Myrsky pysyy lasipurkissa.

Tyhjä paperi irvailee luonnonvalkoisena edessäni, vain teippiä kulmissaan. Valitsin sen tarkkaan - hypistelin karkeuden, mietin värin, harkitsin oikean koon - ja tuossa se nyt ilkkuu tyhjyyttään. Jostain mielestä nousee ajatus, ettei tästä tule mitään; kuuntelen, kuinka se toteaa yksikantaisesti surkeuteni. Älä kuvittelekaan, tuttu Kriitikko sihahtaa korvaani, sinähän et tuota paperia pilaa.

Terapeutti kyselee paljon, melkein jo liikaa, ja minua turhauttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Haluaisin paiskata kynät seinään ja repiä paperin, päästää tunnemyrskyn pois lasipurkista ja katsella sen tuhojen laajuutta kuin tuhopolttaja seuraa liekkien hiipumista. En voi tehdä sitä - ja apua en osaa pyytää.

*

Ironista, että juuri näin unta, jossa paiskoin terapiahiekkaa ja riehuin kuin mielipuoli tässä samaisessa huoneessa. Nyt yritän niellä näitä tunteita, verhota niitä ahdistukseksi.

Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Bright and shiny.

Tuttava hymyilee säteilevästi. Hän halaa minua ja kysyy, mitä kuuluu. Kerro ihan kaikki! Naurahdan huolettomasti ja kehun, miten helvetin hienosti asiat ovat - tulevaisuus suorastaan häikäisee!

Kotona - salassa ylimääräisiltä silmiltä - syön kaksi suklaatuuttia, koska yhdestä tulisi vain paha mieli olen reilusti läski ahne paska. Loppupäivän paastoan. Olen aina ollut perso jäätelölle, jo lapsena söin tilanteen salliessa yhden ylimääräisen; jätin tyhjiä paperikääreitä pakastimeen, etteivät vanhemmat olisi tajunneet. Nyt katson itseäni peilistä ja totean, ettei olisi kannattanut.

Terapiatauko repii kappaleiksi. Suostun tekemään töitä enemmän kuin ehkä jaksaisin. Tärkeät asiat jäävät hoitamatta. Verikokeissa käyn viikon myöhässä. Löydän sanat kehumaan toisia, kuuntelemaan ja olemaan paikalla, mutta valehtelen sujuvasti, kun pitäisi omista asioista kertoa. Taidan lopettaa lääkkeet. En näe niissä mitään järkeä, kun elämä on kuitenkin yhtä vuoristorataa. Ylämäki, alamäki, kieputa, pyöritä, lisää vauhtia. 

Kylläpä tosiaan häikäisee.

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

VMP*-olo

Ravitsemusterapeutin katse porautuu suoraan lävitseni. Hän osaa kysyä oikeat kysymykset, sanoa oikeat sanat ja katsoa juuri oikealla tavalla. Ja minä murrun täysin; kyyneleet nousevat silmieni taakse ja puren huulta niin lujasti, että maistan veren. Rautaisen ja kitkerän. En itke, sillä enhän minä koskaan, mutta ulkokuoreeni tulee iso särö hänen empaattisuutensa vuoksi.

- Miten sinä jaksat? Hoitoneuvotteluunkin on viisi viikkoa -  se on ihan tosi pitkä aika.
- Pakkohan se on jaksaa! Tai no... En minä kyllä oikein jaksa. Mutta en vain osaa tai uskalla sanoa sitä ääneen.
- Miltä osastojakso kuulostaisi?
- Olin juuri hoidon arviossa, ei ne ota mua sinne. 

(En ole riittävän rikki, ajattelen. Ehkä se on totta, kun psykiatrikin niin arvioi. Luulen vain. Tyhmä tyttö!)

* Vittu mitä paskaa.