Taas valehtelin.

Hän kohottaa kulmiaan, kun puen juoksutamineita päälleni: "Ai, aiot juosta?" Naurahdan, että talven aikana on tullut ihan kiitettävästi painoa lisää - nyt on aika vähän keventää itseä. Syvä katse kiinnittyy silmiini ja huokaa hiljaa: "Kunhan et lopeta syömistä, kunhan sitä et vaan tee." Nauran taas ja totean pontevasti, etten missään nimessä: "Liikuntaa vaan lisää pikkaisen, niin kyllä se siitä." En tiedä, menikö läpi. En ole yhtään varma siitä. Minä ja suuri suuni.

Juoksen kovaa vauhtia koko matkan, vasta ulko-ovella tasaan hengitystäni. Olen niin elossa! Täysitehojumppa vielä ja venyttelyt. Illalla voisi käydä kävelemässä.

Istun olohuoneen lattialla, hengittelen hiljaa ja annan rauhallisen musiikin täyttää asunnon. Olo on raukea, ihana. Vatsa kurnii vaativasti; olen odottanut tätä hetkeä, kun nälkä tuntuu taas turvalliselta. Antaa murista vaan, ei haittaa. Kirjaan mustaan vihkooni kaikki syödyt 496 kaloria ja pohdin, että vielä jotakin uskaltaa. On aloitettava rauhassa, muuten sorrun taas suklaaseen karkkiin leipään pullamössöön muroihin kuivattuihin hedelmiin jogurttirusinoihin... Olen hävittänyt kaikki makeat kaapistani, paitsi chilillä maustetun raakasuklaan, jota ei hyvällä tahdollakaan saa syötyä yhtä palaa enempää. En edes minä.

Come sleep, close your eyes.
Come sleep, give me your sorrow.
And I keep watch for you.
Until the dawn is, breaking through.
Until the morning wakens you.

Enya: Dreams are more precious

Sitten tulevaisuudessa.

Nyt sanon rumasti, mutta sanonpa kuitenkin. Paskaksi meni. Tulevaisuudensuunnitelmani. Toivoni paremmasta. Villeimmät haaveeni. Kaikki, hitto vie, kaikki!

Niin paljon kuin epilepsiaani vihaankin... Äh, vihasin sitä eilen vielä enemmän. Voiko se olla edes mahdollista? Kenties, mutta tämä itsesäälissä kieriskely ei vie minua puusta pitkälle, joten paras vain tottua tilanteeseen. Lääkäri kertoi USA:ssa olevan sadan hengen joukon, jolla tutkitaan implanttia/tahdistinta, joka voisi noin kahden-kolmen vuoden päästä olla minulle mahdollinen, jos se tulisi Suomeen ja Käypä hoito -suosituksiin. Sadan epileptikon tutkimusryhmä Amerikoissa?! Taidan olla aika harvinaista sorttia, totesin, ja lääkäri naurahti, että kyllä sinä olet. Mua ei naurattanut yhtä paljon. Tutkimustuloksia siis odotellessa... Nyt ei auta kuin odottaa. Ja odottaa, odottaa ja odottaa. Kaikkea vain odottaa ja antaa kohtaustasapainon kohentua.

Tekisi mieli huutaa, itkeä, potkia ja raivota. Mutta kukaan ei luvannutkaan helppoa elämää, sanottiin, että 25-vuotiaana saattaisi helpottaa. EHKÄ. Kirosana, joka on vain susi lampaan vaatteissa.

Jottei elämäni olisi pelkkää epilepsiaa, mitä se suurimmaksi osaksi on, haluan kertoa, että päätin opetella juoksemaan. Siis nyt ihan oikeasti, ja enemmänkin kuin bussia kiinni kieli vyön alla. Netistä löytyi useita ihan hyviltä vaikuttavia juoksukouluja, joita voisi noudattaa. Olen sen verran laiska ihminen, että jos en noudata jotain ohjelmaa, vaihdan taatusti tuttuun sauvakävelyyn/kävelyyn hyvinkin pian. Voi miten ihanaa olisi osata juosta! Ja minähän osaan kohta!