Olen hyvä jossain.

Alkusyksyn tuuli puhaltaa vasten kasvoja, palelee hieman. Istun pimeällä rannalla katsellen miljoonia tähtiä - niitä kaikkia, joiden vaikuttavuutta en kaupungin valojen keskellä ymmärrä. Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitsen eikä siltikään riittävästi. Melankolinen mieli vaeltelee polkujaan, levoton puoleni kaipaa jonnekin muualle. Lähdöntuntu on viehättänyt minua aina; se on täynnä vapautta ja mahdollisuuksia, pakoa todellisuudesta. En juurikaan osaa unelmoida tai haaveilla, mutta lähtemisessä olen hyvä. Se tuntuu omalta. Minulta.

Myönnän, kyllä minullakin on arkisia haaveita: perhe, valmistuminen, omakotitalo ja pieni kasvimaa. En kuitenkaan luota niihin, kuten unelmiin kuuluisi luottaa. Pitää tähdätä kohti unelmiaan, sanovat, mutta en uskalla. Kun on aloittanut monia eri kouluja tai lapsettomuushoitoja, erilaisia elämänvaiheita, ja jättänyt kesken niistä lähes jokaisen tai vähintään joutunut äkkiseltään sairaalaan, on todella vaikeaa enää uskoa olevansa joskus jotain. Ammatissa. Oikeassa työssä. Äiti. Kunnollinen, hyväksytty ihminen.

Lähtemisen tarve on edelleen mysteeri itsellenikin. Juoksenko karkuun menneisyyttä? Etsinkö jotain parempaa? Kaipaanko vaihtelua? En tiedä, mutta tarvitsen sitä tunnetta. Taakse ovat jääneet ihmissuhteet, työpaikat, koulut, terapiat, kotimaa ja useat vieraat kulttuurit. Vatsanpohjassa kihelmöivä odotus, jännityksestä levoton olemus, lentokentän liian kallis kahvi tai viimeiset jäähyväiset. Aina olen sanonut: tänne en enää palaa. Harvoin olen palannut.

Now here you go again, you say

You want your freedom

Well who am I to keep you down

It's only right that you should

Play the way you feel it

But listen carefully to the sound

Of your loneliness

Like a heartbeat drives you mad

In the stillness of remembering what you had

And what you lost, and what you had, and what you lost

Fleetwood Mac: Dreams

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Selittämätöntä.

He hankkivat niitä. Suunnittelevat, odottavat yhdeksän kuukautta, onnistuvat.

Tammikuu
Helmikuu
Huhtikuu
Kesäkuu

Loputtomasti uutisia syntyvistä pienokaisista, jotka tuhisevat, parkuvat, jokeltavat ja hymyilevät. Kapaloihin käärityistä, jotka ovat itkettävän ihania. Rakastettavia. Kauniita. Vähän ruttuisia. Pyöreäposkisia. Kasvavat hetkessä.

Lyön päätäni seinään, itken ja huudan. Pitäisi olla onnellinen heidän puolestaan - ja olenhan minä! - mutta syvälle sydämeen sattuu. Lasken päiviä, kuukausia, vuosia, jotka ovat menneet odottaessa sitä rakkainta pientä myttyä, jonka sulkea syliinsä. Tiitiäistä, jota suojella maailman pahuuksilta ja jolle opettaa oikean ja väärän eroa. Katso, pienokainen, tämä on maailma - minä suojelen sinua ihan kaikelta.

Vuoden päivät meni taas hyvin; kestin onnelliset uutiset, odottavat äidit, lastenvaatekaupat ja äitiyspakkauksien esittelyt illan uutisissa. Mutta raja tuli uudelleen vastaan. He sanovat, että pitää olla kärsivällinen. Luottaa. Kyllä se siitä vielä. Niinkö?

En jaksa enää.


Ps. Kuuntele myös tämä koskettava kappale.


 

One day, one night, one moment, with a dream to believe in.

Kaiken masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön keskellä päätin unohtaa unelmani - en minä niillä mitään tekisi. Pullotin ne, suljin korkit, hautasin kaiken ja revin kartan palasiksi. Helpompaa olisi kuolla pois kuin haaveilla, ajattelin. Minulla oli pelottavia ajatuksia, vielä pelottavampia tekoja. Vaatimuksia, mitätöintiä, rumia sanoja. Tahdoin vain kuolla, päästä pois. En ole niistä vapaa vieläkään, mutta taistelen vastaan kaikin voimin. Haluan parantua.

Tänään tein jotain, mitä en olisi ikinä uskonut enää tekeväni: kerroin ääneen unelmani. Kerroin siitä kaikista salaisimmasta, jota en enää edes uskonut olevan olemassa. Siitä, jonka olin jo lähes unohtanut. Sanoitin jotain todella arvokasta - jotain, minkä hautaamiseksi olin tehnyt vuosia töitä. Pysähdyin unelmani edessä ja hymyilin hetkellisesti, kunnes sairaudenpiru sisältäni kumosi minut kuin dominopalan. Ei sinusta ole siihen! Pelottaa, mutta ei kaduta, sillä minä ihan oikeasti sanoin jotain todella kallisarvoista.

Sillä hetkellä näin häivähdyksen itsestäni, siitä todellisesta minusta. Minulla on unelma, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Minulla on unelma.

Kun mikään ei mennyt, kuten piti.

"En minä näin elämääni suunnitellut," puhahti ystäväni syväluotaavan kahvikeskustelumme lomassa. Kuin olisi pukenut sanoiksi omat ajatukseni. Oma tulevaisuutenikin piti olla jotain kauniimpaa ja parempaa: mies, lapset ja arvostettu ammatti. Mihin ne lapset ja ammatti jäivät? Onhan se totta, ettei kukaan voi omaa elämäänsä valmiiksi maalata, mutta kun löydän itseni kaikkien näiden pieleen menneiden asioiden keskeltä, hento kysymykseni kaikuu: miksi?

Miksi en ollut tarpeeksi hyvä?
Miksi en päässyt tutkinto-opiskelijaksi?
Miksi vain avoimeen ammattikorkeaan?
Miksi loppuu työt, joissa olen hyvä?
Miksi en nauttisi tilanteesta?
Miksi istun taas uuden lääkärin vastaanotolla?
Miksi elämä on näin takkuista?
Miksi en ole hyvä koulussa?
Miksi epilepsia ei vaikene?
Miksi tämä risti on annettu kannettavaksi?
Miksi en löydä tarkoitusta?
Miksi mieli masentuu aina uudestaan ja uudestaan?
Miksi haluan satuttaa itseäni?
Miksi haikara ei löydä perille?
Miksi Jumala on hiljaa?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi syyttävä sormeni kääntyy aina itseä päin?
Miksi tästä tuntuu niin vaikealta nousta?
Miksi en uskalla tulla näkyväksi?
Miksi?
Miksi?

Mutta toisaalta, olisiko minusta koskaan tullut minua, jos kaikki olisi ollut ulkokultaista ja toiveideni mukaista?

Mutta. Kun mikään ei mennyt, kuten piti, löysin itseni jälleen jahtaamasta haaveitani. Ehkä kakskytkuusvuotias ei olekaan liian vanha toteuttamaan unelmiaan? Pitäisi aina muistaa, ettei asiat ole niin mustavalkoisia.

Kaikki paranee ehkä jo huomenna.

Puhun miehelle, kuinka pelkään epäonnistuvani. Että asetan jo alkuunsa riman liian korkealle ja rysähdän todellisuuteen ennemmin kuin pian. Hän on realisti, ei oikein ymmärrä ahdistuksen voimaa - sanoo, kuinka kaikki on vain harjoittelun puutetta. Ahdistus, paniikki, itku ja muu. Lukemattomuutta. Olen menettää hermoni, mutta itsehillintää on vielä himpun tallella - kunnes tulevat kyyneleet. Surkea paska kamala oksettava onneton osaamaton minä. Pelkään, etten selviä tälläkään kertaa. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Oikeastaan en tullut uudelleenkelaamaan kouluahdistustani, vaan miettimään unelmia ja haaveilua. Olin joskus haaveilija, joka rakensi pilvilinnoja uudelleen ja uudelleen. Oli paljon, mitä kohti katsoa ja ponnistaa - vaan mitä sitten tapahtui? Unelmani muuttivat muotoaan. Haaveeni värit muuttuivat mustavalkoisiksi, suttaisiksi ja rumiksi. Halusin olla pienin ja näkymättömin, samaan aikaan hävitä ja tulla nähdyksi. Masennus mursi haavelinnani seinät, niitä ei enää ollut; jäljelle jäi vain harmaata sotatannerta, jossa mieleni etsi piilopaikkaa. Kielsin unelmat, unelmoinnin, kaiken siihen liittyvän.

Viime keväänä tein taideterapiamaalauksen tulevaisuudesta. Keltaista, fuksiaa ja hahmo, joka katsoo eteenpäin. Ahdistuin, mutta se oli minulle tulevaisuutta: mies, lapset, ammatti, onnellisuus. En ehkä täysin uskonut tekemääni, varsinkaan kirjoittamaani, mutta siinä se nyt oli edessäni. Unelma tulevasta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, kokonaisena haaveena ja ajatuksena, joka vihdoin oli tehty todelliseksi. Se oli varmasti merkittävä askel, mutta jälleen mietin, onko mitään järkeä unelmoida? Ja ei, järkeä siinä ei ehkä ole, mutta kyllähän se ihan hyvää tekisi. Todella. Kuva palaa silmiini unelmista puhuessani, mutta myös ahdistuksen hetkinä, jolloin kaikki se kaunis keltainen tuntuu ihan liian värikkäältä. Ihan liian kauniilta.

Onko teillä unelmia ja haaveita?

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot
Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi
Kylpyhuoneessasi, yöllä puoli kaksi
Kun kaikki muut jo nukkuvat on sinun hetkesi

Olla vallassa, olla olemassa
Lamppu katossa on hetken valoisampi
Olet vallassa, olet olemassa
Kipu rinnassa on hetken selkeämpi
Ja olet elossa
Ja olet elossa

Peset itsesi, lakanoihin vaivut
Tästä ei sitten hiiskuta, tää on sun asiasi
Puhtaampi olosi, mieli toiveikkaampi
Oot hetken hetkessä kiinni siis on sinun aikasi

Takaa ikkunan loistaa valoa
Nuku rauhassa
Kaikki paranee ehkä jo huomenna
Älä nuku pelossa

Happoradio: 01:30 (elossa)