Kipua.

Selaan vanhoja terapiatöitäni, joita hän on tuonut nähtäväksi. Kaikki on sameaa, erotan vain muutamia lauseita - niitä kaikista viiltävimpiä. Kuin joku löisi palleaan jatkuvia iskuja, säännöllisiä, liian voimakkaita. Etsin lyijykynää, mutta se yksi ja tietty on hukassa. Tekisi mieli paiskata koko kynäpurkki seinään, kunnes viimein löydän sen. 4B. Muut eivät kelpaa. 

Kynä painuu paperiin varmasti ja vahvasti. Kirjoittaa, sotkee, kirjoittaa uudestaan. Olen valmis ja työnnän paperin hänen eteensä samalla vetäytyen poispäin. Sulkeudun, teen itsestäni näkymätöntä taas. En edes muistanut ahdistuksen voimaa ja mietin, olisiko pitänyt jättää jotain sanomatta.

Mikä on se tunne, missä se tuntuu?

En osaa nimetä tai tunnistaa, joten kutsun sitä kivuksi. Se istuu rintakehän päällä. Surua, vihaa, pelkoa - kaikkea sitä, mutta ei mitään niistä kuitenkaan.

Pyydän lupaa hakea viltin, saan luvan ja kietoudun vihreän kankaan alle turvaan. Heijaan itseäni hiljaa, kun en muutakaan osaa. Kuuntelen rauhoittavia sanoja, yritän olla itkemättä. Kyyneleet törmäävät patoon ja valuvat sisäänpäin. Pohdin itsekseni, voiko niihin hukkua.