Just relax.

Kuusi minuuttia rauhoittavaa musiikkia. Päätän yrittää. Pysähtyminen on aina ollut vaikeaa, rentoutuminen suorastaan mahdotonta, mutta haluaisin oppia sitäkin. Vakuutan itselleni ääneen, että saan myös epäonnistua ja ahdistua, vaikka omiin sanoihin onkin kovin vaikea uskoa.

Suljen silmäni ja keinun musiikin tahdissa, ensin hiljaa ja lopulta jo melkein tanssien. Välillä on avattava silmät ja hengitettävä syvään, sillä suljetuin silmin huomaan unohtavani hengittämisen. Jalat liikkuvat musiikin tahdissa oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Samoin tekee keskivartaloni ja pääni, kädet ovat ainoat, jotka eivät halua lähteä mukaan juttuun. Ne vain ovat - rentoina kuitenkin - ja kun yritän niitä nostaa tai heiluttaa, tulee paha olo. Ahdistus kutittelee niskavilloja entisen työnantajani pilkkaavin sanoin: "Näytät aivan pingviiniltä, kun keinut tuolla tavalla. Olet vain yksi itsekeskeinen valehtelija, anorektikko ja luuranko - johan aaveetkin sinua säikähtävät!" Painan kädet korvilleni ja sanat hiipuvat pois. Kappale loppuu ja yllätyn positiivisesti: minä tein sen! Pystyin olemaan lähes keskittynyt vain musiikkiin ja kehoni liikkeisiin.

Haluan suoda käsillenikin vielä yhden mahdollisuuden ja käyn selälleni olohuoneemme korkeanukkaiselle matolle. Annan musiikin taas viedä mukanaan ja käsieni leikkiä maton pinnalla: pyörittää, tunnustella ja silittää karheita hapsuja. Lopulta - reilun viiden minuutin kuluttua - on melko hyvä olla. Pieni ahdistuksenpoikanen yrittää jälleen meluta jossain, mutta ohitan sen.

06:13

Kello on vasta vähän, mutta unettomuus on tullut takaisin. Istun katsellen vesisadetta ja kuunnellen satunnaisia kappaleita. Nainen laulaa koskettavasti ja purskahdan itkuun. Sanat tulevat liian lähelle, ihan iholle. Se on niin kaunis laulu, ajattelen, ja muistot tulvivat mieleeni. Ihmisiä. Pikkulapsia, nuoria ja vanhoja, terveempiä ja monisairaita - yhtä arvokkaita kaikki.

tulee kruuna taikka klaava 

kumpaakin sinä et voi saada 

yksin kestät sen

olet epäonninen

minkä sille voi

et voi kuin sietää

Välillä on niin vaikeaa suhteuttaa elämää sen oikeisiin mittasuhteisiin. Itsellä olisi kaikki mahdollisuudet liikkua ja toimia, mutta käperryn kuoreeni siinä pelossa, että joku katsoo pitkään, inhoaa tai vihaa. Arvostelee, osoittaa sormella. Mutta oletko sinä koskaan kohdannut vanhaa ihmistä, jonka vauhdikkaat vuodet ovat jo takana? Kuitenkin voit saada häneen yhteyden ihan vain pysähtymällä ja katsomalla hetken silmiin. Siellä se on: silmien palo, pieni karehtiva hymy ja sydän, joka on sykkinyt läpi koko myrskyisän elämän. Onko mitään kauniimpaa kuin vanhan ihmisen sielukkaat silmät ja se pieni hetki, jolloin hento kosketus yhdistää kaksi ihmistä? Hänkin liikkuu, tiesitkö? Hänen silmänsä liikkuvat, suu muotoutuu hymyyn ja sielu tanssii yhdessä sydämen kanssa. Ei liikkeen tarvitse aina olla lumoavaa pyöritystä, jalkojen ja käsien saumatonta yhteistyötä valokeilassa - ei, se voi olla paljon pienempää. Tai oletko koskaan nukuttanut pientä lasta? Silittänyt silkkisiä hiuksia, katsellut syvälle tuikkiviin silmiin ja yrittänyt hyssytellä tutin takaa pärskiviä sanoja: "Jutellaan sitten päiväunien jälkeen." Miten sydämenpysäyttävä onkaan sen pieni nyrkin puristus, joka takertuu sormeesi unen rajamailla.

Kuten liike, myös rohkeus voi olla pientä, vaikka se sanana onkin kovin mahtipontinen. Missä sinä voisit olla rohkeampi? Miten voittaisit sen mustan pelon varjon, joka vain kasvaa ja kasvaa, kun yrität juosta sitä karkuun; mitä kauemmas menet, sitä suuremmaksi se kasvaa. Ehkä tänäänkin vain pieni ripaus rohkeutta - yksi sana, hymy tai silmänisku - voisi silittää pelon päätä ja tehdä siitä pienemmän. Ehkä.

Pienisuuri seikkailu.

Linja-autokuskin kädet vapisevat, kun hän hakee tupakkaa askistaan. Mentholia. Hän ajaa väärään laituriin, pakittaa ja korjaa itsensä oikeaan, eikä tiedä, mikä on vuoron pääteasema. Hänet vain hälytettiin ajoon, ei hän voi tietää.

Tunteeni ovat risteilleet tänään kuin pikaohjukset kaihosta iloon, vapaudesta yksinäisyyteen. Viimeisten työminuuttien ajan oli yritettävä hallita itseään, vaikka vaikeaa se oli, ja tuntia myöhemmin jo istuin hiostavassa linja-autossa ihmetellen, mitä kaikkea unohdin ottaa mukaan. Surettiko mennyt vai pelottiko tuleva? En tiedä, mutta epämääräinen ahdistus viipyili kurkussa luvattoman kauan.

Kun renkaat olivat jo kaukana kotoa, huomasin hymyileväni - tästä tulisi hyvä seikkailu.

Pieniä mustelmia, unettomia öitä.

Yritin päivällä olla rohkea ja esitin epätoivoisia kysymyksiä: olenko mokannut, olenko huono, onko minusta mihinkään? Kyyneleet särkivät ääneni, mutta ylpeys nieli kaiken ja katseeni kohdistui lattiaan. Ei, olin kuulemma hyvä. Hyvä kohtaamaan ja olemaan läsnä - mutta pitäisi mennä eteenpäin. Huojennus, ahdistus ja sekapäisyys samassa paketissa. Kiitos. Halpaa humalaa, kun kierrokset kasvavat, vaikka voisi jo hiljentää. Nauroin hyväntahtoisille höpötyksille, halasin pientä harmaapäätä ja kuiskasin tärkeälle, että nyt saisi jo päästää irti - kyllä Porteilla oltaisiin vastassa. Kaiho kipristi sydänalaa, haikeus tuli taas luokseni.

Nyt hakkaan sääriäni mustelmille isku toinen kolmas ja tukahdutan itkua, etten herättäisi toista. Saisi edes hän nukkua. Luen kirjoituksiani ja huomaan, miten onni vaihtelee päivästä toiseen. Niin kovasti haluaisin irroittaa otteen sen pienen tytön kädestä, joka ei osaa olla läsnä itselleen, mutta miten vaikeaa se onkaan! Toistan itseäni, tiedän, mutta en nyt osaa muutakaan. Anteeksi.

Vielä on aikaa, mutta valmistaudun hyvästeihin hyvissä ajoin. En haluaisi, mutta on pakko.

Lisää virtaa, kiitos!

Kaulalla särähtää kolmen minuutin välein, henkeä salpaa ja ääni muuttuu kähinäksi - hienoa! Rouva Neurologi viritti laitettani suuremmille milliampeereille ja hymyili, kun vinkaisin kivusta ja haukoin henkeäni. Sain hymynsä hyytymään hyvin nopeasti, kun kerroin tulevaisuudesta ja hankalista asioista. Hän pysäytti kynänsä, katsoi kulmiaan kohottaen ja teki mielipiteensä hyvin selväksi. Tunsin helpotusta, sillä sain vahvistusta omille tunteilleni.

Kiertelin torilla hiljaa, katselin nauravia ihmisiä ja ahkeria kauppiaita. Viisi herttaista vanhaa naista kokoontuneina iltapäiväkahville; harmaat kiharat ja leveät hymyt, kenellä onkaan mehukkaimmat juorut naapureistaan? Rakennusmiehet huhkivat hikisinä, lapset säntäilevät lelukojujen perässä, vanhat ukot ovat kerääntyneet tupakkarinkiin kuin teinipojat konsanaan. Kaljamahoja ja harvenevia hiuksia. Aurinko lämmitti, ajatukseni harhailivat ja jälleen kerran eksyin matkalla rautatieasemalle. Tavasin kyltistä: "Kuopion vankila".

Myöhemmin istun taas junassa ja mietin, että hyvänenaikasentään! Minulla on jalassa ihan oikeat farkut, jotka ostin vuosikausia sitten Ruotsista, ja tunnen näyttäväni ihan hyvälle - pienistä jenkkakahvoista huolimatta. Huomaakohan niitä kukaan muu? Hmm. Ravintolavaunussa humaltunut mies kiroaa puhelimeen äänekkäästi ja haukkuu kaikki savolaiset pystyyn. Tekisi mieli mennä heristämään sormea toruvasti, mutta jätän väliin, sillä hän on ainakin kaksi kertaa kokoiseni.

Se oli Kuopio, se.

Parempia hetkiä.

Viime aikoina on menty aikamoista matalalentoa. Oikeastaan syöksylaskua ojan pohjalle. Siksipä haluan nyt, edes pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, keskittyä siihen, mitä muuta elämäni on ollut - paitsi sysimustaa ahdistusta ja kalorikammoa. Sillä kai se on jotain muutakin ollut.

Olen juossut. Paljon. Juokseminen on minun keinoni "nollata päätä" ja kertakaikkisesti rakastan sitä. Olen juossut kellon kanssa, ilman kelloa, pitkästi, lyhyesti, leikitellen, ottanut mäkivetoja. Kehittänyt siis itseäni tällä saralla. Ja ennen kaikkea nauttinut siitä tunteesta, kun jalat rullaavat asfaltilla. Silloin minun voi huomata hymyilevän.

Olen oppinut uutta työrintamalla ja iloinnut siitä. Jokainen päivä voi opettaa jotakin. Samaan aikaan toki odotan kutsua pääsykokeisiin (postittavat ensi viikolla, jaiks!), sillä kieltämättä opiskelu olisi pitkästä aikaa mukavaa. Olen myös pitänyt huolta kodista, ainakin vähän; tänään aloitin ikkunanpesu-urakan. Teen sen muuten aina mummon ohjeilla: lastalla ei tee mitään, paremmin saa kuivattua rytätyllä sanomalehdellä.

Lisäksi olen nauttinut auringosta ja lomasta, syönyt yhden jäätelön ja melkein toisen. Olen valvonut pitkään ja herännyt aikaisin. Kuunnellut lintujen laulukuoroa ja kaivannut metsään. Olen nähnyt äitiä kerran ja tullut siihen tulokseen (taas), että mitä harvemmin, sen parempi. Meillä meni ihan kivasti. Ja sekin on jo jotain! Ai niin, tapasin minä ystäviäkin. Yhtenä iltapäivänä.

Tämä päivä on tuntunut mahdottoman pitkältä, sillä heräsin jo puoliseitsemältä. Olen lomalla eikä mitään erityistä suunniteltua ole juuri yhdellekään päivälle. Pitäisi osata nauttia, mutta vähän outoa tämä on. Tänään nukahdin parvekkeelle aurinkoon ja paidastani piirtyi rusketusrajat.

Ehkä tänään on vähän parempi päivä.

Ehkä on hyvä sana.

Taas valehtelin.

Hän kohottaa kulmiaan, kun puen juoksutamineita päälleni: "Ai, aiot juosta?" Naurahdan, että talven aikana on tullut ihan kiitettävästi painoa lisää - nyt on aika vähän keventää itseä. Syvä katse kiinnittyy silmiini ja huokaa hiljaa: "Kunhan et lopeta syömistä, kunhan sitä et vaan tee." Nauran taas ja totean pontevasti, etten missään nimessä: "Liikuntaa vaan lisää pikkaisen, niin kyllä se siitä." En tiedä, menikö läpi. En ole yhtään varma siitä. Minä ja suuri suuni.

Juoksen kovaa vauhtia koko matkan, vasta ulko-ovella tasaan hengitystäni. Olen niin elossa! Täysitehojumppa vielä ja venyttelyt. Illalla voisi käydä kävelemässä.

Istun olohuoneen lattialla, hengittelen hiljaa ja annan rauhallisen musiikin täyttää asunnon. Olo on raukea, ihana. Vatsa kurnii vaativasti; olen odottanut tätä hetkeä, kun nälkä tuntuu taas turvalliselta. Antaa murista vaan, ei haittaa. Kirjaan mustaan vihkooni kaikki syödyt 496 kaloria ja pohdin, että vielä jotakin uskaltaa. On aloitettava rauhassa, muuten sorrun taas suklaaseen karkkiin leipään pullamössöön muroihin kuivattuihin hedelmiin jogurttirusinoihin... Olen hävittänyt kaikki makeat kaapistani, paitsi chilillä maustetun raakasuklaan, jota ei hyvällä tahdollakaan saa syötyä yhtä palaa enempää. En edes minä.

Come sleep, close your eyes.
Come sleep, give me your sorrow.
And I keep watch for you.
Until the dawn is, breaking through.
Until the morning wakens you.

Enya: Dreams are more precious

Ymmärrys (ei riitä).

Äiti on säälittävä. Pelleilee ruoan kanssa, vaikka on jo kuusikymppinen. Narsisti, syömisvammainen ja tyhmä. Olen yrittänyt olla sen kanssa väleissä, mutta joka kerta raivostun ja turhaudun, kun näen sitä. Se osaa edelleen satuttaa mua pahasti. Pitäiskö osata luovuttaa sen suhteen? Ei äiti-tytär-suhdetta yksipuolisesti rakenneta. Kun toinen ei näe kuin peilikuvansa.

Yritin kertoa sille, että saan vagushermostimulaattorin viimeistään syksyllä, mutta ei se tajunnut mitään. Vaihtoi vain aihetta ja alkoi pohtimaan, miksi juoksunsa ei kulkenut ja miten kovaa pitäis kipeitä lihaksia treenata. Ei sitten, jos ei kiinnosta.

No anyway. Neurologi soitti ja päätettiin yhdessä, että varataan aika laitteen asennukseen. Jännittää vähän, mutta en näe nyt muutakaan vaihtoehtoa. Lääkkeet kun eivät ole mulla toimineet. Kaikkiaan olen päätökseen tyytyväinen, kuten myös siihen, miten hyvä hoito Kuopiossa on. En voisi olla paremmassa paikassa epilepsiani kanssa.

Muutoin fiilikset ovat vaihdelleet laidasta toiseen. Töissä on flow päällä ja nautin joka askeleesta. Hymyilen ja nauran.

Kotona iskee synkkyys, mutta en halua ajatella sitä nyt.

It's a new start.

Eilen koitti viimein se päivä, kun suljin viimeistä kertaa terapeuttini oven. Tunne oli haikea ja vaikea, mutta toisaalta niin mahtava. Kolme vuotta sitten en uskaltanut edes ajatella huomista päivää pidemmälle, sillä enhän uskonut seuraavan päivän koskaan saapuvankaan. Nyt takana on kuitenkin monia hetkiä siinä asunnossa: naurua, itkua ja paljon pahaa oloa. Matkalla on ollut myös ihminen, ei vain terapeutti, jonka edessä on saanut hajota uudestaan ja uudestaan. Ihminen, joka sanoi lopuksi: "Sinun kanssasi on ollut hienoa työskennellä - mulla tulee sua ihan ikävä." Ehkä se sanoo noin kaikille, mutta siinä se kaikki tuntui niin hyvälle; sillä tulee mua ikävä, kuten mullakin sitä. Ja silti molemmat tiesimme, että näin on hyvä. Elämä kyllä kantaisi, ja aina saisi ottaa yhteyttä, jos tuntuisi, että maa jalkojen alla ei kestä.

Kolme vuotta tuli taisteltua ja olen kyllä ihan onnellinen kaikista noista vuosista, vaikka tuntuukin aika koomiselta sanoa noin. Onnellinen masennuksen ja syömishäiriön täyteisistä vuosista? Ne juuri ovat kasvattaneet mua enemmän kuin mikään muu. Ymmärsin vuosien aikana, että syy masennukseeni ei ollutkaan vain ja ainoastaan äidissä, kuten olin ajatellut. Syitä oli ja on niin paljon enemmän, päällimmäisenä niistä ehkä kuitenkin epilepsia ja siihen liittyvä epävarmuus. Koska sairautta ei voi hallita, täytyy oppia elämään sen kanssa.

Nyt olenkin ottanut rohkean askeleen: vähensin työmäärääni, jotten taas palaisi loppuun. Nyt minulla on enemmän aikaa palautua vuorotyöstä, enemmän mahdollisuuksia hoitaa itseäni ja  epilepsiaani. Mieluummin vähennän nyt ja lisään taas joskus, jos vaihtoehtona on pahimmassa tapauksessa lopullinen työkyvyttömyys.

Joskus lentelee myttynä

kohti toista vuotta,

toisinaan liitelee keveästi

ja laskeutuu pehmeästi.

Tärkeintä on uskaltaa lentää.

- Joel Jyrinki

Ostetaan tukullinen motivaatiota!

Viimeinen työpäivä taas aikoihin. Apua, en kestä! Pitäisi alkaa olla oikeasti ahkera ja tarttua koulukirjoihin. Mutta kun motivaatio on täysi nolla. Kiitos nam. (Yäk?)

Säälittävyyteni rippeet

Sormia palelee, varpaita palelee. Ne kysyvät aina, olenko kylmissäni? "Kylmä käsi, lämmin sydän" vastaan, enkä ajattele asiaa enempää. Mutta ei sydämeni ole lämmin - se on kylmä kuin kivi pakkassäällä tai jäätyvä vesi loppusyksystä. Olen tyhjä, paleleva, väsyksissä.

Olen varma, että ne puhuvat minusta pahaa selän takana. Kaikkihan inhoavat minua, hyvänenaikasentään! Kuka rikkinäistä voisi rakastaa? Tuo ja tuo ja tuokin, katsokaa nyt! Ne kuiskivat ei ne suorastaan huutavat pahoja asioita minusta, jottei minua kohta enää olisi. Kohdatessa katsovat silmiin, mutta paskanko väliä sillä on? Hymyilläkin saattaa, jos osaa valehdella. Minä näen ja aistin sen: he eivät haluaisi minua lähellekään; miksen jäänyt jo pois? Tiedän heidän ajatuksensa: olen kaikkea sitä, mitä vain ääneen uskallan lausua.

Hymyilen sinulle, kun kohtaamme, mutta näetkö tyhjyyden silmistäni? Haluaisin kertoa tämän kaiken, mutta vain heikot sortuvat, tiedäthän, enkä minä kuulu niihin, vaikka vuodet ovatkin tehneet pintanaarmuista syvempiä ja hiljaa lohkaisseet naamioni.

Karuselli ei pysähdy.

Taas kuukausittainen soitto Rouva Neurologilta. Saan kuvailla kohtauksia, migreenejä, vointia - sitä yleistä. Voin tiivistää: liikaa sähköä päässä. Päätimme, että mietitään asiaa lisää joulukuussa eli vielä yksi kuukausi pitäisi sinnitellä tällä tavalla. Puhelimessa on todella vaikea lähteä koko lääkitystä muuttamaan, koska niin siinä tulee kuitenkin käymään. Olen juuri saanut nostettua yhden lääkkeen maksimiini ja itseni jotenkin sietämään sitä, niin hiphei - jo lähdetään sitä samaa (todnäk) purkamaan. Vuosihan tässä vierähtikin. Kaikki toiveikkuuteni mureni, jäi vain surku, ettei tästä tule ikinä yhtään mitään. Näitä saatanan kohtauksia vaan päivästä toiseen - ja yhdeksäs lääke vaihtuu uuteen. Kymmenen kohta kai jo yksitoista, kunnes vaihtoehtoja ei enää ole. Mitäs sitten?

Töissä tökki kaikki. En päässyt käyntiin vielä viimeisen vartinkaan aikana, jolloin olen yleensä tehokkaimmillani. Harmitti vain. Ajatukset vaeltavat puheluun ja huomiseen tenttiin, jonka tuloksen tiedän jo etukäteen: hylätty. En vain osaa. Ja kaikki kun vielä odottavat niin paljon. Menen ihan lukkoon.

Olen väsynyt. Totaalisen väsynyt. Mutta ei saa antaa periksi. Ei saa luovuttaa. Pakko tsempata. Olen huono, jos luovutan. TP yritti herätellä kysymyksiä: milloin on aika pysähtyä? Miksi olisin niin huono? Vastaus on siksi. Koska se on minussa. Minuun istutettiin pienenä huonouden siemen. Kasvatettiin ja vaalittiin huolella; haukuttiin, alennettiin, halvennettiin. Piti oppia olemaan kova itseä kohtaan. Ja ankara sekä vaativa! Nielemään kaikki ilman itkuja, sillä se on pikkulasten juttuja semmoinen. Rakastamaan, vaikka vihasin. Kertomaan pelkoni päiväkirjalle ja toivomaan, että ihmeitä tapahtuisi. Mutta en minä katkera ole, en äidille enkä isälle, en muillekaan, olen vain - jotain. Tunnesekaisin. Nyt, kun tunteet olisivat sallittuja, olen ihan pihalla; miten näiden kanssa pitää toimia? Miksi mua itkettää, vaikka isä vain halasi mua? Huono olen silti edelleen - huono, paha, kamala... Ja kaikkea painokelvotontakin.

Niin ja vielä ei ole aika pysähtyä, merkkejä ei ole näkynyt. (Mitä merkkejä?)

En minä ilman syytä ikinä.

Eilinen oli karmea. En tiennyt, miten päin olisin ollut. Häpesinkö? Ehkä. Raivostuttiko? Ehdottomasti. Ja illalla harmitti niin, etten osannut edes miehelle sanoa. Joutua tunnustamaan, ettei omat voimat riitä siinä, mitä olin tekemässä, kun kohtauksia yritti sätkiä vähän väliä. Joutua tunnustamaan, kun olisin voinut purra hammasta ja ehkä suoriutua illasta. Ei musta oo mihinkään - ja silti tuntuu, että tein oikean ratkaisun?!

En osaa tuntea tätä pahaa oloa pois, mutta en osaa enää tumpata tätä ihan pohjallekaan. Se jää sydämeen, muistuttaen aina välillä tuntuvilla rintakipukohtauksilla, joille ei ole löytynyt selitystä. Ja jotka ystävällinen neurologi ohittaa sanoen, ettei ne mitään ole, kun se sydänfilmikin otettiin - vaarallisia ainakaan.

Mutta kun mua sattuu. Niin kovasti sattuu, etten aina uskalla hengittää.

Jaksaa, ei jaksa.

Työni ei ole raskasta. Hoitotyö on ihmeitä täynnä, ja on mahtavaa saada nähdä nyt elämän loppupuoli, kun on monta vuotta työskennellyt sen alkupuolen - lasten ja nuorten - kanssa. Pistää kunnioittamaan. Pidän Pitäisin työstäni hirveästi, jos jaksaisin. Tänään oli pakko tunnustaa, että olen ehkä vähän väsynyt tähän rullaamiseen.

Hyppään aamulla viideltä ylös, menin sitten iltaan tai aamuun, koska en saa unta enempää. Tai jos en jostain syystä niin tee (Herralle kiitos!), nukun railakasti pommiin kun en kuule herätyskelloani. Niin tai näin, aina väärinpäin. Töissä olen iloinen, jaksava, ahkera - ja palkkioksi kerään mahdollisia koukkuja, mihin tarrautua, jotta voisin haukkua itseni pystyyn illalla. Teen töitä ahkerammin kuin useakaan, kuitenkin kulman takana hakkaan päätä seinään: miksi en jaksa, miksi en pysty?! Enkä osaa sanoa ei. Hitot. Kun vihdoin päästään iltaan ja yöhön, käy kello jo kolmea ennen kuin saan unta. Käyn ihan ylikierroksilla päivän roolisuorituksista, jes.

Itseäni yritän kontrolloida pakonomaisella tarpeella ja halulla pienentyä ainakin yhdellä koolla, mutta tätä ajatusta en ole uskaltanut tuoda julki vielä edes miehelle. Se pettyisi niin paljon. Huomaan tehneeni myös joistain muista asioista itselleni tällaisia, kuten haluaisin esim. pakonomaisesti kuurata ja jynssätä kotia, mutta työt, miehen huoleton (ja minunkin yleensä/aiemmin) elämänasenne vähän hankaloittaa tätä. TP ilmaisi tänään huolensa, mitä se ei tee usein. Väsytänkö itseni taas? Tunnistanko nyt rajan normaalin väsymyksen ja itsensä loppuunpolttamisen välillä, kun viimeksi se ainakin oli aika hankala tunnistaa? Ja kun ei tässä olla vieläkään millään selkeiden ajatusten kultaisella tiellä, vaan elämä yleensäkin on.. No, paskaa.

Mutta edelleenkään en ole löytänyt mitään erityistä tunnekirjoa. Lamaannus kuvaa ehkä parhaiten kaikkea.

Paint yourself a picture of what you wish you looked like

Toi on ihana biisi. Ihana!

Olen helpottunut vapaapäivistä, mitä minulla on nyt muutama. Jatkuva tsemppihenki töissä ja itsensä vihaaminen kotona on niin rikkovaa, että oireet alkavat muuttua jo fyysisiksi. Rintakehääni sattui jokainen henkäys ja migreeni muistutti jälleen olemassaolostaan. Inhoan sitä.

Haluaisin edistyä myös kouluasioissa, mutta itsekurini on yhtä heikko kuin syömättömyyden suhteen. En tiedä, mistä aloittaisin - tai oikeastaan jatkaisin, kun keskeneräisiä töitä on niin paljon. Ja tenttejä, joita pitäisi tehdä. Siirrän ja siirrän niitä, ja kiroan Opintotukilautakuntaa, joka kyselee perään, miksi opinnot edistyvät niin hitaasti. No siksi perkele!

Kun nyt vaan jaksais. Mut yhdestä asiasta mä kyllä tykkään: syksystä. Jopa tästä sateisesta lokakuusta.

Vaikka mun rinta ruostui.

Eilen tunsin eläväni hetken. Töissä leijuin eteenpäin, kaikki oli kevyttä ja mukavaa. Osasin, nauroin, juttelin, kuulin ja lausuin kiitoksen illalla. Oli hyvä olla sen hetken. Kun sitten sammutin valot ja painoin ulko-oven lukkoon, tunsin, kuinka taakka laskeutui harteilleni takaisin ja kodin arki kutsui. Ei kiitos.

Olen niin väsynyt hiippailemaan veitsenterällä. Kuka minusta muovaili tämän epävarman naisen?

Ja tässä mun askeleet
Jotka eivät riittäneet
Kerrostalon rappukäytävän kaikuun nukahdin
Nukahdin

Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy
Kuka teki minusta tän naisen
Joka huutaen ovellasi polvistuu
Ja kuka teki minusta tän naisen
Joka pimeessä lohdutustasi odottaa

Sähköiskuja.

Pitkästä aikaa muutama työvuoro. Phuh. Voin kertoa, että loman jälkeen alkuun on hieman hankala päästä; toisaalta taas olen nukkunut töiden jälkeiset yöni erittäin hyvin, mikä on harvinaista. Eli jotain hyvääkin kai. Pidän työstäni, se on kai tärkeää. Pitäisinpä opiskelusta yhtä paljon! En tahdo saada aikaiseksi mitään.

On vaikeaa olla, kun joka toinen minuutti säpsähdän pieneen nykäisyyn tai sähköiskun kaltaiseen tunteeseen. Kiroan taas epilepsiani alimpaan helvettiin. Jo neljättä päivää, eikä se vieläkään anna minun olla rauhassa. Olen onnellinen siitä, ettei isompia kohtauksia ole tullut; vain kahdesti lähipäivien aikana olen mennyt maahan istumaan ja peloissani miettinyt, kuinka suureksi kohtaus voi kasvaa. Ehkä nämä syömäni myrkyt jotenkin toimivat, vaikkakaan eivät ihan tarpeeksi.

Yläkerrassa tömisee ja se raivostuttaa. Miksei ne opi kävelemään hiljempaa? Ja naapurin tyttö räkii niin, että oksettaa. Tänään olisin voinut jäädä nukkumaan. Miksi paha olo ei jo päästä irti?

Miss' on nyt, kuolema, sun voittosi.

Vielä yli kuukausi, totesi ystäväni eilen. Eikä asiaan voinut lisätä mitään. Syvän huokauksen korkeintaan ja toiveen, että se menisi nopeasti. Päähän tässä hajoaa, tai jos ei hajoa niin menee solmuun ainakin. Entistä pahemmin.

Tämä kesä on ollut kamala mahtava: olen tehnyt töitä ja ollut vähän vapaallakin. Nauranut ja nauttinut auringosta. Silti sydän lyö epätahtiin aina toisinaan, kun muistaa, ettei onnellisuutta ole annettu kuin vain lainatavaraksi. Pikavipiksi, joka kasvaa pirunmoista korkoa huonolle puolelle.

Yksi hyvää, kaksitoista kauheaa.

Eilen olin purskahtaa itkuun, kun kirkonkelloilla soitettiin: "Oi Herra luoksein jää" -virttä. Pysähdyin kuuntelemaan ja laulamaan hiljaa mielessäni. Oikeastaan ne naurettavat pilipalikellot kuulostivat ihan hienoilta, kun vain soittivat oikeanlaista veisuuta.

Joskus voi näyttää ihan hyvältäkin.

Olen onnellinen työstäni. Tosi onnellinen. Vaikka välillä epäröinkin, olenko tarpeeksi hyvä, olen silti iloinen paikasta, jossa työskentelen. Ala on vienyt minut mukanaan ja voi, miten pidänkään siitä! Kaksi vuotta ei ole mennyt hukkaan. Tuntui pahalta jossain vaiheessa, kun ei pystynyt eikä jaksanut, vaikka halusi kovasti. Nyt taas jaksaa ja se on hienoa!

Olen yrittänyt unohtaa menneitä, mutta huomannut, että ympäri mennään yhteen tullaan. Monet asiat elämässäni muistuttavat ihmisistä, tapahtuneista, sanotuista jutuista - ei ole pikkujuttu kääntää selkäänsä. Erään mummon viisaudet kaikuvat korvissani, nuo vanhat sanonnat, joille aina naurahtelin. Mutta totuuden hiven kai niissäkin on. Eilen olin siis rohkea ja katsoin menneisyyttä silmiin. Ehkä se kannatti. Toivottavasti.


Tänään en inhoa itseäni niin paljoa kuin eilen.