Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.
Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia?
Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!
En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.
Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.
Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.
Ota kaikki apu mitä vain annetaan. Sekään ei ole itsestäänselvyys, että sitä saisi. Aina ei tule ymmärretyksi, aina ei itsekään ymmärrä mistä kaikki johtuu. Mistä muuten aina löydätkin noin puhuttelevia kuvia tähän blogiin?
VastaaPoistaNäin tosiaan teen. On helpottavaa tietää olevansa turvassa nyt. Kuvat ovat osoitteesta weheartit.com :)
Poista