Äiti on säälittävä. Pelleilee ruoan kanssa, vaikka on jo kuusikymppinen. Narsisti, syömisvammainen ja tyhmä. Olen yrittänyt olla sen kanssa väleissä, mutta joka kerta raivostun ja turhaudun, kun näen sitä. Se osaa edelleen satuttaa mua pahasti. Pitäiskö osata luovuttaa sen suhteen? Ei äiti-tytär-suhdetta yksipuolisesti rakenneta. Kun toinen ei näe kuin peilikuvansa.
Yritin kertoa sille, että saan vagushermostimulaattorin viimeistään syksyllä, mutta ei se tajunnut mitään. Vaihtoi vain aihetta ja alkoi pohtimaan, miksi juoksunsa ei kulkenut ja miten kovaa pitäis kipeitä lihaksia treenata. Ei sitten, jos ei kiinnosta.
No anyway. Neurologi soitti ja päätettiin yhdessä, että varataan aika laitteen asennukseen. Jännittää vähän, mutta en näe nyt muutakaan vaihtoehtoa. Lääkkeet kun eivät ole mulla toimineet. Kaikkiaan olen päätökseen tyytyväinen, kuten myös siihen, miten hyvä hoito Kuopiossa on. En voisi olla paremmassa paikassa epilepsiani kanssa.
Muutoin fiilikset ovat vaihdelleet laidasta toiseen. Töissä on flow päällä ja nautin joka askeleesta. Hymyilen ja nauran.
Kotona iskee synkkyys, mutta en halua ajatella sitä nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti