Ei kokonainen.

Elämä hyvin lokeroitu, sen struktuuriin voi luottaa. Paljastan sinulle vain häivähdyksen, sen tarkkaan valitun ja hartaasti harkitun. Olen se valkoinen valhe, jota kutsut reippaaksi, osaavaksi, ystäväksi, kollegaksi. Tyttäreksi, oppilaaksi, asiakkaaksi. Vaimoksi. Mutta missä olen kokonainen? En tiedä itsekään.

Siirryn taitavasti lokerosta toiseen, teen jälleen uuden roolisuorituksen.

Miten kokonaiseksi tullaan? Ei näinkään voi elää loputtomiin - siirtyä lokerosta toiseen ja vaihtaa olemusta lennosta. Luulin lokeroivani vain asioita ja elämänsisältöjä, mutta puolivahingossa tulinkin lokeroineeksi itseni. Vai oliko se vahinko sittenkään?

Kädetön stressipossu.

Rutistelen käsissäni olevaa stressipossua. Terapeutti kysyy, miten possu voi ja luon säälivän katseen pientä vaaleanpunaista otusta kohtaan. Sillä ei ole enää käsiä, sanon, ja viittakin roikkuu enää vain puoliksi sen selässä. Sain possun siltä yhdeltä todella tärkeältä - rakkaalta mysteeriltä - kun olin joutunut päivystyksen kautta taas kerran osastolle. Vaaraksi itselleen, ne sanoivat. Possu on nähnyt paljon, kulkenut laukussani lähes kaikkialle. Se on ollut iso turva ja apu - ja siltä se näyttääkin. Nyt tarvitsen sitä taas, koska isot asiat ja suuret surut. Pelot, ahdistukset, poukkoileva mieleni.

Puhumme suuren osan ajasta, lopuksi yritän kirjoittaa olostani: 

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. 

Voisin täyttää koko paperin tuolla sanalla. 

Yritän kietoa itseäni pieneksi mytyksi, 

mutta minä en ole pieni.

Sotken joitakin säälittäviä lauseenalkuja, huitaisen vahingossa lattiaankin tummanharmaan viirun ja paiskaan kynän vauhdilla pois kädestäni. Pää ei kestä enempää, se käskee juosta pois, mutta jähmetyn aloilleni. Muutamia sanoja terapeutin taholta - tunteet sitovaa järkeilyä - ja olo tasoittuu. Ihmettelen, miten ahdistus väistyy nykyään niin paljon helpommin kuin ennen. Se ottaa askeleen sivuun ja antaa tilaa. Outoa. Mieli ei enää jää täysin tunteiden ja kehon jalkoihin.

Jostain ahdistuksen, jaksamattomuuden, vihan ja surun takaa löytyy kuitenkin asenne. Se, joka vakuuttaa, että minä selviän ja antaa voimaa taistella, vaikka pitäisi hakata pää verille betoniseinän vasten. Pelko jää kulkemaan vierelle, asettuu aivan kiinni vasemmalle puolelleni, mutta asenne ottaa sitä kädestä kiinni ja vakuuttaa, että yhdessä pystytään.

Pystytäänkö ihan varmasti?

En anna sun voittaa, Ykä!

Anoreksiakeskusteluita.
Katselen, kun toinen taistelee saadakseen syötyään pienen omenan; tuntuu pahalta ja tekisi mieli ravistella sairaus pois hänestä. Käymme keskustelua syömishäiriöstä ja yllätän itsenikin sanoillani.

- Anna mennä vaan, olet niin paljon parempi terveenä ja normaalipainoisena.
- Mutta se tuntuu niin kaukaiselta...

Katsahdan häneen hiljaa ja mietin sanojani.

- Olenko minä mielestäsi lihava?
- Et todellakaan! Olet laiha, ja punatukkainen ystäväsikin on todella laiha.
- Niin, mutta tiesitkö, että olen normaalipainoinen?
- Olet laiha normaalipainoinen, ole onnellinen. Tosi kaunis.
- Sinäkin näyttäisit todella hyvältä normaalipainoisena, ei ne pienet kilot vaan isot ilot. Olen normaalipainossa ja tiesitkö, että näin on hyvä. Pidän itsestäni tällaisena, en ajattele enää olevani lihava.

Säikähdin sanojani hieman ja jäin pohtimaan niitä pitkäksi aikaa. Pidän itsestäni tällaisena. Pidänkö? Oikeasti? Kyllä ja kyllä, ainakin ihan vähän. En valehdellut hänelle kuten yleensä ihmisille; oikeastaan sain itseni kiinni puhumasta rehellisiä sanoja itsestäni. Olen alkanut hyväksyä kroppaani, mikä on hämmentävää kaikkien näiden vihantäyteisten vuosien jälkeen. Minulla ei ole isoja lihaksia, ei timmiä vartaloa, reiteni koskettavat yhteen ja minulla on muotoja takamuksessa - mutta mitä väliä? En minä ole yhtä kuin treenatut vatsalihakset tai paidan läpi kuultavat luut, kuten joskus ajattelin. Ei, minun ei tarvitse mahtua lastenvaatteisiin, sillä olen nainen, hitto vie! Aikuinen. Lähes kolmekymppinen. Ja aikuisella naisella nyt vaan kuuluu olla hyvä takapuoli, vähän kurveja ja luut tukirankana, ei näkyvinä koristeina iholla.

Keitän joinain iltoina itselleni kaakaota, saatan laittaa aamupuurooni teelusikallisen hunajaa ja ostan karkkipussin lauantaisin - ja painoni pysyy ihan samassa kaikesta huolimatta. Miksi siis nälkiinnyttää itseään väkisin, kun elämästä ja ruoasta voi nauttia?

Humalaa ja hyväksyntää.

Puhaltelen savua ilmaan aamuyön pimeydessä, koko tienoo nukkuu vielä. Näistä hetkistä minä pidän. Ajatukset risteilevät aina perjantain psykologikäynnistä lauantaiseen iltaan, jolloin nauroin sydämeni kyllyydestä, söin herkkuja, join itseni humalaan, vaihdoin kymmeniä suukkoja ja tanssin jalkani kipeiksi.

Psykologi katsoo minua, puhuu vaikeita ja piirtää isolle fläppitaululle kuvioita, joista muodostuu kehä. Minätiloja: rankaiseva vanhempi, moittiva puoli, aikuinen ja terve minä, suojautujan rooli. Tiedän asiat jo ennestään, mutta nyt sanat ja ympyrät saavat uuden merkityksen; minä ymmärrän itsestäni jotain enemmän. Kaikista suurimman oivalluksen itsestäni saan, kun hän kirjoittaa taulun yläreunaan: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Puhumme epävakaasta persoonallisuushäiriöstäni ja ajattelen, että vihdoinkin joku kertoo sen minulle selkein, ymmärrettävin sanoin. Tunnen jopa hitusen hyväksyntää tuota sanahirviötä kohtaan.

Lauantaina istun olohuoneessani nauravan ihmisjoukon keskellä ja tunnen hitusen hyväksyntää itseäni kohtaan; enhän minä voi olla niin kamala kuin luulen, jos kodissani on näin paljon vilpittömiä ihmisiä. Juomme itsemme humalaan, pelaamme totuutta ja tehtävää ja asuntomme seinät toistavat naurumme iloisia säveliä. Tunnen hitusen huonommuutta kauniiden ihmisten keskellä, mutta yritän torpata ajatusta ja hokea itselleni, kuinka minäkin kelpaan. Juuri tällaisena. Punatukkaisena nuorena naisena, jonka vihreät silmät nauravat kilpaa toistensa kanssa.

Seuraavana päivänä parantelen krapulaani ja mieleeni nousee psykologin sanat: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Se taitaa oikeasti pitää paikkansa - aika viisas psykologi minulla. Koska varmasti juuri tuon takia ihastuminen, totaalinen ilo tai musertava ahdistustaika.