Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?

Automaattiohjaus.

Turvallisuus - olen tuonut sen väliimme, sanoittanut sille muodon. Pieni ja hauras lasipallo, joka voi hajota pienestäkin hipaisusta. Täytyy olla varovainen. Keskustelu sukeltaa syviin vesiin ja tunnen, kuinka osa osalta katoan. Kuuluu risahdus, sitten toinen. Nyt ollaan jo liian lähellä kipukohtia, hauraita ja pelottavia. Etsin hänestä turvan merkkejä: katsetta, elettä, liikettä, mitä tahansa. Löydänkin. Aina minä löydän. En kaikista, mutta joistain tietyistä. Kaikki on periaatteessa hyvin, järkeilen, mutta silti joku tai jokin tönii minua kumoon.

Mikä sinua nyt auttaisi?

Sitten tapahtuu se pahin mahdollinen. Kipu istahtaa rintakehän päälle kaikella painollaan ja lasi hajoaa, jää kristallihippusiksi keuhkoihin. Kiedon itseäni kasaan, mutta se ei auta. Yritän pyytää apua, mutta sanat karkaavat, jäävät piiloonsa. Teen matkaa syvyyksiin enkä löydä sieltä pois.

Kuka sinua voisi nyt auttaa?

Kokoan palaseni pakettiin, kiitän ja taistelen häivähdyksen hymyä kasvoilleni. Pakkasilma puhaltaa kirpeän tervehdyksen, kun samalla joku muu ottaa ohjat. Kävelen varjona tuon hahmon taustalla. Sillä on tummansininen toppatakki ja punaiset huopikkaat. Hahmo sytyttää tupakan, kävelee kadulla katsomatta toisia ihmisiä. Se tervehtii linja-autonkuljettajaa, ei katso kohti, mutta näkee läpi. Kiittää kassaneitiä, väistää ihmisiä. Talvi kirskuu askeleidensa alla, mutta se ei taida kuulla sitä. Miksi sillä on avaimet minun kotiini? Se astuu sisään ja heittää toppatakin lattialle. Hahmo on vain ääriviivoja, täysin ontto ja tyhjä. Pelkkä kuori. Tovin kuluttua havahdun keittiön lattialta. Olen minä, kokonainen. Mitä juuri tapahtui?

Kipua.

Selaan vanhoja terapiatöitäni, joita hän on tuonut nähtäväksi. Kaikki on sameaa, erotan vain muutamia lauseita - niitä kaikista viiltävimpiä. Kuin joku löisi palleaan jatkuvia iskuja, säännöllisiä, liian voimakkaita. Etsin lyijykynää, mutta se yksi ja tietty on hukassa. Tekisi mieli paiskata koko kynäpurkki seinään, kunnes viimein löydän sen. 4B. Muut eivät kelpaa. 

Kynä painuu paperiin varmasti ja vahvasti. Kirjoittaa, sotkee, kirjoittaa uudestaan. Olen valmis ja työnnän paperin hänen eteensä samalla vetäytyen poispäin. Sulkeudun, teen itsestäni näkymätöntä taas. En edes muistanut ahdistuksen voimaa ja mietin, olisiko pitänyt jättää jotain sanomatta.

Mikä on se tunne, missä se tuntuu?

En osaa nimetä tai tunnistaa, joten kutsun sitä kivuksi. Se istuu rintakehän päällä. Surua, vihaa, pelkoa - kaikkea sitä, mutta ei mitään niistä kuitenkaan.

Pyydän lupaa hakea viltin, saan luvan ja kietoudun vihreän kankaan alle turvaan. Heijaan itseäni hiljaa, kun en muutakaan osaa. Kuuntelen rauhoittavia sanoja, yritän olla itkemättä. Kyyneleet törmäävät patoon ja valuvat sisäänpäin. Pohdin itsekseni, voiko niihin hukkua.

Tsunami, hurrikaani, ahdistus.

Ahdistus raivoaa tällä hetkellä raivopäisesti enkä osaa rauhoittua. Rintakehän päällä istuu jotain painavaa enkä osaa rauhoittua. Syytän uutta lääkettä - siitä tämä varmasti johtuu. Eikö niin? Sano, etten ole taas sekoamassa. Kerro, että tämä menee ohi. En jaksa taas pudota tältä nuoralta, jonka päällä taiteilen.

Olen kysellyt itseltäni, kuka minä olen. Millainen on tämä tyttö nainen ihminen joku?
Tyttö en enää ole. Nainen on vaikea sana, joskin ehkä se totuudenmukaisin. Ihminen, no, se kuulostaa niin kolkolta ja kylmältä.

Mikä minä sitten olen? Mikä on sitä oikeaa minua?

Uteliaisuus, hassuttelu, syvälliset keskustelut.
Eläväiset silmät, lempeä kosketus, lämpö.
Järjenvastaiset pohdinnat, nauraminen, empatia.
Tanssi, kehollisuus, kasvuikäinen rohkeus.
Melankolian mahdollisuudet, luova hulluus, kirjainten leikki paperilla.

Olen tässä, ota tai jätä.
Auta minua.

Sinä olet aivan tavallinen nainen.

On paljon helpompaa mieltää itsensä tytöksi kuin naiseksi. Näytän paljon nuoremmalta kuin oikeasti olen ja pituuteni vuoksi katson lähes poikkeuksetta ihmisiä yläviistoon. Myös pukeutumiseni rentous lähentelee usein tyttömäistä helppoutta; venyvää ja joustavaa, lämmintä ja jotain sellaista, jolla on varaa likaantua ja rähjääntyä. Olen laiska meikkaamaan - vain hitunen puuteria ja ripsiväriä riittää - ja hiukseni ovat rennosti milloin mitenkin. Tyylini on siis varsin... Tyylitön? Helppo? En ole millään tavalla poikatyttö kuitenkaan, päinvastoin, ja siinä se ongelma juuri on. Miten olla tytön sijasta nainen? Mitä se edes on? Jo ajatuskin saa kavahtamaan.

Kasvoin aikuiseksi käsikädessä syömishäiriön kanssa. Tuo itsekäs, epätoivoinen ja surullinen sairaus muovasi minusta pienenpientä ja huomaamatonta, Näkymätöntä Ninniä. Sama Ninni on kulkenut usein terapiakeskusteluissani, tiuku kaulassaan pyrkinyt näkyväksi monen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus ovat myös olleet ylläni jo vuosia - mitätöiden, vaientaen ja piilottaen oikeaa minua itseltäni ja toisilta. Ne ovat muodostaneet yhtäaikaa turvallisen ja pelottavan peiton, jonka alle olen hautautunut pakoon muuta maailmaa. Nyt tuo Näkymätön lapsi on muuttunut ainakin lähes näkyväksi, mutta en osaa elää asian kanssa. Tuntuu mahdottomalta muodostaa kuvaa itsestä - lähes 30-vuotiaasta naisesta - kun lähes koko elämä on ollut mustien varjojen alla värjöttelyä.

Olen oppinut arvottamaan itseni aina toista alempaan luokkaan eikä vieläkään tunnu oikealta nousta tasavertaiseksi. Toinen, oli kyseessä ystävä, kaveri, puoliso tai terapeutti, on aina vähän korkeammalla; hän ansaitsee parempaa, tietää enemmän ja on oikeassa. Minä hiljaa ja varovasti, joskus kierrellen ja kaarrellen, varmistan oikeutustani olla siinä hetkessä ja puhua ajatuksiani julki. Vastaan "en tiedä", vaikka tietäisinkin, ja tunnustelen ilmapiiriä jopa liikaa. Uskallanko antaa ääneni kuulua, onko se turvallista tai edes sallittua? 

**

Ehkä minä kuitenkin selviän.

Vuosien painolasti.

Soitan ovikelloa ja odotan. Tuuli pyörittää hiuksiin solmuja, katse etsii jostain kiintopistettä ja mieli valmistautuu tulevaan. Jätän kenkäni, takkini ja suojahaarniskani eteiseen. Terapeutti katsoo hymyillen, vilkaisen häntä varovasti ja ujo tyttö minussa läikähtää. Niin usein muutun pieneksi lapseksi hänen edessään. Se on mahdollisesti transferenssia, niin olemme puhuneet: terapeutti ja asiakas, äiti ja tytär. Hävettää. Enää se olotila ei kuitenkaan jää päälle, se vain häivähtää ja menee pois antaen tilaa olla tasavertainen aikuinen.

Ja sitten teen jotain todella rohkeaa: ojennan paperimytyn hänelle ja kavahdan. Suojattomuuteni hänen edessään saa etsimään turvaa hiuslenkistä ja paidan hihoista.

Kaikki on nyt sanottu. Salatut muistot tuotu julki, syvimmätkin haavat revitty auki. En ole koskaan ollut näin avoin ja suojaton. Kiedon itseäni pieneksi paketiksi täristen ja peläten, mitä tästä seuraa - ahdistus saa massiiviset mittasuhteet, itku yrittää huonoin tuloksin raivata tilaa itselleen. Istun hiljaa ja katselen avattua ruutupaperia; huolitellulla käsialalla kirjoitettuja kauheuksia, rytättyä ja revittyä pintaa, asioita, joita ei ole kerrottu kenellekään muulle. Myös terapeutti on pitkään hiljaa, etsii oikeita sanoja - ja kuitenkin kaikki tarvittava mahtuu kahden käsivarren väliin.

Myöhemmin kotona mieli etsii selviytymiskeinoja, tarttuu terään ja laskee sen pois. Ei osaa päättää, koska on niin sekaisin.

Tie parempaan.

Vaikka uskonkin hyvän kasvavan päivä päivältä isommaksi, tuntuu, että elämä heittelee minua kuin puolityhjää hiekkasäkkiä. Välillä on helpompi hengittää, toisinaan paiskaudun vasten ahdistuksen seinää.

Kevään viimeisessä terapiassa silmäni täyttyivät kyynelistä ja kietouduin pieneksi, mutta terapeutti oli tapansa mukaan sinnikäs ja auttoi eteenpäin. Hän kyseli paljon ja sai ajattelemaan, jopa vastustamaan, mikä on harvinaista. Miksi kannan satuttavia muistoja mukanani yhä? Eikö olisi vain helpompaa päästää irti? Roikun niissä ja vaalin arpiani, koska pelkään liikaa päästääkseni irti. Kuka, mikä tai millainen olisin ilman painolastia selässäni? En tiedä. Maalasin sanoilla vertauskuvia ja näin sivusilmällä, kuinka terapeutti todella seurasi niiden muodostumista.

Paraneminen. Ajattelen, että se on kuin kulkisi pimeässä portaita ylöspäin näkemättä mitään tai ketään, mutta tietäen, että suunta on ylöspäin. Selässä on raskas rinkka tai reppu, ja aina on se vaara, se suurin pelko, jota ennakoi: portaiden loppuminen. Mitä korkeammalle nousee, sitä suuremmaksi pelko portaiden äkillisestä päättymisestä ja putoamisesta käy.

Terapeutti kyseenalaisti portaiden päättymisen tyhjyyteen - koska onhan niiden oltava kiinni jossain. Suututti, mutta yritin selittää asian toisin.

Kuin nousisi vuorenhuippua kohden sankan sumun ympäröimänä ja tietämättä, mitä perillä odottaa; se voi olla kuvankaunis maisema, joka milloin tahansa avautuu eteeni tai äkkijyrkkä putoaminen alas kuiluun. Taakka selässä painaa, mutta tahto vie eteenpäin, mutta mitä ylemmäs kapuaa, sitä pelottavammaksi se käy.

"Onko pakko ennakoida?"
"Kyllä."

Kolisevat kaapit, sekavat ajatukset.

Yritän esittää vahvaa, vaikka tiedän, ettei hän usko. Hän tuntee minut jo liian hyvin. Hoen mielessäni käskylausetta kuin mantraa, joka ei lopu koskaan. Pakko tehdä. Kunnes tulee se hetki, jolloin kynä lentää kädestä ja keho vääntää itsensä umpisolmuun. Haluaisin kertoa, miten paha olo minulla on - haluaisin, mutta en osaa. Luurangot kolisevat kaapissa, jonka olen sulkenut köysin, ketjuin ja riippulukoin. Muistot huutavat kuin sudet täysikuun aikaan.

Näytä minulle turvallisuus; 

maalaa se kuvin ja sanoin, 

sulje halaukseen ja sano, että kaikki järjestyy. 

En lupaa, että täysin uskon sinua, 

mutta minun on kuultava se.

Kysyt usein, mitä nyt tarvitsen, mutta puistelen päätäni raivokkaasti. Turvaa, sitä se on. En vain tiedä, miltä se näyttää tai tuntuu. Ja vaikka teen saman selviytymispäätöksen joka päivä uudestaan sanomalla itselleni, että minä pystyn tähän, minä voitan tämän, epäilen itseäni vähintään yhtä usein. Haparoivin askelin menen eteenpäin, usein peruutan ja kadun valintaani, mutta haluan olla vapaa vielä joskus. Nyt se tuntuu taas niin kovin kaukaiselta. 

Piirsin joskus päiväkirjani sivuille talon, tein siitä ruman ja viivoista epämääräisiä. Ikkunat ja ovet repsottivat avoimina ja katolla oli kyltti, jossa luki "hyväksikäytettäväksi". Se talo on turvaton. Se talo olen minä. 

Auta minua. 

Näytä ja kerro, mitä on turvallisuus. 

Millainen se on, kuka sen määrittää? 

Olen pahoillani, 

että muotoilin lauseeni käskyksi - 
en minä sitä halua. 

Pyytää oli tarkoitukseni, 
mutta en osannut.

Tekeminen vai oleminen?

Epämääräisen ahdistava olo saa liikehtimään levottomasti, etsimään ovelta pakkoreittiä ja pelkäämään peiliä takavasemmalla. Nyt liikutaan sellaisilla vesillä, joita en tunne laisinkaan ja kuitenkin aivan liian hyvin. Pyörittelen käsissäni hiuslenkkiä, joka muistuttaa lapsuudenkodin lankapuhelimen johtoa. Sen tuntu tuo turvaa, vaikka viskaakin mieleni niihin maisemiin. 

Yritän tehdä kuvaa, mutta se ei onnistu taaskaan ja terapeutti huomaa, kuinka pakotan itseäni tekemään. Vääntelehdin paperin edessä ja kuivapastellit ilkkuvat, miten surkea olen. "Pitäisi tehdä," sanon ja jatkan paperin tuijottamista, kunnes yhteistuumin päätämme, että ei tänään. Tuohonkin päätökseen tarvitsen apua - kuinka säälittävää! 

"Kumpi on tärkeämpää: tekeminen vai oleminen?" Vastausta ei tarvitse edes harkita - tekeminen. Silloin olen tuottelias ja ahkera, ansainnut luvan elää ja hengittää. Silloin ei tule riitaa mistään. Oleminen on laiskuutta. Suorittaja-miellyttäjä minussa nostaa päätään vahvasti, se tuttu ystävä ja vihollinen vuosien takaa. Mistäkö olen sen oppinut? Kotoa, jossa asuivat rakas työnarkomaani ja kamala narsistinen hahmo. He jäivät sinne, minä lähdin - väkipakolla irrotin narsistihahmon otteen minusta. Tekisi mieli raivota terapeutille, mutta en tohdi; huutaa ulos kaikki se viha ja lapsuusmuistot, jotka ravistelevat taas liikaa. Ehkä ensi kerralla. Ehkä joskus. 

Ahdistus kieputtaa ja mieli heiluu laidasta toiseen, se ei asetu paikoilleen. "Ei ole hätää," hän sanoo. Jatkaa, ettei tämä ahdistusmyrsky ole todellista - että tunteet eivät ole yhtä kuin todellisuus, jossa elän. Taas tekisi mieli huutaa, että onpas. Inttää vastaan, juosta pois ja paiskata ovi perässäni. Minulle kaikki on totta juuri nyt! Eikö tästä olla puhuttu useasti; että ihmisellä saa olla oma totuutensa? Ja nyt ei enää saakaan.

Kontrolli(ttomuus).

10.5.
Tekemisen flow. Se vei mukanaan, sai kirjoittamaan totuuksia paperille ja kohtaamaan sen suurimman surun. Kaikki tuntui liian vaivattomalta. Sitten yhtäkkiä tunteet ehtivät ymmärtää, keho sai viestin ja paniikki nosti päätään. Ei näin, ole hiljaa, niele surusi. 

Suljin oven täristen, ahdistus kuristi lonkeroidensa otetta. Talutin pyöräni puistoon ja romahdin maahan kouristusten voimasta. Toiminnalliset kohtaukset jyräsivät ylitseni, hetken kaikki oli vain sumeaa mössöä. Tupakka paloi liian nopeasti, sytytin uuden ja tumppasin sen. Pyörrytti, oksetti, kouristi. En uskaltanut liikkua, en kyennyt hengittämään. Halusin vain kuolla tai edes päästä pois siitä hetkestä, pois itsestäni. Pois pois pois.

Myöhemmin kotona makasin kippurassa lattialla. Puristin toisella kädellä turvaviltin reunaa ja toisella silittelin ruskeaa nukkamattoa. Kouristukset jatkuivat monta tuntia ja koko sen ajan vain makasin matolla toivoen kuolemaa. 

Kaipasin kontrollia - voi kuinka sitä kaipasinkaan! Salaista pientä vihkoani, suunnitelmallista syömättömyyttä, päässäni pyörivää kalorilaskuria, vaa'an pienenevää lukemaa. Ylisuuria vaatteita, luiden teräviä kulmia, kuoppaa vatsani kohdalla. Haluan sen takaisin. Se on minun turvani.

16.5.
Kontrolli. Kaipaan sitä edelleen, vaikka tiedän, ettei pitäisi. Seison vaatekaapin edessä ja kuuntelen Ruokapeikon huutoa. Läski, läski, läski! Laihduta, hyvä nainen, tee se nyt! Vihaan sen ääntä, vihaan koko peikkoa - ja silti ikävöin niitä aikoja, kun kaikki narut olivat käsissäni. Vai oliko sittenkään? Ehkä ei, mutta siltä se tuntui ainakin hetkellisesti. Juuri nyt se olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Kädetön stressipossu.

Rutistelen käsissäni olevaa stressipossua. Terapeutti kysyy, miten possu voi ja luon säälivän katseen pientä vaaleanpunaista otusta kohtaan. Sillä ei ole enää käsiä, sanon, ja viittakin roikkuu enää vain puoliksi sen selässä. Sain possun siltä yhdeltä todella tärkeältä - rakkaalta mysteeriltä - kun olin joutunut päivystyksen kautta taas kerran osastolle. Vaaraksi itselleen, ne sanoivat. Possu on nähnyt paljon, kulkenut laukussani lähes kaikkialle. Se on ollut iso turva ja apu - ja siltä se näyttääkin. Nyt tarvitsen sitä taas, koska isot asiat ja suuret surut. Pelot, ahdistukset, poukkoileva mieleni.

Puhumme suuren osan ajasta, lopuksi yritän kirjoittaa olostani: 

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. 

Voisin täyttää koko paperin tuolla sanalla. 

Yritän kietoa itseäni pieneksi mytyksi, 

mutta minä en ole pieni.

Sotken joitakin säälittäviä lauseenalkuja, huitaisen vahingossa lattiaankin tummanharmaan viirun ja paiskaan kynän vauhdilla pois kädestäni. Pää ei kestä enempää, se käskee juosta pois, mutta jähmetyn aloilleni. Muutamia sanoja terapeutin taholta - tunteet sitovaa järkeilyä - ja olo tasoittuu. Ihmettelen, miten ahdistus väistyy nykyään niin paljon helpommin kuin ennen. Se ottaa askeleen sivuun ja antaa tilaa. Outoa. Mieli ei enää jää täysin tunteiden ja kehon jalkoihin.

Jostain ahdistuksen, jaksamattomuuden, vihan ja surun takaa löytyy kuitenkin asenne. Se, joka vakuuttaa, että minä selviän ja antaa voimaa taistella, vaikka pitäisi hakata pää verille betoniseinän vasten. Pelko jää kulkemaan vierelle, asettuu aivan kiinni vasemmalle puolelleni, mutta asenne ottaa sitä kädestä kiinni ja vakuuttaa, että yhdessä pystytään.

Pystytäänkö ihan varmasti?

Varoitus: älä lue tätä.

Opiskelumotivaatio on reippaasti pakkasen puolella, työmotivaatio sitäkin enemmän. Kiinnostus koko elämää kohtaan on nollassa. Eniten vituttaa kaikki.

Murheet lapsettomuudesta saavat koko ajan enemmän masennuksen sävyjä. Herään aamuisin ja katson makuuhuoneen kulmausta, joka on kuin mitoitettu pinnasänkyä varten. Totean äänettömästi, etten jaksa enää - ja jo kohta huudan tuota samaa niin kovaa kuin pystyn. En jaksa tätä, en jaksa elämää näin!

Ja sitten tulevat ne hyväntahtoiset jeesustelijat, jotka tekisi mieli ampua tai vähintään puukottaa.

"Kyllä se siitä, aika auttaa ja parantaa."

Yli kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, että aika vain pahentaa oloa.

"Älä stressaa."

Mitenköhän se tapahtuisi?

"Kun unohdat asian, tulet raskaaksi ennen kuin uskotkaan."

Sehän vasta helppoa onkin.

"Olet vielä niin nuori."

Ja kohta jo liian vanha, koska perussairaus.

"Ajattele, mitä kaikkea voit tehdä ilman lasta!"

Tosiaan, olenpa helvetin onnekas.

Kyllä, olen katkera. Kyllä, olen myös erittäin surullinen ja vihainen. Ja kyllä, haluaisin puhua asiasta, mutta kukaan ei kestäisi kuunnella - eivät varsinkaan perheelliset. Heidän onnensa ei ole minulta pois, en minä niin umpikylmä ihminen sentään ole, mutta... Niin, mutta mutta mutta. MUTTA!

Tällä surulla ei ole pohjaa ollenkaan ja se vetää minua koko ajan syvemmälle.

Naapurissa jonkun lapsi nauraa.

Silppuan paperista epämääräisiä paloja, leikkaan ja liimaan vailla suurempaa ajatusta - kunnes tyhjän sylin tunne jyrää ylitseni. Kiroan mielessäni, että ei minun tätä pitänyt ajatella eikä tästä kirjoittaa, mutta sanat vain täyttävät kollaasintekeleen. Tajunnanvirta poukkoilee villisti vailla järkeä - ja kohta sotkuinen käsiala on muotoillut sanoiksi juuri sen vaikeimman asian.

Keltainen kipu on vaatettanut itsensä mustaan surukaapuun, tai paremminkin yritelmään surusta. Siinä on kaipuu ja kasvava toivottomuus, pimeässä porttikäytävässä koliseva tyhjyys. Ystävien onnelliset kasvot, kasvavat vatsat, suurenevat odotukset. Vauvat, taaperot, kohta jo koululaiset. Ja lääkärin kieltolauseet, kehoitukset tottua ajatukseen kahden aikuisen perheestä. Polttavat kyyneleeni, jotka ilmaantuvat aina väärissä paikoissa.

Tekisi mieli repiä koko kollaasi, tuhota samalla se raskain ajatus ja asia, joka ei jätä rauhaan. Kunpa se menisikin niin! Haluaisin kysyä kysymyksen, montakin, mutta sanat jäävät poukkoilemaan sisälleni sekavina möykkyinä; vain keho kietoo itseään pienemmäksi ja yrittää estää vapinan, estää ahdistuksen. Tekstini on typerä, ajattelen, sen voi käsittää monella tapaa väärin ja nyt minun pitäisi puhua se auki. En pysty.

Miten lapsettomuuden aiheuttamaa kipua käsitellään?
Miten tyhjän sylin tunteen voi saada siedettävään muotoon?
Miksi tämä meni näin?

Kun pato murtui.

Hän sanoo taas, että olen yksi vaikeimmista. Etteivät hoidot todennäköisesti auta eikä tiettyjä tutkimuksia voida tehdä, koska riskit ovat liian suuret. Hän katsoo eri tavoin kuin kukaan lääkäri koskaan; silmissään samanaikaisesti päättäväisyys, lohdutus ja lämpö. Miksi kukaan katsoisi minua noin? Lapsihaaveet saavat isoja säröjä, kun hän laukoo totuuksia. Monet vaikeat tapaukset ovat suosiolla luopuneet ajatuksesta. Mutta minä en halua luovuttaa vielä. Polttavat kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kukaan ei ehkä koskaan tule kutsumaan minua äidiksi - ei, en suostu siihen!

Myöhemmin putoan ajatusten mustaan aukkoon ja havahdun, kun kahvimuki kaatuu linjastolle. Jostain ilmestyy ystävällinen nainen, hakee uuden tarjottimen ja puhelee mukavia. Siivoaa jälkeni ja kaataa uutta kahvia mukiin. Kiitän, pyydän anteeksi, hymyilen ja itken taas. Miksi kukaan tekisi minulle noin?

*

Kadulla äiti kahden lapsen kanssa. Kaupassa useampi perhe. Netissä video epilepsiakohtauksen saaneesta äidistä. Suru puskee läpi, vaikka kuinka yritän lyödä vastaan. Kierin itsesäälin kuralammikossa, purskahdan taas lohduttomiin kyyneliin. En kestä, vaikka kestän kuitenkin. 

Myrsky pysyy lasipurkissa.

Tyhjä paperi irvailee luonnonvalkoisena edessäni, vain teippiä kulmissaan. Valitsin sen tarkkaan - hypistelin karkeuden, mietin värin, harkitsin oikean koon - ja tuossa se nyt ilkkuu tyhjyyttään. Jostain mielestä nousee ajatus, ettei tästä tule mitään; kuuntelen, kuinka se toteaa yksikantaisesti surkeuteni. Älä kuvittelekaan, tuttu Kriitikko sihahtaa korvaani, sinähän et tuota paperia pilaa.

Terapeutti kyselee paljon, melkein jo liikaa, ja minua turhauttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Haluaisin paiskata kynät seinään ja repiä paperin, päästää tunnemyrskyn pois lasipurkista ja katsella sen tuhojen laajuutta kuin tuhopolttaja seuraa liekkien hiipumista. En voi tehdä sitä - ja apua en osaa pyytää.

*

Ironista, että juuri näin unta, jossa paiskoin terapiahiekkaa ja riehuin kuin mielipuoli tässä samaisessa huoneessa. Nyt yritän niellä näitä tunteita, verhota niitä ahdistukseksi.

Kasvukipuja.

Sen piti olla hyvä ilta. Täydellinen. Paljoa en oikeastaan odottanut, mutta suuresti toivoin. Ja olihan se. Ympärillä liuta ystäviä, kuplivaa juomaa ja loppuillan ilotulitus bassonjytkeen merkeissä. Hymyni ei ollut loppua laisinkaan. Tamppasin tanssilattiaa, nauroin ja vähän väliä halasin ystävää, sitä kaikista tärkeintä.

Alkuillasta jotain minussa meni kuitenkin rikki. Kuulin korvissani kimeän risahduksen ja sydämeen sattui enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuttiin lapsista. Puhalsin tupakansavua ja kädet täristen nojasin kylmään kaiteeseen. Viidennestä kerroksesta olisi hyvä hypätä, ajattelin, ja minä tekisin sen heti, jos se kaikista rakkain ei olisi sulkenut minua halaukseen. Onneksi hän teki niin, sillä en minä täältä pois halua. Mutta. Jotain meni rikki taas, puheissa käytiin liian lähellä surun tulvaa ja kyyneleet polttivat poskia pienen hetken.

Piti ryhdistäytyä. Piti olla ihmisiksi.

Sama tapahtuu lähes päivittäin, kun näen kadulla perheitä. Kun radiossa lauletaan vauvoista. Kun kuulen naapurin pikkutytön kiukuttelevan äidilleen. Ja kun ajattelen, miten hiljainen tämä koti on. Täälläkin voisi olla pieniä askeleita, lapsenkokoisia itkukohtauksia ja väsymystä, joka purkautuu kiukkuna. Toisaalta myös hiljaista unituhinaa, syliin kipuava pieni ihminen ja lelunsa levällään lattialla. Voisi olla. Mutta ei ole. Ei vieläkään, vaikka kuusi pitkää vuotta on toivottu. Aina toiveet eivät toteudu enkä jaksa enää edes ajatella, että ehkä sitten joskus. Olen liian väsynyt toivomaan.

Kyllä se ilta kääntyi siitä hyväksi, kun olin paiskannut oven kiinni ja jättänyt kaiken tuskan viidennen kerroksen parvekkeelle. Siellä se sai olla loppuillan ja -yön. Kotiin se löysi seuraavana päivänä; tänne hiljaiseen asuntoon, jossa kasvaa vain kaksi aikuista ja huonekasvit.

Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Ihan hiljaa.

On ilta ja se perkele taputtaa olkapäälle, kuiskii pahoja sanoja korvaan. Se on tuttu vuosien takaa, lähes jokailtainen, mutta aina yhtä epämieluisa vieras. Ei sitä kyllä voi enää vieraaksi edes sanoa. Tuttava se on - paskiainen, joka aina palaa, halusin tai en. Rinnassa hakkaa, kaulalla kuristaa ja tekisi mieli kuiskata vieressä istuvalle, että

auta mua

purista kädestä lujaa

koska vain kipu voittaa

ahdistuksen

Mutta olen hiljaa. Tällä kertaa suljen suuni. Ei aina tarvitse pukea ajatuksiaan sanoiksi, vakuutan itselleni. Joskus pitää vain olla hiljaa. Ja koska toisella liikaa kaikkea jo omasta takaa. Ja koska minun pitäisi olla jo edistynyt, eteenpäin astellut, rohkea, reipas. Kaikkea hyvää ja kaunista.

Seuraavana päivänä sormet leikkivät veitsenterällä. Jos edes ihan vähän? 181 päivää ilman, mutta jos ihan niin pienesti vain, ettei sitä tarvitsisi laskea ollenkaan. Mutta sopivasti kuitenkin.

Sinä rikoit minut.

Mitä olen antanut sinun tehdä? Miksi antanut sinun ajaa itseni nurkkaan? Taideterapeutti kysyy, tunnistanko Kriitikon äänen; kuuluuko sen jollekin ulkopuoliselle, jollekin hahmolle? Nyökkään, mutta en uskalla sanoa nimeäsi ääneen. En saa, en voi. Sinä ivaat pääni sisällä edelleen, vielä vuosienkin jälkeen hallitset minua. Kontrolloit kovilla sanoillasi. Lyöt, kun olen heikoimmillani. Syljet vihaa ja valheita.

Joissain hetkissä olen melkein vapaa kahleistasi - lähes irti sinusta - mutta niissä hetkissä en ole täysin oma itseni. Olen vapaampi vain silloin, kun asiaan ei liity mitään henkilökohtaista. Ei mitään tunnepitoista. Palaat kuitenkin samantien, kun joku kysyy: "Mitä sinä, Maapallosilmä, ajattelet tästä asiasta?" Sinä nujerrat minut yhdellä sanalla, pienellä katseella, ohikiitävällä ajatuksella. Ja minä vetäydyn; kehoni kietoutuu kippuraan, katseeni pakenee ja mieleni jää odottamaan uusia lyöntejä.

Olet saanut minut vihaamaan itseäni, epäröimään jokaista liikettäni, pysymään vaiti. Sillä enhän minä mitään kuitenkaan ymmärrä tai osaa. Milloin olen vapaa? Olenko koskaan?

En saisi syyttää sinua, pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina hymyillä, olla mieliksi ja pärjätä elämässä. Mutta minä en jaksa! En pysty enää tähän, enkä siltikään pääse irti sinusta. Olet kahlinnut minut itseesi liian tiukasti. Sinä osoitat sormellasi minua tälläkin hetkellä, viha silmissäsi leimuten huudat: "Katso itseäsi, sinä valehteleva huora! Olet pelkkä kiittämätön pentu!"

Ja minä omistan kaikki sanasi. Jokaisen kirosanan, kaikki lempinimet ja totuudet, joissa kerrot, etten pärjäisi elämässä eikä kukaan voisi koskaan rakastaa minua.

Oloja ilman sanoja.

Ajatukset, tunteet ja tunteettomuudet risteilevät päässäni, kunnon kilpa-ajoa onkin taas. Psykologi kysyy, olenko masentunut. Vastaan, etten myönnä mitään. Saakelin tarkkasilmäinen nainen! Haluaisin huutaa kurkkuni kipeäksi, huutaa ja riehua. En minä sitten kuitenkaan, ei se ole ennenkään mitään auttanut. Sovimme harventavamme käyntejä, niin on parempi. En jaksa enempää. Tai no, oikeastaan juoksen karkuun ja yritän itse jättää kaiken, etten joutuisi itse kohta huomaamaan olevani jätettynä yksin selviämään kaikesta. Vakuuttelen itselleni ja muille pärjääväni, mutta tarinani on hatara ja läpinäkyvä. Psykologi tosin näytti uskovan sen - hyvä niin!

Tekisi mieli kirjoittaa, miten viime viikko täyttyi odotuksesta ja raivosta, vatsanpohjaa kutkuttavista nauruista ja suloisista välikuolemista. Ystävistä, koulusta ja parisuhteesta. Perjantaista, joka eli ajatuksissa jo kaksi viikkoa ennen kuin suvaitsi saapua.

Mutta. 

En löydä oikeita sanoja, kaikki tuntuu vääränlaiselta nyt. Kaikki se, mitä en osaa kuvailla, vaikka kuinka yrittäisin. Antakaa minulle sanani takaisin! Koska omat kirjaimet ovat hukassa, lainaan Johanna Kurkelaa tähän loppuun.

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan

niin, että masentuu. 

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen.

Ja sinä täysin sokee oot

sille, kuinka mä suistunut oon

pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.

Tää oli minun syy.

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen. 

Ja sinä täysin sokee oot

sille, miten uupunut oon. 

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,

vaikken oikeesti henkeä saa. 

Mä kyllä reipas tänään oon,

vaikka melkein luovutan jo. 

(Johanna Kurkela: Ingrid)