Tuulisia päiviä ja uusi tunne.

On mennyt ihan mukavasti, siksi tämä radiohiljaisuus.

Olen löytänyt uuden tunteen, ihan oikeasti tunnistanut ja tuntenut sen: hämmennyksen.
Olen jammannut ihailemani artistin keikalla.
Jännittänyt, koska kuviani oli esillä näyttelyssä.
Olen nauranut sydämeni kyllyydestä ja syönyt ilman paniikkia ravintolassa.
Kirjoittanut koulutehtäviä uudenlaisella tarmolla ja tehnyt vähän töitäkin.

Mutta sitten koitti eilinen.

Epilepsiani on hurjistunut, joten oli pakko aikaistaa neurologian kontrollia. Nopea käynti, koska heillä kiire, ja minua jäi vähän ärsyttämään, sillä enhän minä kiireessä osaa mitään selittää. Lääkäri määräsi vähentämään töitä ja miettimään jo hyvissä ajoin, millainen sairaanhoitaja haluan tulevaisuudessa olla; työtahdin pitäisi olla rauhallinen, ei saisi olla vastuussa suoranaisesti kenenkään hengestä, mielellään tehdä päivätyötä ja ottaa mahdollisimman kevyesti. Terveyskeskusta hän ehdotti, vastaanoton pitämistä. Minua puistatti, mutta nyökyttelin hiljaa. Itse epilepsian hoitoon tuli lääkenostoja, koska muuta ei voi nyt tehdä. Ei kertakaikkiaan mitään. Nieleskelin itkuani, koska en halunnut murtua hänen edessään - vaikka kyllä hän sen huomasi. Katsoi suoraan lävitseni, kuten aina. Nyt tuntuu, etten jaksa kantaa tätä kaikkea. Epilepsiaa, psyykkisen puolen pulmiani, itseäni. En edes muista, milloin olisin ollut näin surullinen.

Kaiken keskellä psykiatrin sanat puhelimen toisessa päässä toivat lohtua ja rohkaisua: "Olet sinä kyllä todella sitkeä, kun kaikesta huolimatta vain jaksat sinnitellä eteenpäin." Lopun kotimatkaa hymyilin surusilmistä huolimatta. Ehkä tästäkin vielä selvitään.

Kun mä kuolen nuorena.

En ehkä elä yli kolmenkymmenen, kirjoitan ja suljen silmäni hiljaa.
En näe reaktiotasi, voin vain arvella sitä.
Miksi sitä sitten viivyttämäänkään? kysyt ja taas vaikenen.
Niinpä. Miksi sitä suotta pitkittämäänkään? En osaa sanoa enää muuta.

Haluan kuolla. Epäonnistuin siinä kerran, mutta minulla on toinenkin mahdollisuus; minut laitettiin vain uusintakierrokselle. Joisin itseni humalaan ja ottaisin lääkkeeni, ne kaikki lukuisat pillerit. Viiltäisin ranteeseeni niin syviä haavoja, etten voisi olla osumatta valtimoon. Syvälle ja tiheään.

Voisin myös hypätä korkealta, mutta en uskalla, koska en luota siihen tapaan.

Kun olen kuollut, älkää pitääkö minulle suuria hautajaisia, mutta kutsukaa läheisimmät ystäväni paikalle. Haluaisin luonnonvaalean arkun, josta näkyvät vielä puunsyyt. Pukekaa minulle villasukat jalkaan. Hautakiveen kirjoittakaa Isän tyttö.

Teidän ei tarvitse hyväksyä, ei ymmärtää. Minä en vain jaksaa enää elää. Anteeksi.

Tänään taas piirsin kaksi kolme neljä viisi kipuhaavaa ranteeseeni. En osannut muutakaan. Tarvittavat lääkkeet eivät toimi ja oloni pahenee vain. Koko ajan.

Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?

Osaan sen kyllä.

 Oi rakas Kuolema
lastasi muistatko viimein?
Saavutko varjoin
hienoin ja tuoksuvien siimein?

Kättä en nosta,
en sinun työtäsi estä.
En, rakas Kuolema,
uusia tuskia kestä.

Painava vankila
aukaise sieluni mennä.
Untuvasiivin
uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja (1937)

Ahdistus repii taas moneen eri suuntaan, se ei anna hetken rauhaa. Vartaloni kouristelee pahan olon alla, ne kohtaukset pelottavat. On turvaton olo, pelokas ja jännittynyt. Herään liian aikaisin, valvon liian myöhään. Uni ei tule, ei kestä, ei jatku uudelleen. Mitä järkeä tässä enää on?

Pyysin tänään taideterapeutiltani anteeksi eilistä lääkkeiden holtitonta käyttöä ja hän kertoi pohtineensa, olisiko pitänyt soittaa päivystykseen; olin kuulemma näyttänyt todella huonolta. Huolettomasti vastasin, ettei kyse ollut isoista määristä - vain pienestä vapaudesta kaiken keskellä. En kertonut, kuinka raskaalta kaikki tuntui tällä hetkellä, mutta hän taisi lukea sen kasvoiltani. Silmäni eivät valehtele koskaan. Pienet viillot käsissäni ohitin olankohautuksella. Ei ne niin suuria ole, totesin, ihan pintahaavoja vain. Tänään mietin mattopuukon piilottamista, mutten tohtinut; sillehän saattaisi olla vielä käyttöä.

Tekisi mieli huutaa tämä kipuni pois. Päästä turvaan itseltäni. Tiedän, ettei tästä ole enää pitkä matka syvempiin haavoihin tai suurempiin määriin lääkettä, suljetun osaston psykoottisiin potilaisiin. Been there, done that - osaan sen kyllä. Mutta haluanko? Ehkä.

Ehkä.

Kop, kop, kop.

Puhaltelen savua usvaiseen aamuun ja kuuntelen, mitä kirkonkellot soittavat; sävel on kaunis, joskaan en tiedä, mikä se on. Se ei ole virsi 396, Käyn kohti sinua, jota Titanicin kannella soitettiin. Yksi lempivirsistäni.

Käyn kohti sinua,

oi Herrani,

tietäni viitoittaa

pyhä ristisi.

Virteni matkalla

soi täynnä toivoa.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Nukuin yöni huonosti, katselin liian pahoja unia ja säpsähtelin hereille. Otin vain pienen murusen unta tuovaa lääkettä, mutta oloni on krapulainen ja väsynyt. En haluaisi syödä sitä, mutta ilmankaan en nuku. Ilta on täynnä ohjelmaa, nyt aamulla en jaksaisi mitään - ja silti olen kuolla tylsyyteen. On inhottavaa, kun ei jaksa tehdä mitään, vaikka mieli halajaisi nähdä ja kokea ja tehdä ja päästä eteenpäin. Niin. Päästä eteenpäin. Minne? Tulevaisuuteen? Mikä se on?

Kun päivä pilvinen

tien pimentää,

kun synkkä, raskas yö

usein yllättää,

niin katseen kaipaavan

taivaalle kohotan.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Ahdistus koputtelee ovella, en haluaisi tavata Sitä tänään. Se on liian tuttu vieras, silti tuntematon ja pelottava. Tuo vieras on käynyt luonani usein; Se tulee kutsumatta, toisinaan jää pidemmäksikin aikaa ja saa minut voimaan pahoin. Miksi Se tekee niin? Miksei Se lähde oven takaa, vaan kolkuttaa uudelleen - tällä kertaa vaativammin. Jos nyt kurkistan ovenraosta, Se paiskaa oven auki voimalla ja minut päin seinää samalla. Mene pois. Istun valkoisella taljalla ja puhaltelen savua. Mene pois.

Suo, että näkisin

tien taivaaseen,

vaikka se peittyisi

vaivaan, murheeseen.

Lohduta sanalla,

uskoa vahvista.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Myöhemmin ystävä istuu sohvalla pidellen muumimukia kädessään. Onneksi annoin hänelle tuo kauniimman mukin, tämä toinen on niin ruma. Tässä on tuo musta jälkikin, joka ei lähde pois pesussa. Nauran ja hymyilen hänelle ja hänen kanssaan - yllätyn puheliaisuudestani - ja oloni on kevyempi kuin koko aamuna. Menikö se ahdistus sittenkin pois? Luovuttiko se? Siirtyikö naapuriovelle? Jään miettimään, tuliko Sille paha olo, kun en päästänytkään luokseni. Osaako Ahdistus itkeä?

Kun taival päättynyt

on päällä maan,

käyn luokse Jeesuksen

riemuun ihanaan.

Ei tuska yltää voi,

kirkkaana laulu soi.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Ompele minut ehjäksi.

Totesin tässä taannoin, ettei minua koskaan huimaa. Ei ikinä koskaan, vaikka söisin vain omenan koko päivän aikana. Siinä menee monta päivää, tuumasin, kunnes kotona huomasin taas piteleväni kiinni ovenkarmeista; silmissä tuikkivat pienet tähdet ja päässä pyöri kuin karusellissa. Perhana, minua huimaa! Näen tähtiä! Tätähän se on ollut taas kaikki viime päivät. Eilen pohdin, että se varmasti johtuu aivan liian korkeasta verenpaineesta (koska tupakka, lääkkeet ja laiskapaskaliikkuja), mutta eihän se voi. Tänä aamuna ymmärsin, että ehkä välillä pitäisi muistaa syödäkin.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että kyllä se joskus helpottaa - vähän ajan päästä ei tarvitse koko aikaa olla syömässä. Eilen yritin taas sitä kirottua jatkuvaa syömistä: omena, toinen, raejuustoa, rahkaa, omena, nektariini, leipä, lasi maitoa, banaani, raejuustoa, rahkaa, omena. Oksettaa syödä koko ajan! Illan balettirääkkäyksen jälkeen poljin täysillä kotiin ja tunsin nälän - minä todella tunsin, kuinka se kouraisi vatsanpohjasta ja pakotti avaamaan jääkaapin. Omena, kiitos. Pieni, lapsuudenkodin pihapuusta noukittu, kauniin punainen omena. Ja nälkä meni pois. Eihän minun tarvitse syödä enempää, eihän? Ei. En halua. Haluan, että paino tippuu, mutta siitä ei puhuta ääneen. Ei ainakaan isoilla kirjaimilla, ei ääneen.

Katselin jo toista yötä painajaisunia. Aamulla mietin, josko tekisin unestani totta: leikkisin veitsellä ja istuisin oikeasti päivystyksessä, jossa sairaanhoitaja kursisi minua kokoon. Ompelisi minut ehjäksi, kursisi kuntoon neulalla ja langalla.

Mutta onko se enää edes mahdollista? Syvimpiä haavoja sydämessäni ei korjata langalla ja neulalla, ne ovat liian tulehtuneita. Liian isoja. Liian syvällä sielussa ja mielessä.

Maybe suicide is the answer.

But suicides have a special language.

Like carpenters they want to know which tools.

They never ask why build.

Anna Sexton: Live or die

Itsemurha. Mikä saa yhä uudelleen ajattelemaan asiaa mahdollisuutena, vaikka on jo kerran kokenut sen hämmennyksen, kun availee silmiään ensimmäisen kerran ja kolmena näkyvät kasvot pyörivät villisti silmissä? Sen oksettavan tunteen ja katseen, jota ei pysty kohdistamaan mihinkään; epätietoisuuden, kun ei ole varma minne on päätynyt ja miksi. Sairaalaan, aivan varmasti, koska tuo äskeinen hahmo oli pukeutunut vihreisiin, mutta päivystykseenkö? Ei tunnu siltä, on liian hiljaista ja rauhallista. Hoitajan sanat kaikuivat jostain kaukaa, vaikka kolmena näkyvät kasvot tulivat lähelle ja puhuttelivat lempeästi: Huomenta, olet teho-osastolla. Mikä on vointi? En jaksanut saati osannut vastata. Kellotaulu osui johonkin näkökenttääni ja iso monitori, mutta numeroista en saanut selvää - miksi nekin näkyivät kaikki kolmena? Miksi kaikki pyöri niin villisti?

Hitto. Olen elossa. Sydän oli kuulemma lyönyt lähemmäs kahtasataa. Sillä oli kova työ.

Tuntien kuluttua heräsin uudelleen kipuun ja huonoon asentoon, jota en kyennyt vaihtamaan. Lepositeet? Keho alkoi tuntua todellisemmalta, vaikka silmien avaaminen oli edelleen raskasta. Muistikuvat palailivat pätkittäin: lääkkeitä, tekstiviesti, mies, ambulanssi, veriset vaatteet ja ranteet. Minä todella olen elossa. 

Miksi ihmeessä näen itseni tappamisen edelleen yhtenä vaihtoehtona, vaikka olen kokenut sen häpeän? Kävelin kahteen hoitajaan ja tippatelineeseen tukeutuen suihkuun - liian suuressa avopaidassa ja violetissa vaipassa, katetroituna, kasvot mustana lääkehiilestä, kiitos hetkeä aiemmin poistetun nenämahaletkun. Ja silti melkein pyörryin muutaman minuutin seisaalla olemisen jälkeen. Olin yhtä kylmänhikeä, verta, lääkehiiltä ja oksennusta, enkä edes jaksanut pysyä pystyssä peseytyäkseni kunnolla. Seuraavana aamuna hoitaja ehdotti, että kävisin suihkussa vasta omalla osastollani. Siellä on oma shampoosikin ja parempi suihku. Ei auttanut kuin myöntyä.

Myöhemmin omahoitajani katsoi syvälle silmiin ja totesi kiertelemättä totuuden: Näytät aivan järkyttävälle, tiesitkö? Tiesinhän minä, tiesin ja tunsin. Minulla oli päällä XL-kokoinen aamutakki, liian suuret housut ja pinkki avopaita, kun istuin pyörätuolissa, jonka toinen rengas oli vähän liian tyhjä. Hoitaja työnsi minua vauhdilla läpi kanttiinin ihmispaljouden, hissien ja käytävien. Syvä häpeä ja masennus loivat harmaita sävyjä kasvoilleni ja silmistäni paistoi tyhjyys, vaikka yritin pitää katseeni sylissä. Aamutakki kätki ehkä sisäänsä laihtuneen olemukseni ja ommellun ranteeni, mutta eivät kyynelten valuttamia ripsivärejäni poskillani. Eivät epätoivoa, vihaa, surua tai syvää häpeää.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Kivulle kasvot.

Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!

Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.

Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.

Lisää rauhoittavaa.

Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.

Lukitut ovet.

Istun tekopyhästi kodinomaisella sängyllä, päiväpeiton vihreäkeltaraita tuo lähinnä mieleen oksennuksen. Kaapinovet lukittiin eilen, kun jälleen olin löytänyt jostain liian teräviä unikavereita. Toit tän kotoasi, eikö? Hoitaja huokaisee, kun nyökkään, ja työntää rivakoin liikkein kaikki irti lähtevät tavarat vaatekaapin perukoille: hammasharjan, kynät, hiusöljyn ja laturit. Kukan sentään jätti pöydälle pienen tutkimuksen jälkeen.

Päivystävä lääkäri arvioi tikkauksen tarvetta, mutta päätyy perhosteippiin. Saan osakseni toruja, kysymyksiä, huokauksia ja jokseenkin lempeitä katseita. En katsele silmiin, se sattuisi liikaa. Häpeillen katselen sairaalayöpaidan - sen vaaleantipunkeltaisen - lahkeita ja yritän olla huutamatta. Puhdistusaine sattuu, arpi on syvä - syvempi kuin edelliset. Joka kerta sanon sen: antakaa anteeksi, on vain niin paha olla. Ja yhä uudelleen anteeksipyyntöni torpataan; pyydä itseltäsi, älä hoitajilta.

- Hae lääkettä aiemmin.
En osaa.
- Pyydä apua, vaikka keskustelua.
En pysty.
- Yritä edes.
Mmmmh...

Saan reilusti rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta ei niistä ole mihinkään. Kouristusten ja neljännen rauhoittavan jälkeen nukahdan yöhoitajan valvoessa vieressä. Muutama tunti lihaksia painavaa unta ja olen hereillä taas. Aamuyön tunnit menevät kuunnellessa vuoroin kellon sekuntiviisaria ja lintujen alkavaa laulua. Ahdistaa taas.

**

Aamuhoitaja sanoo, että jutellaan jossain välissä. Mitä minä sillekin edes kertoisin? Että sattuu ihan helvetisti, vietän syntymäpäiviäni ranteet paketissa, lukittujen ovien takana? Että tarvitsisin jonkun vain pitämään kädestä kiinni? Että huolettaa, miten mies kotona jaksaa, onko mahdollista saada lapsia, voiko hullusta tulla tervettä koskaan? Että mua pelottaa?

Itku tulee puolentoista kahvikupillisen jälkeen. No, jotain positiivistakin: osaan itkeä jälleen (vaikka inhoankin sitä). Sääntään tyhjään huoneeseeni ja kuristan itkun kurkkuuni. Ei nyt. Ei helvetti nyt. Ei koskaan.

Hyvää syntymäpäivää, minä.

np: Stewie Wonder: Happy birthday

Turvassa.

Istun sairaanhoitajan luona katse naulittuna lattiaan. Sormet kiskovat hihansuita alaspäin ja tunnen poskillani kuumottavan punan. Hän pyytää odottamaan käytävään, kunnes lääkäri kutsuu luokseen; ahdistus myllertää sisälläni niin, että kuvottaa. Mietin, vieläkö ehtisi juosta pois. 

Neurologin päättäväinen katse täyttyy huolesta, kun hän katselee kumaraista olemustani. "Mitä jos jäisit osastolle?" Emmin, koska pelkään, mutta hän saa minut suostumaan. Lääkepurku. Ahdistuksen ja itsetuhoisuuden pahimman kärjen taltuttaminen. 

Ensimmäiset kaksi päivää makaan kovalla sairaalasängyllä katsellen tyhjyyteen. Revin ranteeni rikki terävällä ja minut yritetään rauhoittaa napeilla, joista ei ole mitään hyötyä. 

"Tuntuu vaan siltä, että haluan... 

kuolla."

Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

***

Nyt siitä on lähes viikko ja oloni on paljon parempi, vaikkei vieläkään täysin normaali. Minulla on uudet lääkkeet, ahdistusta vain kohtauksittain ja epilepsiakin muistuttaa itsestään vain harvoin. Kanyyli huonossa paikassa ja päivien tunnit kuluvat liian hitaasti, mutta yritän vakuuttaa itselleni, miten tämän nyt vain piti mennä näin. Kaikki on pian taas paremmin. 

Kimallusta ja kamaluutta.

Makaan olohuoneen lattialla selällään, jalat kippurassa päälläni ja kädet tiukasti niiden ympärillä. Ahdistaa taas ja mietin, miltä Se Mörkö näyttäisi, jos Sillä olisi muoto. Se olisi iso epämääräisyys, joka ajaa nurkkaan ja pistää käpertymään niin pieneksi kuin suinkin; Se tökkisi ja tönisi pitkillä, lonkeromaisilla käsillään pilkallisesti ja naurahtaisi päälle. Se olisi kuin varjo, mutta todellisempi, julmempi ja kylmempi. Joskus Se olisi hiljaa ja tuijottaisi vain vaativasti, mutta yleensä se huutaisi, ilkkuisi ja karjuisi peittäen alleen kaikki ne avunhuudot ja pelonsekaiset parkaisut. Se karjuisi, mutta kukaan muu ei voisi kuulla Sen ääntä.

Viime aikoina on ahdistus ollut läsnä vähän turhankin usein. Uskon tämän äkillisen pahenemisen johtuvan - ainakin osittain - uudesta lääkityksestäni, joten neurologille olisi taas asiaa, mutta en millään haluaisi soittaa vielä. Lääke on tällä hetkellä todennäköisesti ainoa mahdollinen, jota en ole kokeillut, joten siitä oljenkorresta ei ihan helpolla haluaisi päästää irti. Uskon, että kohta olisi jo viisasta myöntää tosiasiat itselleen. Mutta. Ei ihan vielä. Kohtahan se on kontrolliaikakin.

Olen tuntenut pahaa oloa tekemättömistä koulutöistä, liikkumattomuudesta, terapiatauoista, itsestäni, lapsettomuudesta, jopa kevään tulemisesta ja auringosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta jääköön se nyt tuohon. Lisäksi vuoden lääkevaihtoralli ja stimulaattorin leikkaus/säätö alkavat myös tuntua elimistössäni. Tuntuu, etten kestä enää hetkeäkään uusia, vanhoja, nostettavia, laskettavia tai muuten vain säädeltäviä lääkkeitä saatika nousevaa virtaa, joka sattuu; haluan vain sen kemiallisen tasapainon takaisin, joka vielä vuosi sitten kehossani vallitsi. Tosin, itsepähän tieni valitsin. Halusin saada kohtaukset pois. Ja haluan vieläkin, mutta nyt alkaisi jo riittämään. Miksei mikään auta?

Ai niin! Olen huono itkemään, mutta lyhytelokuva ReMoved sai kyyneleeni kimaltamaan hetkellisesti. Se on kamala, karu ja kaunis yhtäaikaa. Kannattaa katsoa.

Yhteisvaikutuksia.

Romahdan totaalisesti sinä samaisena hetkenä, kun istuudun punaiseksi verhoillulle tuolille. Lempeän päättäväinen psykiatri katsoo minua ja kysyy vointiani, johon normaalisti vastaisin voivani suhteellisen hyvin. Mutta en nyt, en tänään. Tällä kertaa paha oloni ryöpsähtää kertaheitolla hänen syliinsä ja työntää minua entistä syvemmälle nojatuolin uumeniin. Hän katsoo huolestuneena, esittää lisäkysymyksiä ja minä kerron. Kerron kaiken niin hyvin kuin osaan - jopa sen, kuinka lääkitys sai alkuun painoni laskemaan ja ruokahaluni katoamaan. Mielessäni näytän keskisormea syömishäiriölle, joka jäi jalkoihin; se iskee kuitenkin samantien takaisin psykiatrin osoittaessa vaakaa ja pyytäessä nousemaan sille, jotta saataisiin painoa tarkkailtua. Kerroin jo painoni, hemmetti vie! Empien astun vaa'alle, katselen lukemaa ja hoen itselleni, ettei ole mitään hätää.

Kyyneleet nousevat silmiini hänen yrittäessä etsiä minulle rauhoittavaa lääkettä. Tuloksetta. Sinun täytyy kysyä neurologiltasi, jolla on käytännönkokemusta; näillä lääkkeilläsi on niin paljon yhteisvaikutuksia keskenään, etten löydä oikeanlaista mitenkään. Enhän minä tietentahtoen haluaisi rauhoittaviakaan syödä, mutta tämä ahdistus on jotain paljon pahempaa. En kestä tätäkään.

Kotona makaan olohuoneen lattialla ja tunnustelen lattiaa sekä omia rajojani; ajattelin niiden olevan paljon suuremmat kuin ne oikeasti taitavatkaan olla. En voi sulkea silmiäni, sillä pelkään tunnetta putoamisesta. On hassua kamalaa maata lattialla ja kokea sen pettävän alta. On pidettävä kiinni edes siitä pienestä kontrollista, kun kaikki muu ympärillä hajoaa.

Punaisia pillereitä.

Kolikko pyörii villiä piruettiaan sormieni alla, kun yritän tappaa aikaa ja pahaa oloani keittiönpöydän ääressä. Musta kahvi polttelee suuta, mutta ei sen niin väliksi - onpahan mahdollisuus pysähtyä hetkeksi. Muistan, kuinka lauloin automme etupenkillä kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla ja mietin kaikkia niitä hetkiä, jolloin olin sitä yrittänyt.

Elossa se on vieläkin.

Olen sekaisin lääkkeistä, niistä uusista punaisista pillereistä, jotka maksavat liikaa ja saavat ahdistavat ajatukset kiertämään kehää päässäni. Yritän hokea itselleni, että juuri nämä saattavat olla ne oikeat ja toimivat, mutta en tiedä, mitä uskoisin ja mihin luottamukseni laskisin. Tuntuu niin mahdottomalta, että kahdestoista lääke voisi olla se toimiva - vai oliko se jo kolmastoista? - kun eivät ne aiemmatkaan ole yhtään helpottaneet.

Mutta ainakin minä nukun! Olen levoton hetken ja väsähdän, kunnes vain nukun. Autossa, sohvalla, sängyssä, kassajonossa. Nukun, olen levoton ja kiukuttelen - ja aloitan alusta. Välillä puhelin soi, mutta en jaksa vastata. Pitäisi ja täytyisi ja olisi pakko, mutta -

en jaksa.

Tilannearvio.

Olo on ristiriitainen. Psykiatri toisesta kaupungista soitti ja teki tilannearvion: sinä tarvitset pysyvän psykiatrikontaktin läheltäsi. Yritin jupista vastaan ja vetosin kotikaupunkini lääkäritilanteeseen, huonoihin kokemuksiini ja taideterapiaan, mutta ei auttanut. Ei sitten yhtään. Sain kaksi vaihtoehtoa: joko menisin yksityiselle omakustanteisesti tai julkiselle puolelle halvempaan hintaan. Kiitos tästä. Lisäksi uutta reseptiä ja isompia milligrammoja. Teki mieli heittäytyä ulko-oven eteen, hakata nyrkeillä maata ja itkeä kaikki kätketyt kyyneleet. Hillitsin itseni.

- Miten on mennyt?
- Huonosti. Ahdistaa ja masentaa.
- Voisit nostaa lääkettäsi. Paljonko nyt syöt?
- Kakskyt - eiku, kymmenen milligrammaa. En oo varma.
- Mites käytkö kenelläkään psykiatrilla säännöllisesti?
- En.
- Muistatko, kenellä olet aiemmin käynyt?
- En.
- Jos minä selvitän sen paikan ja teen lähetteen, käykö?
- Joo.
- Onko meillä nyt suunnitelma?
- On.
- Mukavaa viikon jatkoa!
- Kiitos.

En löytänyt sanoja mistään sieluni sopukoista, ne vain olivat poissa; harvemmin olen noin vähäsanainen, mutta en vain mahtanut sille mitään. Pettymykselle. Olisin tietenkin voinut hoidattaa itseni kuntoon jo aiemmin... Niin. Olisin voinut.

Puhelun jälkeen seisoin tuulikaapin huminassa ja löin päätäni seinään.


Myöhemmin kiero mieleni kieputti ajatuksia ja löysin itseni miettimästä, miten lääkkeennosto voisi oikeasti ollakin hyvä juttu, sillä sehän vie ruokahalua. Nytkin se on onneton, niin mitä se sitten kohta on, kun annokseni tuplaantuu. Hienoa! Hirveää! Minulla on vielä pitkä matka terveiden kirjoihin, mitä ne sitten ikinä ovatkaan...

Vellova paha olo.

Pyydän heti alkuun anteeksi itsesääliä pursuavaa tekstiäni. En pysty nyt muunlaiseen. 

On niin paha olla, että oksettaa. Makaan hiljaa pimeässä ja ajatukset kiertävät samaa kehää - ne tekevät sitä koko päivän. Ja viikon. Kuukauden. Enemmänkin. Onnellisuuspillerit saavat minut voimaan vain koko ajan huonommin, tai ainakin niitä on helppo syyttää, kun eivät helpotustakaan tuo.

Inhoan itseäni. Ja inhoan sitä tosiasiaa, että masennus on tullut takaisin. Tunnistan sen, pelkään sitä ja olen niin vihainen itselleni, kun en vuosien hoidosta huolimatta osaa parantua. (Huono, surkea minä!) Inhoan masennusta. Ja epäonnistumista. Vedän vuodesta toiseen perässäni tätä kivirekeä, puren hampaitani yhteen ja jatkan taas.

Hävettää myöntää, että ajattelen joskus kuolemaa. Ihan varovasti vain. Se on kuin pakoa todellisuudesta, tästä mustanharmaasta sumusta. Turva-ajatus. Pakopaikka. Mietin, miten vähän minulla edes on väliä ja vaalin ajatusta kuin pientä lasta. Sitten joskus, kun en enää jaksa. Sitten? Milloin? Ei ehkä vielä.

Kuiskaan hiljaa yöhön totuuksia: olen niin yksin. Niitä sanoja ei lausuta päivänvalossa.

Kemiallista helpotusta.

Lääkärini on realisti ja palauttaa takaisin vallitsevaan todellisuuteen. Muista, että sinulla on vaikea epilepsia. Et ehkä jaksa opiskella. Kiellän kyyneleitä tulemasta, painan katseen käsiini ja mietin, mitä tuohon voisi vastata. Yritän kertoa, kuinka tuntuisi luovuttamiselta ja väärältä tyytyä vähempään - en minä voi! En minä saa! Minun on oltava parempi ja enemmän ja kykenevämpi ja kaikkea mahdollista. En halua laatia b-suunnitelmaa, en halua epäonnistua. En halua!

Entä jos et pääse sisälle kouluun? Tai entä jos et jaksa suorittaa opintoja loppuun asti? Mitä sinä sitten aiot? Katson häntä silmiin ja tekisi mieli sanoa, etten perkele tiedä, mutta hämmentynyt pikkutyttö sisältäni sopertaa tyhjiä vastauksia. Tiedän, ettei hän pahalla minua kehota ajattelemaan mahdollisuuksia, mutta silti se sattuu.

On vaan pakko onnistua. Pakko.

Hän ehdottaa jälleen lääkitystä, on tehnyt sitä jo kahden vuoden ajan, mutta aina olen kieltäytynyt. Se voisi auttaa ahdistukseesi, ihan oikeasti. Seuraavana aamuna pyöritän puolikasta pilleriä sormissani ja mietin, miksi tähän päädyttiin taas. Niin hyvin meni ilman lääkkeitäkin. Niin valheellisen hyvin, että tämä taisi olla ainut vaihtoehto tällä kertaa. Onnellisuuspilleri. Ahdistukseen. Ehkä se taisi jo olla korkea aika.

1,54 : 100 000

Mainitsin pari postausta aiemmin aivovauriosta/epämuodostumasta, jonka alkuperästä Tiu sitten kysyikin. Olen joskus aiemmin asiaa saattanutkin jo käsitellä, mutta jos en ole - ja muutenkin - seuraavaksi tarinaa epilepsiani takaa.

On jouluaattoilta ja makaan korkean kuumeen nujertamana lahjaröykkiön keskellä; en jaksa avata kaikkia lahjojani enkä hymyillä valokuvissa. Muistan siskoni, joka halasi minua pitkään ja sen, kuinka sinä vuonna en vaihtanut kaunista mekko päälleni. Olen kahdeksanvuotias ja yhtäkkiset kuumekouristukset yllättävät koko perheen. Myöhemmin itken ja huudan rivitalomme pihalla, kun vanhempani yrittävät saada minua lumihankeen pyörimään, kuten päivystävä lääkäri oli neuvonut. Ei se mitään auttanut ja jo kohta istumme terveyskeskuksen yöpäivystyksessä. Monta tuntia on kulunut, olen saanut paikan sairaalasängystä verhojen takaa ja minua pelottaa; kiltti mies antaa vuoronsa meille ja terveyskeskuksen sänky vaihtuu ambulanssikyytiin sairaalaan. Kiireesti. Pillit soiden. Vietän sairaalassa jonkun tovin ja taas pelottaa olla yksin siellä. Saan kohtauksia, soitan hälytyskelloa ja hoitajat kehuvat, miten reipas tyttö olen.

Tutkimusralli käynnistyy. Verikokeita, sydänfilmejä, psykologikäyntejä, astmatestejä, aivosähkökäyriä ja luvattoman paljon tunteja lasten osastolla, jossa kasaan muovihelmistä koruja, piirrän ja pelaan. Ja kaipaan kotiin. Magneettikuvauslaitteita ei talossa ole, he valehtelevat ja me tyydymme siihen. He hokevat vanhemmilleni, että kaikki on vain nuoren tytön oikkuja, jotka menevät kyllä ohi, kun aikuistun.

Lopulta, kahdeksan epätietoisen vuoden jälkeen, menemme yksityisvastaanoton kautta magneettikuviin ja päästäni löytyy pieni poikkeama. Istun äitini kanssa lastenneurologin vastaanotolla ja hän puhuu vaikeita tuumoreista, Kuopiosta, kahden viikon leikkausjonoista. En ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, kun katsoo niin huolestuneena minua ja äitiäni, mutta kun hän suomentaa asiansa, maailmani romahtaa. Muistan, kuinka kävelen autolle asti ilmeettömänä, mutta oven suljettuani purskahdan epätoivoiseen itkuun. On hyvästeltävä ystävät! Minulla on kasvain! Minä kuolen! Äitikin itkee. En muista seuraavista kolmesta viikosta mitään, kun odotamme Kuopion erikoislääkäreiden kannanottoja. Lopulta saamme soiton: kasvainta ei olekaan, vaan synnynnäinen muutos aivoissa. Aloitan epilepsialääkityskokeilut, joista ei tule mitään. Kaksitoista lääkettä, kaikki mahdolliset ja mahdottomat yhdistelmät ja lukuisia tutkimuksia lisää. Johan löytyi magneettikuvauslaitteet myös sairaalasta.

Liian monta vuotta myöhemmin istun aviomieheni kanssa Kuopiossa, odotamme vuoroani lukuisiin tutkimuksiin, joista löytyvät tulokset ovat jotain aivan muuta kuin kotikaupunkini sairaalan. Sairastan harvinaista, synnynnäistä aivorakoiluhuokoistumaa, skitsenkefaliaa (tyyppi I). Muutoksia on laajasti molemmilla puolilla otsa-ohimolohkolla, ne eivät kasva tai muutu, mutta niitä ei myöskään voi leikata ilman suuria riskejä. Kuumekouristusten, kasvainepäilyjen ja kymmenien tutkimusten jälkeen minä sairastankin vaikeahoitoista, lääkeresistenttiä epilepsiaa, jota tuskin koskaan saadaan kohtauksettomaksi. On vain opittava elämään ja hyväksymään.

Huonoina päivinä kiroan koko sairauden ja kaikki aivoepämuodostumani alimpaan helvettiin, mutta pääasiassa olen kyllä ihan kiitollinen, että minulla tämä oirehtii vain epilepsian muodossa - voisinhan myös olla sokea tai vaikeasti kehitysvammainen! Niin ja ainakin olen melko harvinainen nainen, otsikon lukemat nimittäin viittaavat skitsenkefalian yleisyyteen maailmanlaajuisesti. Hups, nyt tuli melko pitkä teksti...

Skitsenkefalia eli aivorakoiluhuokoistuma on aivoepämuodostuma, jota luonnehtii isoaivojen harmaan aineen laskostuminen aivopuoliskojen halkion ympärille lähellä primääristä (historiallisesti ensin kehittynyttä) aivokudosta.

Hermosolujen siirtymishäiriön aiheuttamasta aivorakoiluhuokoistumasta tunnetaan sekä perinnöllinen että satunnaisen perimäaineen muutoksen tuottama muoto. Vaihtelevia oireita ovat kehitysvammaisuus ja CP-vammaisuus sekä epilepsia. Skitsenkefalian taustalla on EMX2-geenin virhe. Se sijaitsee 10. kromosomin pitkässä varressa (10q26.1). Oireisto on tyypitetty lievään (tyyppi I) ja vaikeaan muotoon (tyyppi II), joista jälkimmäinen on selväpiirteisemmin kehitysvammaoireyhtymä. Siihen liittyy lisäoireina lihasten velttoutta ja jäykkyyttä, kävely- ja puhekyvyttömyyttä sekä sokeutta.

KV-tietopankki