että olisin mieluummin palmun alla kuin täällä kylmässä Pohjolassa. Hrr.

Lentokentät ja lähtemisen tunnelma - pieni vapauteni.

Pesen valkoisia vaatteita, pakkaan matkalaukkuni ja lähden. Olen vapaa ja kohta kaukana täältä. Vierelläni ystävä, jota ikävöin jo liikaa.

STOP! sokeririippuvuudelle.

Herkkulakossa elokuun alkuun asti. Löimme vetoa miehen kanssa, ja todella haluan voittaa tämän.

Olen kovasti lenkkeillyt. Nyt on saatava nämä kauhistuksen kilot pois. Ei vain siksi, että olisin liian (normaali)painava, vaan siksi, että yksinkertaisesti oksetan itseäni. Hyvään saumaan tuli tuo herkkulakko.

Elämä tuntuu liian vaikealta. En jaksaisi millään, mutta pakko on. Pakko. Olen päättänyt lähteä muualle myöhemmin. Mies sanoo sitä "sielunetsintäreissuksi" - olkoon vaikka niin. Lähden maailmalle, vaikka tiedän sen sattuvan mieheen. Olen kamala, mutta en voi jäädä. On saatava lisäaikaa ja ennen kaikkea etäisyyttä tästä helvetistä.

Matkalla maailmalla.

Kuvien kautta reissutunnelmia. Tajusin vasta myöhemmin, että tuskin olin ottanut yhtäkään valokuvaa hotellimme läheisyydestä tai Hikkaduwasta ylipäätään. Tuntui aina, ettei siellä ole mitään kuvattavaa tai että mitään ei tapahdu - koska laiskottelimme vain aurinkotuoleissa päivät pitkät! Se oli kyllä tarpeen enkä yhtään kadu, sillä univelat tuli kuitattua ja energiaa kerättyä varastoon ainakin pieneksi hetkeksi.

Tuntui kuin olisi leijunut jossain epätodellisuudessa koko matkan, koska oli hyvä olo, tunsi näyttävänsä hyvältä ja nauroi vähän väliä. En ollut yhtään samanlainen minä kuin kotisuomessa. Mutta jospa tuosta saisi vähän jotain iloa ja energiaa varastoon ja jaksaisi hymyillä vielä piiiiitkään!?

Perinteisiä tansseja ja hiilillä kävelyä Kandyssa.

Pyhä Hammastemppeli

Hikkaduwan hotellin rannasta. Käytiin kaukana näkyvillä kivillä snorklaamassa.

Vähän allasaluetta ja auringonlaskua

Temppeli ja norsu, matkalla Yalaan.

Yalan Safari oli melko samanlainen kuin Senegalin, mutta perinteenämme on käydä aina katsomassa eläimiä, joten ei auttanut.

Pieni ja ihana

Erityisesti sykähdyttivät taas norsut

Ja tämä oli ehkä parhainta koko puistossa: riikinkukon soidintanssi, jota seurasimme hyvän tovin

Ellasta junaan ja kohti "korkeaa paikkaa", kuten ystävämme sanoi huonolla suomella. Mahtavat näkymät!

Nuwara Eliya tarjosi teeviljelmiä niin kauas kuin saattoi nähdä

Kaunis Kandy

Royal Botanic Gardens eli jättimäinen ja upea kukkapuutarha

Ei onnistuis itseltä... :)

"Tervetuloa" tai "pitkää ikää" - Spice Garden

Kilpikonnia nähtiin hautomolla ja meressä, tässä vuoden ikäinen suloisuus

Norsunpesuhommia, jonka jälkeen ratsastettiin. Kohokohta!

Elephant Orphnage, Pinnawala

<3

Seurasimme norsujen uittohetkeä

Lopuksi tsunamin muistomerkki Seenigamassa, jonka lähellä oli koskettava valokuvamuseo.

Nyt loppui hiljaisuus!

Nimittäin kotiuduimme pari päivää sitten ja voisinpa sanoa, että lumipyry löi suoraan vasten kasvoja. Teki mieli juosta äkkiä takaisin ja ottaa lento samoilla tavaroilla ja 15h istumisilla takaisin lämpimään. Laittelen tännekin muutamia lomakuvia, jahka saan käytyä ne ensin läpi.

Lomaltapalaajaksi olen ollut pelottavan tarmokas. Käynyt jo tapaamassa TP:tä, epilepsialääkäriä ja tärkein kaikista: purkanut laukut ja pessyt pyykit! Yleensä matkalaukkuni lojuu vähintään kaksi viikkoa avaamattomana ovensuussa, kunnes on pakko pistää tropiikille haisevat vaatteet pesuun. Kunnostauduimme shoppailussa oikein edellistenkin reissujen edestä ja tuliaisiksi Sri Lankasta tarttui mm. lepakkotuoli nahkapäällysellä, upea iiisoo taulu olohuoneeseen, pieniä puisia elefantteja, salaatinottimet, koruja, haaremihousut+mekko minulle ja miehelle pari paitaa, monenmonta purkkia teetä jajaja..! Olisin voinut ostaa koko kylän tyhjäksi kaikesta ihanasta! Jäipähän sinne vielä ostettavaa seuraavaa kertaa varten (!), joka toivottavasti toteutuu ensi vuonna.

Maa oli kerrassaan valloittava siltä osin ainakin ,mitä me näimme eli Colombo-Hikkaduwa-Galle-Yala-Nuwara Eliya-Kandy-Pinnawala - ja monet kaupungit matkan varrella. Kerron kuvien yhteydessä vähän tarkemmin, mutta pääasiallisesti olimme kaksiviikkoisemme Hikkaduwassa, mutta teimme kolmen päivän ja noin 800 kilometrin mittaisen lenkin Yalan kautta Kandyyn eli sisämaahan. Niin kaunis kaupunki tuo Kandy! Eihän Sri Lankaa ehkä paratiisiksi voi sanoa, ja näin luulevat varmasti pettyvät lomaansa, sillä roskia on (mutta myös roskiksia!) ja aika rosoista, mutta sitäkin kiehtovampaa. Se on semmoinen puoliksi kesytetty viidakko. Ja millä urheudella ja sisulla siellä on selvitty vuoden 2004 tsunamistakin! Ihania ihmisiä kohdattiin matkalla, eihän sinne voi olla menemättä uudestaan, kun jo nyt on ikävä takaisin.

Tänään tapahtui myös jotain aivan ihmeellistä: kohtasin ihmisen viiden-kuuden vuoden takaa. Sairaalassa. Eri kaupungissa kuin omani. En voi kuin hymyillä. Uskomatonta.

Mutta mitä teille kuuluu?

Ja tervetuloa, sinä uusi lukija!

Muistilappuja.

Hammaslääkäri poisti multa kaksi hammasta ja oon ollut raukkaparkatoipilas, ainakin mieheni mukaan. Oon nauttinut siitä, kun en ole voinut, saanut tai pystynyt syödä kunnolla kahteen päivään. Leuat on kipeät, ei suu edes aukea kunnolla. Ahdistaa, kun en ole päässyt liikkumaan. Syönyt vain jäätelöä sohvanpohjalla, kuten lekuri määräsi. Ja pelännyt, että kuoppa vuotaisi verta, jos lähtisin - ja toisaalta olen ottanut Panacodeja pahimpaan särkyyn. Vaikka ei  ne sitä särkyä ole vieneet kuin hetkeksi. En ymmärrä, miten äitini tai mieheni menevät niistä ihan sekaisin ja nukkuvat vain - itse huomasin jomotuksen vain lieventyneen, mutta kaipasin lisää. Nukuin kyllä paremmin, kiitos niiden, mutta that's about it.

Nyt odotan matkaa ja suunnittelen, mitä kaikkea tarvitsen sitä varten. Pääsemme kahdeksi viikoksi pois näistä pakkasista, arkirutiineista, ahdistuksista - en tiedä parempaa! Ja kun se kaikki vielä koittaa kuuden päivän päästä. Hiphei! Ei ole ollut aikaa tuntea itseään huonoksi tai ahdistuneeksi, kun on pitänyt selvittää rokotuksia, lääkityksiä ja kirjoittaa keltaisia lappuja: muista siirtää aika! Ehkä matkan tarkoitus toteutuu jo nyt, viikko ennen; paha olo lievenee vähän, kun pääsen pois näistä kuvioista. Mies ei täysin ymmärrä intoani matkaa kohtaan, mutta ehkä tässä tulee nämä miehet vs. naiset -malli esille, kun toinen vaan edellisenä iltana pakkaa laukun ja lähtee. Minä taas naisena aloitan matkan suunnittelun jo kauan ennen kuin se on varattu, niin ja tietysti myös siitä puhumisen, mikä saa mieheni välillä raivon partaalle, mutta jospas me kestettäis toisiamme.

7 päivää!

One step closer.

Olen haaveillut kaukomaista. Rannoista, lämpöasteista ja elefanteista. Että koti oli hetken puhdas ja siisti ja joku kastelisi kukatkin. Miettinyt uutta ilmettä eteiseen, maalia pianolleni ja vähän joka puolelle. Ehkä vielä joskus. Milloin kaikki on valmista?

Olen kaivannut Jumalaa. Etsinyt Häntä kadunkulmista, kaupungilta, lähimarketista - minä täällä, missä Sinä? Suunnitellut kaiken valmiiksi: pinnasängyn värin, hoitopöydän ja vaatteet, vaikkei meille ole edes tulossa vauvaa. Sehän tässä kipeintä taitaakin tehdä. Laskenut laskettuja aikoja, miettinyt, miten ja milloin kertoisin vanhemmilleni tai ystäville (niille harvoille), jos ihme tapahtuisi todeksi. Musertunut, kun tutkimuksessa sanottiin, että 90%:lla pareista raskaus alkaa vuoden sisään, jos sitä yrittää. Vuoden sisään. Ehkä toisenkin?

Olen halunnut tippua alas. Ja tiputtaa itsestäni ylimääräistä. Kuitenkaan enää osaamatta, kun siitä kerran pyristelin eroon. Elämä. Apua. Olen pohtinut, tuleeko tästä mitään? Vaikka yritän auttaa itseäni ihan oikeasti, samalla tuhoan itseäni, kun en vaan selviä.

Miesjuttuja ja syysvaatteita.

Olemme miehen kanssa lähdössä viikonlopun viettoon (ja vähän enemmänkin) Helsinkiin ja Tukholmaan. Miten ihanaa! Ensin tarkoituksenamme oli nähdä ystäviä Suomen puolella ja sunnuntaista maanantaihin viettää ansaittua aikaa kahdestaan risteillen ja shoppaillen Tukholman suunnalla. Rakastan Tukholmaa! Se on kaunis ja kaikkea muuta kuin väsynyt kotipaikkakuntani. Ruotsia en osaa pätkääkään, mutta se nyt ei haittaa.

Pakkailin myöhään eilen illalla vaatteita ja mieheni tutki tarkkaan vieressä hidasta projektiani. Hidasta tosiaan, sillä pysähdyin joka vaatekappaleen kohdalla ja jälkeen miettimään, ottaisinko sen vai jotain muuta... Myönnän, olen onneton pakkaaja. Hän kysyi, josko voisin ottaa eräät tietyt mustat housut tai punaisen lyhyen hameen, mutta teilasin ajatuksen nopeasti sanoen, että housuja pidetään vasta talvella - joulu- tai tammikuussa - ja hametta taas kesäaikaan. Loogista, eikö totta? Vastaukseksi sain liudan painokelvotonta tekstiä ja kummeksuntaa: "Mikä teitä naisia oikein vaivaa, kun kaikille vaatteillekin pitää olla muka omat käyttökuukaudet? Eihän tossa oo mitään järkee! Housut tammikuulle, hame helmikuulle, sitten on kesähame, kevätkengät ja -housut, syystakki... Ei siis yhtään mitään järkee! Ei vaan voida pitää hienoja vaatteita silloin, kun mies niitä pyytää." Ja taas muutama kirosana. Ei ymmärrystä. Luovutin ja jatkoin pakkaamistani.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Hyvää viikonloppua!

Florence

tervetuloa vanhaan vesimyllyyn!

kattokruunu ja poreamme, mmm <3

jäätiin ulos lukkojen taa, mut auringonlasku oli hieno

majavat (??) kaverina.

Arno-joki

" chi va al mulino si infarina "

Ponte Vecchio

Arno-joki Firenzen keskustan liepeillä

sunnuntaiaamun kalastajat

rainy day

Duomo

tie päättyy?

näkymät huoneen ikkunasta