Lohduton surun valtameri. 

Illalla viimeisenä, aamulla ensimmäisenä.

Terä vasten ihoa. 

Ajatus vailla toteutusta -

toistaiseksi.

Kymmeniä viikattuja paitoja,

kymmeniä viikattuja housuja.

Ettei tarvitsisi ajatella tai tuntea.

Peilistä heijastuu turvonneet silmät.

Puoliksi syöty aamupala,

liikaa kahvia ja tupakkaa.

Ei se ole masennusta,

vaikka joku niin väittäisikin.

Se on suruista suurin.

Se on epävakaus.

Se on seinään lentänyt lasi.

Kasvukipuja.

Sen piti olla hyvä ilta. Täydellinen. Paljoa en oikeastaan odottanut, mutta suuresti toivoin. Ja olihan se. Ympärillä liuta ystäviä, kuplivaa juomaa ja loppuillan ilotulitus bassonjytkeen merkeissä. Hymyni ei ollut loppua laisinkaan. Tamppasin tanssilattiaa, nauroin ja vähän väliä halasin ystävää, sitä kaikista tärkeintä.

Alkuillasta jotain minussa meni kuitenkin rikki. Kuulin korvissani kimeän risahduksen ja sydämeen sattui enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuttiin lapsista. Puhalsin tupakansavua ja kädet täristen nojasin kylmään kaiteeseen. Viidennestä kerroksesta olisi hyvä hypätä, ajattelin, ja minä tekisin sen heti, jos se kaikista rakkain ei olisi sulkenut minua halaukseen. Onneksi hän teki niin, sillä en minä täältä pois halua. Mutta. Jotain meni rikki taas, puheissa käytiin liian lähellä surun tulvaa ja kyyneleet polttivat poskia pienen hetken.

Piti ryhdistäytyä. Piti olla ihmisiksi.

Sama tapahtuu lähes päivittäin, kun näen kadulla perheitä. Kun radiossa lauletaan vauvoista. Kun kuulen naapurin pikkutytön kiukuttelevan äidilleen. Ja kun ajattelen, miten hiljainen tämä koti on. Täälläkin voisi olla pieniä askeleita, lapsenkokoisia itkukohtauksia ja väsymystä, joka purkautuu kiukkuna. Toisaalta myös hiljaista unituhinaa, syliin kipuava pieni ihminen ja lelunsa levällään lattialla. Voisi olla. Mutta ei ole. Ei vieläkään, vaikka kuusi pitkää vuotta on toivottu. Aina toiveet eivät toteudu enkä jaksa enää edes ajatella, että ehkä sitten joskus. Olen liian väsynyt toivomaan.

Kyllä se ilta kääntyi siitä hyväksi, kun olin paiskannut oven kiinni ja jättänyt kaiken tuskan viidennen kerroksen parvekkeelle. Siellä se sai olla loppuillan ja -yön. Kotiin se löysi seuraavana päivänä; tänne hiljaiseen asuntoon, jossa kasvaa vain kaksi aikuista ja huonekasvit.

Mustaa.

Huudan surua luokseni, mutta se on hiljaa ja pysyy piilossaan. Maanittelen, kyselen, käsken. Kuiskaan ja taas huudan. Vailla vastauksia jään muodostamaan juuria näiden seinien sisälle. Seinien, jotka luovat turvaa ja palastelevat minua yhä pienemmiksi kappaleiksi samanaikaisesti.

Tarvitsen suruni! Tuokaa se tänne! Kahlitkaa ja kantakaa se luokseni. Ilman surua en voi tulla ehjäksi koskaan.

Yhä useammin maailma pukeutuu kuitenkin vihaan. Minä ja pieni, säälittävä maailmani. He käskevät ottaa askeleen kerrallaan, mennä eteenpäin pakottamatta mitään liiaksi. Hitaasti. En jaksa uskoa siihen, en jaksa odottaa. He sanovat, ettei ole kiire. On aikaa. Mutta en jaksaisi enää odottaa.

TKI.

 
Herään ennen herätyskelloa ja kuin rutiininomaisesti kävelen ensimmäisenä vaa'alle. Paino on noussut ja purskahdan lohduttomaan itkuun, jossa kyyneleet jäävät jälleen puolitiehen. Itkettää, suututtaa ja harmittaa. Olen niin vihainen itselleni, Ykälle ja koko maailmalle. Vaaka valehtelee, kuiskaa ääni päässäni, mutta eihän se voi. Ei ei ei. Päätän kävellä sairaalalle, vaikka matkaa onkin liian paljon ja aikaa liian vähän. Päätän myös irroittaa patterin siitä kirotusta vaa'asta, mutta en pysty siihen. Ykä kietoo otteeseensa, se huutaa ja riehuu mielessäni kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, jolta vanhemmat ovat kieltäneet karkkipussin ostamisen.

Tänään on huono päivä. Eilen oli huono päivä.

Sullon vaihtovaatteita reppuun ja kiroan itseni, kiroan kaiken mahdollisen. Minun kuuluisi iloita, sillä tänään on uloskirjoituspäiväni, mutta olen vihaisempi ja surullisempi kuin aikoihin. Mihin katosi se kaikki varmuus minusta, joka monta päivää piti majaa luonani? Torun itseäni niistä karkeista, joita eilen menin syömään. Ei ollut edes herkkupäivä, kiroan. Ei niitä olisi saanut syödä.

Radiossa soi Suru on kunniavieras ja mietin, missä minun kunniavieraani on. Miksi se ei ole tullut kylään, vaikka olen odottanut sitä jo liian pitkään? Olen ollut lähinnä vihainen, tuskastunut ja ahdistunut. Tuntenut tyhjyyttä ja kaikkea mahdollista niin paljon yhtäaikaisesti, että se on muuttunut ahdistukseksi.

Eilen olin varma, että tapan itseni kohta. TKI-ahdistus. Hoitaja ei vie saksia pois huoneestani, vaikka osoitan niitä ja sanon, että tekisi mieli viiltää ranteeni auki. En uskalla olla huoneessani yksin, etten tekisi mitään. Uskallanko tänäänkään? En kuitenkaan osaa sanoa hänelle, että tee niille jotain, perkele, etten minä ota niitä ja viillä ranteitani! Ei, en uskalla. Aina pitää olla jokin takaportti: lääkkeet, mattopuukko, sakset - mitä vain. Hyvä b-suunnitelma, jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mutta hoitaja vain katsahtaa niihin ja toteaa: voi että. Oloni on pahentunut, etkö näe? Vikisen hiljaa peiton alta tuskaisia sanoja - pieneen myttyyn kääriytyneenä - ja yritän pitää itseni edes suunnilleen kasassa.

Napsin rauhoittavia kuin karkkeja, mutta mikään ei auta. Miksei mikään tai kukaan auta? Miksi miksi miksi? Tapan kohta itteni, sanon ja etsin jälleen kyyneleitä, mutta en löydä. Nekin ovat sitä mieltä, että tänään ei kannata ilmaantua. Ei tänään, ei koskaan.

Keltaista.

Taideterapeutti on tuonut nähtäväksi työni vuoden takaa. Pohjalla on valkoista riimustelua kuin peittona kaiken alla, päälle tehty neliöitä eri harmaan sävyillä ja mustalla. Kaikkea ympäröi iso, harmaa neliö kuin rajaten aluetta. Katselen kuvaa kuin uutta, vaikka mieleeni puskeekin silloinen ahdistus.

Teen hyvin samantapaista kuvaa rakastamillani kuivapastelleilla, mutta lopussa huomaan kuvan saaneen muotoja ja värejä, merkityksiä ja sisältöjä. Iso keltainen ympyrä tekee kipeää, mutta teen sen silti. Kaikista kipeintä, sitä keltainen minulle on. Ei se ole pirteää, iloista ja kevyttä, kuten keltainen yleensä; värissä on kaikki se kipu ja ilo, jota minulla ei ole. Lopuksi hän pyytää nimeämään laatikoita ja tunteita - mikä mikäkin näistä on? Kirjoitan merkityksiä paperille, kunnes tulen keltaisen ympyrän luokse. Lapsettomuus. Eikä oikein edes tunnu miltään kirjoittaa sanaa esille. Mikään ei tunnu vahvasti miltään, vaikka paperissa on kaikkea rikkovaa, tunteita vihasta epävarmuuteen. Siinä ne ovat, siihen ne jäävät. Vain ahdistuksen suuri peitto vavisuttaa välillä, vaikka ei sekään niin, että kunnolla tuntuisi.

Keltainen kirkuu paperilla kauas, se huutaa ja karjuu: tunne, perkele, jotakin! Itke, huuda, revi ja riehu! Mutta en minä. Mikään ei tunnu erityiseltä, minä vain tiedän, kuinka pitäisi tuntua. Lääkitys turruttaa, minä jarruttelen ja kyselijä-kriitikko minussa arvostelee. Noin, hyvä tyttö, ethän sinä oikeasti halua antautua tunteidesi valtaan? Yritän inttää sille vastaan, mutta jo pian huomaan sen olevan turhaa. Se on liian vahva - liian voimakas ja kovaääninen.

Tuijotan lapsettomuutta paperilla ja mietin, kuinka kuka tahansa normaali - ei-hullu tai tunnevammainen - ihminen itkisi nyt. Itkisi, kunnes silmiin sattuu. Mutta minä vain tuijotan mykkänä keltaista kuivapastellia ympyrän sisällä. Siinä se nyt on, ja olkoon niin. Ehkä vielä jonakin päivänä tämänkin saa surtua pois.

Hear the words: "I love you, Mom."

Rakkaan ystävän vierellä on kotoisaa olla. Juon mustaa kahvia, paijaan kehräävää kissaa ja katselen lasta, joka nuolaisee omenaa ja kikattaa. Siinä hetkessä kaikki on hyvin. Kevyttä, rehellistä, huoletonta. Miten olenkaan saanut tuon ihmisen elämääni? Katselemme viisareiden vauhtijuoksua ja nauramme, puhumme, suunnittelemme tulevaa. On liian helppo olla, ajattelen, vaikka ei saisi.

Kunnes todellisuus lyö kasvoja vasten.

Lapsi on vähintään yhtä kaunis ja ihana kuin äitinsä; heidän rakkautensa repii sydäntäni monella eri tavalla. Naurahdan pienokaisen leikeille, kunnes kielletyt tunteet tulevat pintaan. Kaikki, mitä minulla voisi olla. Kaikki, mitä minulla ei ole. Itsekäs paska, ajattelen ja puren huultani salaa. Tunnen itseni niin vialliseksi ja tyhjäksi kuin ihminen vain voi. Haluaisin juosta pois, paeta ennen kyyneleitä.

Myöhemmin kävelen ahdistunutta ympyrää olohuoneen ja eteisen välillä. Tällä kertaa suru ei kysele lupaa, se päästää tuskaisen tulvan valloilleen ilman varoituksia. Lohduton itku ravistelee koko kehoa. Yritän hautautua peiton alle ja nyyhkiä hiljaa, mutta mies kuulee sen; hän tulee lähelle ja sulkee syliinsä. Ymmärtää ja sanoo rakastavansa. Kyllä minäkin itken toisinaan, hän kuiskaa hiljaa.

Jossain vaiheessa yötä lääke vaivuttaa minut sekavaan uneen, vaikka tyynyliina onkin märkä ja silmät surusta kipeät. Aamu on tuulinen ja kylmä, kyyneleet valuvat suolaisina puroina poskilleni. Eivätkö ne lopu koskaan?

Edit.
Taideterapeutti herättelee miettimään, näinkö lapsessa jotain itsestäni pienenä. On hyvä aina muistaa olla avoin erilaisille vaihtoehdoille, ei vain jumiutua ajattelemaan, että asiat ovat yksiselitteisiä. En osaa vastata kysymyksiinsä, mutta hän kehottaa pohtimaan asiaa. Mitä sinä näit äidin ja lapsen välillä? Onko siinä ehkä jotain, mistä olet itse jäänyt paitsi? Katson hetken hänen ohitseen ja vastaan yhdellä sanalla: äidinrakkautta.

Sometimes it's hard to conceive,
With all that I've got,
And all I've achieved,
What I want most
Before my time is gone,
Is to hear the words
"I love you, Mom."

Kellie Coffey: I would die for that

Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Itsekeskeistä.

Kuinka monesta on kannettava huolta, kun itse istuu lukittujen ovien takana? Vanhemmista, siskosta, miehestä, ystävistä, naapureista, tv-tason päällä kuivuvasta Nukkumaijasta ja naapurin punatukkaisesta rouvasta? 

Eikö riittäisi vain, että saisi päästää irti?

Tarvitseeko todella pyytää anteeksi suutuspäissään lausuttuja sanoja, perua kerrottuja totuuksia ja lohduttaa nyyhkivää ihmistä puhelimen toisessa päässä, joka haluaa minut kotiin - ei tosin omaansa - juurinythetitässä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä? Kuka minua silittäisi ja sanoisi: ei hätää, se vie aikansa. Kun kaikki haluavat minut pois täältä heti. 

Mutta minä en uskalla. 

Se on palannut.

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettet pysy enää pystyssä? Lyökö sydämesi epätahtiin, aivan liian voimakkaasti? Salpaako hengitystäsi ja haluatko vain juosta ja kadota paeta ja piiloutua? Minusta tuntuu siltä liiankin usein - ja valitettavasti tiedän, mitä se tarkoittaa: ahdistuneisuushäiriöni on pahentunut. Taas.

En tiedä, onko kyse "vain" uudesta lääkityksestäni, lapsettomuuden kipeästä viitasta - ja lähes kymmenestä perheenlisäystä odottavasta ystäväpariskunnasta - vai keväästä ja lisääntyneestä valosta. Ehkä se on sekoitus kaikkia tai vain yksittäinen hippunen jostakin, mutta oloni on pahempi kuin aikoihin. Vihaan itseäni, en osaa hengittää, perun tapaamisia, makaan suljetuin silmin hiljaisessa huoneessa ja yritän vain päästä näiden kipeiden päivien ohitse. Haluaisin itkeä tämän kaiken pois, mutta en edelleenkään osaa. Joku on varmasti vienyt kyyneleeni.

Nyt tekisi mieli pyytää anteeksi typerää, turhaa ja säälittävää kirjoitustani, mutta yritän olla tekemättä niin, sillä itsellenihän minä pääasiallisesti näitä kirjoitan.

(Sen sijaan haluan toivottaa uuden lukijan tervetulleeksi!)

Kiltit tytöt eivät itke.

Olen taas ollut hiljaa aivan liian kauan. Soimaan itseäni, vaikkei ehkä olisi tarvetta siihen; joskus sanat vain jäävät puolitiehen. Päivittäin olen lukenut teidän kauniita blogikirjoituksia, hymyillyt ajatuksillenne ja vaientanut omat sanani. Ja ihmetellen miettinyt, miten kiitollinen olen blogiini eksyneistä uusista lukijoista. Tervetuloa, te kaikki!

Viikko sitten istuin jälleen taideterapiasalin lattialla ja kirjoitin ristiriidoista ja surusta. Siitä, miten suru yhtäkkiä yllättää ja nostaa pienet kyyneleet silmiini, kyyneleet, jotka vetäytyvät pois samantien. Suru tuli - ja sitten jo meni pois. Juoksiko se karkuun? Mihin se piiloutui ja miksi? Ajattelin, miten turvallista nyt olisi itkeä, jos osaisi, mutta enhän minä osaa. Kyyneleeni ovat liian arkoja tulemaan esiin jopa silloin, kun turvallinen ihminen istuu vastapäätä ja katsoo hyväksyvästi silmiin. Sanojen loppuessa tein kuvan. Se oli ruma ja kauhea, mutta siinä ne nyt olivat: ahdistus ja suru samalla paperilla. Lopulta kirjoitin lisää ja tunsin surun liikahtavan rintakehäni alla uudestaan.

Lapsena ei ollut mahdollisuutta surra. Herkkänä pikkutyttönä otin vanhempien lohdutusyritykset käskyinä, joita ei sopinut uhmata. Älä itke! kuulosti korvissani lähinnä määräykseltä, jota piti totella. Ei siinä kai liikaa lämpöä ollut muutenkaan, mutta olisiko minulla oikeasti ollut mahdollisuus itkeä, jos olisin vain uskaltanut? Mikä minut sai piilottamaan kyyneleeni, itkemään salaa oman huoneen kätköissä? Kiltin tytön leima? Pelko?

Meillä on ikävä!

Kun kuolema tuli liki, se kävi niin nopeasti. Ei kukaan osannut arvata, että sinun aikasi oli tullut. Emme voineet tietää, että viimeinen kohtaaminen jäisi lopulliseksi. Olit liian nuori, me huokaamme, vasta villi nuorikko. Kuka antoi tähän luvan? Yksi törmäys - liian voimakas yhteenosuma - jätti jälkeensä loputtoman kysymyksen: miksi?

Yritän ajatella: olet päässyt Kotiin. Olet onnellinen siellä.

Silti se ei lohduta tarpeeksi. Olit liian nuori.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: - miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Eeva Kilpi

Kaikki paranee ehkä jo huomenna.

Puhun miehelle, kuinka pelkään epäonnistuvani. Että asetan jo alkuunsa riman liian korkealle ja rysähdän todellisuuteen ennemmin kuin pian. Hän on realisti, ei oikein ymmärrä ahdistuksen voimaa - sanoo, kuinka kaikki on vain harjoittelun puutetta. Ahdistus, paniikki, itku ja muu. Lukemattomuutta. Olen menettää hermoni, mutta itsehillintää on vielä himpun tallella - kunnes tulevat kyyneleet. Surkea paska kamala oksettava onneton osaamaton minä. Pelkään, etten selviä tälläkään kertaa. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Oikeastaan en tullut uudelleenkelaamaan kouluahdistustani, vaan miettimään unelmia ja haaveilua. Olin joskus haaveilija, joka rakensi pilvilinnoja uudelleen ja uudelleen. Oli paljon, mitä kohti katsoa ja ponnistaa - vaan mitä sitten tapahtui? Unelmani muuttivat muotoaan. Haaveeni värit muuttuivat mustavalkoisiksi, suttaisiksi ja rumiksi. Halusin olla pienin ja näkymättömin, samaan aikaan hävitä ja tulla nähdyksi. Masennus mursi haavelinnani seinät, niitä ei enää ollut; jäljelle jäi vain harmaata sotatannerta, jossa mieleni etsi piilopaikkaa. Kielsin unelmat, unelmoinnin, kaiken siihen liittyvän.

Viime keväänä tein taideterapiamaalauksen tulevaisuudesta. Keltaista, fuksiaa ja hahmo, joka katsoo eteenpäin. Ahdistuin, mutta se oli minulle tulevaisuutta: mies, lapset, ammatti, onnellisuus. En ehkä täysin uskonut tekemääni, varsinkaan kirjoittamaani, mutta siinä se nyt oli edessäni. Unelma tulevasta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, kokonaisena haaveena ja ajatuksena, joka vihdoin oli tehty todelliseksi. Se oli varmasti merkittävä askel, mutta jälleen mietin, onko mitään järkeä unelmoida? Ja ei, järkeä siinä ei ehkä ole, mutta kyllähän se ihan hyvää tekisi. Todella. Kuva palaa silmiini unelmista puhuessani, mutta myös ahdistuksen hetkinä, jolloin kaikki se kaunis keltainen tuntuu ihan liian värikkäältä. Ihan liian kauniilta.

Onko teillä unelmia ja haaveita?

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot
Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi
Kylpyhuoneessasi, yöllä puoli kaksi
Kun kaikki muut jo nukkuvat on sinun hetkesi

Olla vallassa, olla olemassa
Lamppu katossa on hetken valoisampi
Olet vallassa, olet olemassa
Kipu rinnassa on hetken selkeämpi
Ja olet elossa
Ja olet elossa

Peset itsesi, lakanoihin vaivut
Tästä ei sitten hiiskuta, tää on sun asiasi
Puhtaampi olosi, mieli toiveikkaampi
Oot hetken hetkessä kiinni siis on sinun aikasi

Takaa ikkunan loistaa valoa
Nuku rauhassa
Kaikki paranee ehkä jo huomenna
Älä nuku pelossa

Happoradio: 01:30 (elossa)

Keskipäivän demoni.

Yritän hokea itselleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Minua kehotetaan näkemään ystäviä, puhumaan ja olemaan aito. En osaa. Ei saa olla vaivaksi, kuiskaa ääni sisälläni. Itkeminen ja tunteminen ylipäätään olisi hyvinkin sallittavaa, ettei niellyt kyyneleet ja olotilat jäisi asumaan minuun. Ettei niistä tulisi möykkyjä kehooni.

Yritän olla ajattelematta, että syömishäiriö on pieni ilkeä tyttö, joka käskyttää ja rajoittaa - se on sairaus, ei henkilö. On niin vaikeaa yrittää vaimentaa vuosien äänet ja tuhota ne kuvat silmistäni. Pidän veistä lähelläni, mutta en tartu siihen; aivan kuin se auttaisi ja toisi turvaa vain läsnäolollaan. Pitäisi heittää se pois, mutta.

Surettaa, että mieltäni viedään taas. Että kaikki ympärilläni muuttuu mustemmaksi, kaukaisemmaksi ja raskaammaksi. En haluaisi palata siihen samaan, mutta en löytänytkään tietä paremmalle puolelle vielä. Minun pitäisi iloita, että pääsin edes tähän kouluun, mutta puhun siitä hiljaa, jos ollenkaan. Onhan se ihan kiva, totean laimeasti, enkä ehkä usko itsekään sanomaani.

Pieniä mustelmia, unettomia öitä.

Yritin päivällä olla rohkea ja esitin epätoivoisia kysymyksiä: olenko mokannut, olenko huono, onko minusta mihinkään? Kyyneleet särkivät ääneni, mutta ylpeys nieli kaiken ja katseeni kohdistui lattiaan. Ei, olin kuulemma hyvä. Hyvä kohtaamaan ja olemaan läsnä - mutta pitäisi mennä eteenpäin. Huojennus, ahdistus ja sekapäisyys samassa paketissa. Kiitos. Halpaa humalaa, kun kierrokset kasvavat, vaikka voisi jo hiljentää. Nauroin hyväntahtoisille höpötyksille, halasin pientä harmaapäätä ja kuiskasin tärkeälle, että nyt saisi jo päästää irti - kyllä Porteilla oltaisiin vastassa. Kaiho kipristi sydänalaa, haikeus tuli taas luokseni.

Nyt hakkaan sääriäni mustelmille isku toinen kolmas ja tukahdutan itkua, etten herättäisi toista. Saisi edes hän nukkua. Luen kirjoituksiani ja huomaan, miten onni vaihtelee päivästä toiseen. Niin kovasti haluaisin irroittaa otteen sen pienen tytön kädestä, joka ei osaa olla läsnä itselleen, mutta miten vaikeaa se onkaan! Toistan itseäni, tiedän, mutta en nyt osaa muutakaan. Anteeksi.

Vielä on aikaa, mutta valmistaudun hyvästeihin hyvissä ajoin. En haluaisi, mutta on pakko.

Kun ei uskalla mennä nukkumaan.

Mikä ihana, pimeä yö. Minusta, todellisesta iltatorkusta, on tullut varsinainen yökyöpeli. Tavallaan pidän siitä, kuinka näen iltojen tummuvan ja saan hengittää viilenevää yöilmaa. Syksyiset illat ja yöt tuovat turvaa, pimeys kietoo suureen syliinsä minutkin, vaikken ihan pieni enää olekaan.

Poljin töistä kotiin ja huomasin, kuinka mutkikkaat murheet kieppuivat päässäni edestakaisin - ajoin aivan väärään suuntaan. Kyllä, eksyin kilometrin päässä kotoani ja laskin kiertomatkaa tulleen ainakin parin kilometrin verran. Anorektinen tytönraasu sisälläni taputti olalle ja virnisteli kurittomasti, kun poljin viimeisillä voimillani jyrkkää ylämäkeä, mutta tämä oikea minä... Se olisi mieluummin valinnut oikean reitin pitkän päivän jälkeen. Sairas ja sitkeä ilkimys myös sätti, kun söin iltapalaa. Tai kun töissä otin tonnikalapurkillisen lisäksi voileivän. Ja niin, se käski kirjoittaa mustaan vihkoon kahdeksansataa kaloria. En ole oma itseni, mutta janoan kipeästi kontrollia tämän kaiken epätietoisuuden, ahdistuksen ja niskaani hengittävän masennuksen keskellä; tarvitsen turvallista mustaa vihkoani, tietoisuutta ja kurinalaisuutta. Liikunta-annos: pyöräily, kävely. Ei se riitä! Pitäisi pystyä parempaan, olla tehokkaampi ja ennen kaikkea kuluttaa tarpeeksi paljon enemmän.

En uskalla mennä nukkumaan - mitä jos en nukahdakaan tarpeeksi nopeasti? Mitä jos taas valvottaa? Inhoan ja pelkään sitä, sillä mikään ei ole kauheampaan kuin pyöriä tuskaisena lakanoissaan ja kuunnella hiljaa tuhisevaa miestä. Jäädä kiinni katujen ääniin, humalaisiin ihmisiin ja autojen ylinopeuteen.

En halua taas myöntää olevani liian uupunut.

Samasta puusta veistetty.

Paiskaan makuuhuoneen oven kiinni ja annan kyyneleiden tulla. Ne eivät saa näkyä kenellekään, eivät kuulua mihinkään. Tukehdutan huutoni tyynyyn ja otan liikaa erilaisia pillereitä. Yksi tuollainen, toinen tällainen, kaksi keltaista, mitä muuta? Tästä on alkanut tulla jo tapa. Paha tapa, paluu entiseen. En halua särkeä ihoani, joten turrutan mieleni, kunnes kaikki on vain usvaa ja puuromaista pöperöä. Kunnes kaikki äänet katoavat ja silmäluomia painaa liikaa. Uni ei tule muuten, tunteet eivät pysy kurissa muuten. Olen liian väsynyt ja pelokas kohtaamaan niitä. Tiedän, se on väärin.

Sisäinen kipuni muuttuu koviksi kirosanoiksi ja on täysi työ hillitä itseäni, etten paiskaisi laseja ja lautasia lattialle pähkinänruskealta pöydältämme. Naapurin kuulevat, mutta en välitä. Minuun sattuu.

Aamulla radio pauhaa: "Halusin olla kaikkea muuta kuin hän / Tehdä paremmin ja viisi kertaa enemmän / Mut juoksin hammasta purren kenkäni puhki / huomatakseni sen: / olen pohjimmiltaan isäni kaltainen." Ja sisältäni nousee sama kysymys, jonka viimeisimpänä päiväkirjaani raapustin:

miksi olen äitini kaltainen?

Ei nimeä listalla.

Epäonnistuminen - sattumankauppaa vai oma vikani? Miksi tavoittelisin taivaita, kun voisin samantien myöntää, ettei minusta ole tämän enempään? Miksi ikinä luulin onnistuvani? Miksi miksi miksi?

Löysin unelman, jota kohdin ponnistin onnellisena siitä, että vihdoin elämä tuntui arvokkaalta. Eräs kysyi, missä näen itseni viiden vuoden päästä ja kerroin silmät loistaen, mitä halusin. Alkuun ahdistuin haaveilusta, mutta aloin hiljalleen uskomaan siihen, että minäkin voisin onnistua. Aloin tottua unelmien rakentamiseen; ei ehkä sittenkään ole vaarallista antaa itselleen lupaa uskoa parempaan huomiseen.

Ja hitot. Nyt istun ruskealla sohvallamme, kuuntelen sadetta ja itken enemmän kuin vuosikausiin. Olisi pitänyt luovuttaa jo ajat sitten. Miksi suotta rakensin pilvilinnoja, kun eihän ne koskaan kestä. Ei koskaan. Tiedän olevani pessimisti pahimmasta päästä ja vaivun suruihini ehkä liiankin syvälle. Mutta minuun sattuu.

Unelmat. En halua uskoa niihin enää. En aio uskoa niihin enää.

Edit.
Yritän toistaa itselleni: ei mitään hätää. Uusia mahdollisuuksia tulee. Elämä jatkuu. Tämä ei määritä minua ihmisenä. Mutta uskonko siihen soopaan itsekään? Mustaa valkoisella todistaa ihan muuta. Hylätty. Epäonnistunut. Epäkelpo.

Viimeiselle matkalle.

Saatoimme viimeiselle matkalleen pienen, urhoollisen naisen. Hänet, joka oli jättänyt sydämiimme loputtomalta tuntuvan aukon. Kyynelin viety ihminen. Taistelija, jonka voimat uupuivat. Puoliso, äiti, mummo, isomummo, varamummo. Pehmeä, pyöreä, rakas.

Eikä vastaranta enää vastaa miehensä kutsuun - ei, se on hiljaisempi kuin koskaan aiemmin. Koti on hiljainen, perunat keitettävä itse, kauppaan mentävä polkupyörällä.

Jäljellä on vain suunnaton ikävä toisen luo. Vain suolaiset kyyneleet, joille ei näy loppua. Ontto hiljaisuus, liian suuri vuode ja puoliksi täytettyjä ristikoita. Kuka ne nyt tekee valmiiksi?

Kuulen sisältäni nyyhkytyksiä,
vaikka en osaa itkeä,
silmiä kirvelee,
vaikka kyyneleet eivät valu,
sydän on kipeänä kaipauksesta,
vaikka en osaa surra.
Järki ei riitä käsittämään,
 mutta haluan uskoa, että Rakkaus riittää.

Marleena Ansio

Liidun rahina paperia vasten.

Taideterapiaa. Ulkona jyrisee ja pauhaa ukkonen, minä maalaan pölisevillä kuivapastelleilla sinistäharmaatamustaayksinäisyyttä. Rakastan kuivapastellin ensikosketusta paperille; karheus sormien alla ja vaimea rahina. Minusta jää jälki, mietin itsekseni ja saan hillittömän yskänpuuskan. Kesäflunssakin vielä, kiva... Pieni tuuletusikkuna on auki ja yläkaupungin äänet kantautuvat huoneeseen vaimeina, ja vain pieni valo käyttämättömästä tuulikaapista heijastaa kellertäviä säteitään huoneeseen. Terapeutti kysyy, laitetaanko valot. Ei tarvitse. Pieni hymy ja varovainen katse. Hän on selvästikin käynyt kampaajalla, tämä lyhyempi hiusmalli sopii hänelle. Tekisi mieli sanoa asiasta, mutta en tiedä, onko se sopivaa.

Sitten hän sanoo ne sanat, joita olen pelolla odottanut koko kevään: tai sitten meidän täytyy lopettaa ja keksiä, miten saat apua itsellesi. Mutta en halua vielä! Olen vasta päässyt vauhtiin ja oppinut luottamaan, että ainakaan hän ei minua tuomitse. Pieni lapsi sisälläni parahtaa hysteeriseen itkuun. En tahdo en halua ei vielä! En ole valmis vielä, en edes puolitiessä. En halua enää ketään uutta ihmistä, sillä kaikki pitäisi taas aloittaa alusta; paljastaa haavat, penkoa lapsuus, vajota alas pimeään. Vaikenen ajatuksistani, vaikka tiedän, että pitäisi puhua. Hiljaa mielessäni päätän, että teen kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Kirjoitettuna tämä kuulostaa siltä, että olisin riippuvainen taideterapiastani, mutta ei se niin ole. Todellisuudessa olen juossut läpi liian monet mielenterveystoimistot, aikuispsykiatriat, lääkärit, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat, depressiohoitajat, psykologit, psykiatrit, ravitsemusterapeutit - ja viimein yhden psykoterapeutin. Ja nyt tämän viimeisimmän. Aina vain ihmiset vaihtuvat ja joudun kertomaan asiani uudelleen. Oikeastaan vuosien saatossa sitä tuli opeteltua sellainen tietty kertomus, jonka jaarittelin hyvinkin ilmeettömänä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kun vihdoin taas tunnen jotain ja tunnistan olotilojani, haluan jatkaa tätä matkaa näin - vielä edes sen verran, että siipeni kantavat paremmin.

Mietin terapian jälkeen, että on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni. Taas. Terapeutti totesi tänään, etten enää vajoa omaan maailmani. Hän kuvaili niinä hetkinä ajatellensa minusta: hän katoaa. Sitä se ehkä olikin; yritystä kadota, kun ahdistaa, hävettää ja pelottaa niin paljon. Omassa todellisuudessa on paljon turvallisempaa, siellä ei kukaan voi minua rikkoa. Vaikka muutos tekee kipeää, on pikkuhiljaa alettava hyväksyä minut - ihan vain minuna. Epätäydellisyydessäkin täydellisenä, Jumalan kuvana. Minun ei tarvitse olla langanlaiha, ei kirjaviisas tai mitenkään yleispätevä. Missä on se nuori nainen, jonka hautasin syvälle kymmenen vuotta sitten? Haluan Aion löytää sen. Se ottaa aikansa, mutta vielä jonain päivänä uskallan katsoa peiliin ja todeta: sinä ihana nainen, minä rakastan sinua. Toivottavasti. Ja jos nyt vaikka ihan ensialkuun sietämään ja kestämään näitä mielessä vellovia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Ihan vaan pystymään olemaan niiden kanssa ja selviämään vajoamatta pinnan alle.