Nyt sanon rumasti, mutta sanonpa kuitenkin. Paskaksi meni. Tulevaisuudensuunnitelmani. Toivoni paremmasta. Villeimmät haaveeni. Kaikki, hitto vie, kaikki!
Niin paljon kuin epilepsiaani vihaankin... Äh, vihasin sitä eilen vielä enemmän. Voiko se olla edes mahdollista? Kenties, mutta tämä itsesäälissä kieriskely ei vie minua puusta pitkälle, joten paras vain tottua tilanteeseen. Lääkäri kertoi USA:ssa olevan sadan hengen joukon, jolla tutkitaan implanttia/tahdistinta, joka voisi noin kahden-kolmen vuoden päästä olla minulle mahdollinen, jos se tulisi Suomeen ja Käypä hoito -suosituksiin. Sadan epileptikon tutkimusryhmä Amerikoissa?! Taidan olla aika harvinaista sorttia, totesin, ja lääkäri naurahti, että kyllä sinä olet. Mua ei naurattanut yhtä paljon. Tutkimustuloksia siis odotellessa... Nyt ei auta kuin odottaa. Ja odottaa, odottaa ja odottaa. Kaikkea vain odottaa ja antaa kohtaustasapainon kohentua.
Tekisi mieli huutaa, itkeä, potkia ja raivota. Mutta kukaan ei luvannutkaan helppoa elämää, sanottiin, että 25-vuotiaana saattaisi helpottaa. EHKÄ. Kirosana, joka on vain susi lampaan vaatteissa.
Jottei elämäni olisi pelkkää epilepsiaa, mitä se suurimmaksi osaksi on, haluan kertoa, että päätin opetella juoksemaan. Siis nyt ihan oikeasti, ja enemmänkin kuin bussia kiinni kieli vyön alla. Netistä löytyi useita ihan hyviltä vaikuttavia juoksukouluja, joita voisi noudattaa. Olen sen verran laiska ihminen, että jos en noudata jotain ohjelmaa, vaihdan taatusti tuttuun sauvakävelyyn/kävelyyn hyvinkin pian. Voi miten ihanaa olisi osata juosta! Ja minähän osaan kohta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti