Kädetön stressipossu.

Rutistelen käsissäni olevaa stressipossua. Terapeutti kysyy, miten possu voi ja luon säälivän katseen pientä vaaleanpunaista otusta kohtaan. Sillä ei ole enää käsiä, sanon, ja viittakin roikkuu enää vain puoliksi sen selässä. Sain possun siltä yhdeltä todella tärkeältä - rakkaalta mysteeriltä - kun olin joutunut päivystyksen kautta taas kerran osastolle. Vaaraksi itselleen, ne sanoivat. Possu on nähnyt paljon, kulkenut laukussani lähes kaikkialle. Se on ollut iso turva ja apu - ja siltä se näyttääkin. Nyt tarvitsen sitä taas, koska isot asiat ja suuret surut. Pelot, ahdistukset, poukkoileva mieleni.

Puhumme suuren osan ajasta, lopuksi yritän kirjoittaa olostani: 

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. 

Voisin täyttää koko paperin tuolla sanalla. 

Yritän kietoa itseäni pieneksi mytyksi, 

mutta minä en ole pieni.

Sotken joitakin säälittäviä lauseenalkuja, huitaisen vahingossa lattiaankin tummanharmaan viirun ja paiskaan kynän vauhdilla pois kädestäni. Pää ei kestä enempää, se käskee juosta pois, mutta jähmetyn aloilleni. Muutamia sanoja terapeutin taholta - tunteet sitovaa järkeilyä - ja olo tasoittuu. Ihmettelen, miten ahdistus väistyy nykyään niin paljon helpommin kuin ennen. Se ottaa askeleen sivuun ja antaa tilaa. Outoa. Mieli ei enää jää täysin tunteiden ja kehon jalkoihin.

Jostain ahdistuksen, jaksamattomuuden, vihan ja surun takaa löytyy kuitenkin asenne. Se, joka vakuuttaa, että minä selviän ja antaa voimaa taistella, vaikka pitäisi hakata pää verille betoniseinän vasten. Pelko jää kulkemaan vierelle, asettuu aivan kiinni vasemmalle puolelleni, mutta asenne ottaa sitä kädestä kiinni ja vakuuttaa, että yhdessä pystytään.

Pystytäänkö ihan varmasti?

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Miten valmiiksi tullaan?

Olen miettinyt usein, mikä pitää minua kiinni syömishäiriöhelvetissä ja masennuksen syvissä vesissä? Kyselen itseltäni, miten muutos tapahtuu? Kuka aukaisee sen oven, jonka kovaan pintaan päätäni jatkuvasti hakkaan?

Miten valmiiksi tullaan silloin kun
Elämä liikaa pelottaa
Voisikohan joku viisaampi selittää, miksi
Itken kun saisin nauraa

Epäonnistumisenpelko saa ennakkoon luovuttamaan

Epävarmuus tulevasta, pistää menneisyyteen kaipaamaan

Jo kauan aikaa sitten pystyin luopumaan ajatuksesta, että syömishäiriö olisi ilkeä tyttö sisälläni, joka käskyttää ja pitää nälässä - ja lopulta vie nälän pois kokonaan. Se tyttö, joka nauraa pirullisesti, kun lisään lasiin vettä ja lasken syömättömiä tunteja, kaloreita, viinirypäleitä, porkkananpalasia, kaurahiutaleita. Kaikkea. Olin aina vihannut laskemista - matematiikkaa kaikessa muodossaan - mutta rakastuin kaloreiden laskemiseen. Grammoja, energiamääriä, makaroneja pienellä lautasellani, nukkumattomia tunteja, juostuja kilometrejä, kulutettuja kilokaloreita. Kaikki muuttui laskemiseksi; tein sitä aamut, päivät, illat, yöt. Teen sitä satunnaisesti edelleen, kun syöksyn pohjalle, mutta voi miten sitä nykyään inhoankaan! Inhoan, mutta rakastan. En osaa elää ilman, en, vaikka kuinka yrittäisin.

Miten lempeiksi tullaan toisilleen
 Jos kauniit sanat ovat unohtuneet
Miten muutoksia itsessään milloinkaan huomaa
Jos niitä ei kukaan näkyviksi peilaa

Rakkaudesta voi haaveilla, mut pelkuri ei koskaan mitään saa

Pitäisi uskaltaa olla läsnä ja toisinaan itseään haavoittaa

Mutta mikä se on - se sietämätön Perkele - joka pitää minua kiinni tuossa kaikessa? Tottumus? Viehätys? Pelko? Hyväksyntä? En todellakaan tiedä. Ehkä se onkin vain tapa, josta en osaa päästä eroon? Näinä sietämättöminä hetkinä ajattelen, miten kaunis on hauras ihminen, jonka luut törröttävät ja raajat ovat hennot kuin vastakasvaneet oksat. Valmiina katkeamaan hetkenä minä hyvänsä ja lähtemään tuulen riepoteltavaksi. Oi, miten vahva ihminen tuolloin onkaan! Vai onko? Olenko minä ollut vahva heikkoina hetkinäni? Olenko oikeasti? (Tässä vaiheessa mieleni syövereistä nousee kipakka huuto, etten ole ikinä niin laihaheikkovahvakaunis ollutkaan! Shhh.)

Muiden joukossa koitan laulaa
Sanoja, jotka liiaksi koskettaa
Siunaa äitiä, siunaa isää
Nyt paremmin tiedän, miksi näin lauletaan

Ehkä vielä joskus. Ehkä. Kyllä? Toivottavasti. 

Irina: Miten valmiiksi tullaan

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Itsekeskeistä.

Kuinka monesta on kannettava huolta, kun itse istuu lukittujen ovien takana? Vanhemmista, siskosta, miehestä, ystävistä, naapureista, tv-tason päällä kuivuvasta Nukkumaijasta ja naapurin punatukkaisesta rouvasta? 

Eikö riittäisi vain, että saisi päästää irti?

Tarvitseeko todella pyytää anteeksi suutuspäissään lausuttuja sanoja, perua kerrottuja totuuksia ja lohduttaa nyyhkivää ihmistä puhelimen toisessa päässä, joka haluaa minut kotiin - ei tosin omaansa - juurinythetitässä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä? Kuka minua silittäisi ja sanoisi: ei hätää, se vie aikansa. Kun kaikki haluavat minut pois täältä heti. 

Mutta minä en uskalla.