Viiniä ja konjakkia.

Jouluaatto. Äiti on tukevassa humalassa - mitä ihmettä? Tekee pahaa katsoa.

- On se hyvä, että meillä on näin ihania ystäviä.
- Ai, muutuin just tyttärestä ystäväksi?
- Mut kyllä tytär ja äiti voi olla ystäviä!

Äiti sopertaa ja kikattaa, jää kiinni typeristä valheista. Sen ässä suhisee, silmät harittavat ja käsi lappaa porkkanalaatikkoa pakasterasiaan. Yritän ohjata kättä oikeaan suuntaan, mutta turhaan - puolet ruoasta tippuu pöydälle.

- Ehkä. Mut me ei olla ystäviä

Isä kysyy, harmittaako mua, että he ottivat alkoholia. Miksi harmittaisi? Ei tietenkään. (Auts, valehtelen!) Mutta isä ja mies pysyvät kohtuudessa, eivät konttaa lahjapapereiden seassa tai huido sekapäisesti pilatesrullalla. Ei mua harmita, jos kohtuudella otetaan. En jaksa seurata keskustelua, uppoudun naistenlehtiin. Teeskentelen olevani jotenkin paikalla, luon pikaisia katseita ja nauran, kun muut nauravat. Mistähän tässä edes puhuttiin? Hymyilen taitavaa tekohymyä; kaikki on niin hemmetin hienosti.

Vanhemmat riitelevät keskenään, yritän sulkea korvani teräviltä sanoilta. En kestä riitelyä, en heidän sanojaan. Tämä on jo neljäs kerta illan aikana. Radio soittaa tekopirteää joululaulua ja mieleni tekisi oksentaa. We wish you a merry christmas.

Pitkän illan jälkeen mies soittaa taksin ja minun vapauteni on koittanut. Kasaan lahjat, ruoat ja itseni pois lapsuudenkotoa. Äiti yrittää venyttää lähtöä, hoippuu ovelle perään ja huutelee humalanhuuruisia sanojaan.

- Jääkää yöksi! Lämmitetään sauna! Meillä on niin kivaakin!
- Ei me nyt jäädä. Mulla on huomenna töitäkin.

Olipahan joulu.

Tänä jouluna.

Tänä jouluna minä aion pysähtyä.

Luen ja rauhoitun.
En tunne syyllisyyttä konvehdeista.
Hengitän syvään ja hymyilen.
Käyn haudoilla sytyttämässä kynttilän isovanhemmille.
Hiljennyn joulun oikean sanoman edessä.

Rauhallista joulua!

Väsyttää vaan kamalasti.

Jouluähky. Siis ruokaähky. Pahasta, ei saisi en haluaisi voi kun en pystyisi. Ja silti minä söin. Paljon. Suklaata. Ruokaa. Kaikkea. Suklaata on vieläkin jäljellä aivan liikaa. Osaisinpa ottaa itseäni niskasta kiinni ja laittaa johonkin hetkeksi roikkumaan. Katselemaan elintapojani. Liikaa ruokaa, liian vähän liikuntaa. En uskalla luvata, että ensi vuonna kaikki on toisin. Entä jos ei olekaan? Kaiholla muistelen anorektisen laihaa joulua parin vuoden takaa. Sitä ruokalusikallista, jonka ruokaa uskalsin maistaa. Olin pukeutunut paksuun villapaitaan ja minua paleli niin, että hampaat hakkasivat yhteen. Niinpä.

Jos nyt jo unohdetaan tuo joulu. Elämääni hallinnut asia on ollut - yllätys, yllätys - epilepsia. Kohtauksia siellä ja kohtauksia täällä, trallallei. Sain reseptin Epistatukseen, taas uudenvanhan lääkkeen kokeiltavaksi. Tekohengitystä, kunnes ihan uusi lääke saadaan markkinoille. Sen pitäis toimia. On niiiin hyvä! Ei masenna! Niinhän kaikkien edellistenkin piti. Hiton hyviä olivatkin, hah.

Ei ole rauhaa näkynyt.

Joulumieleni singahtaa korkeuksiin aina marraskuun hämärissä, mutta mitä lähemmäs joulua päästään, sitä pienemmäksi panokseni käy. Näin on päässyt käymään tänäkin vuonna: koristelin kotimme joulukuun alussa, olen kuunnellut ihanaa Jouluradiota, leiponut pipareita ja joulutorttuja enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä. Mutta tarvitsisin lomaa koko joulukuun, että jaksaisin kaiken, sillä joulusiivoukset, riitely mm. äidin kanssa, kaikki leipomiset ym vievät voimia. Rehellinen ollakseni - kotimme on kuin mikäkin kaatopaikka, kun kumpikaan ei jaksa siivota. Yritin eilen, mutta se yritys päätyi itkuun ja ruoan kärähtämiseen uunissa.

Että kahden päivän päästä on joulu ja minusta kyllä tuntuu siltä, vaikken yhtään haluaisi. Tulisi vaikka kuukauden päästä, kun jos voisin olla valmiimpi.

Ps. Uutisissa sanottiin, että aatonaattona ihmiset ovat stressaantuneimpia kuin koko vuonna. Ja sitten vielä toivotellaan rauhallista joulua!?

Lapset tekevät joulun.

Itsenäisyyspäivä. Jouluradio. Ensimmäiset piparkakut leivottu -  enää ei tarvitse syödä vain raakaa taikinaa. Piparkakkutaikinaa kaulitessa en voinut välttyä ajatukselta, että mitä jos joku pieni ihana leipoisikin niitä kanssani? Näin joulun alla perheen merkitys tiivistyy ja saan kuulla ystäviltäni, mitä uusia hienoja juttuja he ovat pienten lastensa kanssa tehneet: leivottu, laskettu mäkeä, koristeltu koti ja kuusi, ihmetelty ensilunta, maistettu luumuhilloa... Lista on loputon. Pieni kateuden hippu sisälläni liikahtelee, vaikka yritän tukahduttaa sen. Ahdistuksen ja surun siemen, ja ne kaikki miksi-kysymykset. Sydämeni viipyilee ajatuksessa, että meidänkin taloa asuttaisi kasvava ihme.

Ettei aina tarvis niellä kyyneleitä, kun toiset puhuvat perheonnestaan.


(otsikko on muuten erään supliikin mummon suusta)

Kyllä se joulu tulee, vaikkei parvekevaloja saadakaan.

 

Lunta tupaan ja laskemaan!

Aamulla se kerrottiin radiossa: ensi viikolla painuu mittari pakkaselle ja tulee lumi maahan. Odotettu ja kauhisteltu uutinen, jonka kuulemista olisin mielelläni lykännyt vielä parilla viikolla. Onhan ensilumi aina kaunis kaikessa loskaisuudessaan (muista kumpparit!), mutta rajansa kaikella. Niillä jouluvaloilla ja taatelikakkureseptien vaihteluilla, mitä mummot ja mammat jo hyysää enemmän kuin innoissaan. Joku raja! Toki lumi tuo valoa, mutta loistaako se loskakin?

Hyvä on, myönnän; haukuin taannoin naapuritalon asukkaan, joka oli laittanut jo lokakuun puolessa välissä jouluvalot ikkunaan, mutta innostuin itse askartelemaan joulukortteja paetessani tenttikirjatodellisuutta. Pata kattilaa soimaa jne.

Tänään piilossa olleet tunteeni taas päättivät näyttäytyä varsin epäsopivalla hetkellä, kun olin palauttamassa tenttiä ja odottamassa siitä tuomiota. Keskustelu kehnosta matikkapäästäni ja siitä, miten menen aina ihan lukkoon tenttitilaisuudessa, kirvoitti itkun kurkkuun, mutta sain onneksi nieltyä sen. Opettajaan se tosin taisi tehota, koska sain säälipisteitä. Läpi ei menneet, saakelin laskut. Oon kyllä maailman huonoin tämän matemaattisen taitavuuden taitamattomuuden saralla.

Nyt valmistaudun henkisesti odottamaan lunta. Aloitan laskemisen jako- ja kertolaskuista, jospa sitten talven mittaan jotain muuta. Iiiiinhoan matikkaa!