Katso.

Näytän sinulle jotain itsestäni. Sen pirskahtelevan ilon ja naurun mukana tuikkivat silmät, keveyden, joka tanssii välillämme. Tarjoan luonteeni kauneimman puolen toivoen, että lähdet mukaan leikkiin. Eräs sanoi minua valloittavaksi persoonaksi, positiiviseksi ja ihanaksi. Hämmennyin, sillä olen maannut niin kauan masennuksen kiskoilla odottamassa junaa, joka ajaisi ylitseni. Piiloutunut nurkkiin, paennut kauas. En osannut ottaa sitä vastaan, mutta hymyillen ja hieman häpeillen kiitin. Olen oppinut kiittämään ja pyytämään anteeksi - silloinkin, kun ei kuuluisi tai tarvitsisi.

Mutta surun, kivun ja pelon minä piilotan. Ne ja paljon muuta. Kätken myös kaiken sen, minkä haluaisin sinun oikeasti näkevän: itseni. Älä käsitä väärin, monesti olen kyllä rehellisesti minä, mutta kuoreni alla myllää jotain niin suurta, etten usko sinun kestävän sitä. Tai ehkä pelkään sinun nimenomaan kestävän; hyväksyvän minut kaikkineni.

Taas minä hymyilen. Aidosti vai kulissinomaisesti, et koskaan saa tietää, ellet osaa lukea katsettani.

Sinä olet kuka tahansa läheltä tai kaukaa. Olet se, jonka tunnen tai ohikiitävä ihminen linja-autossa. Vaalea tai tumma, mies tai nainen. Ystävä tai tuttava. Mitä vahvempi sinä olet, sitä varmemmin hymyilen - vaikka oikeasti yritän vain pitää palasia kasassa.

Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.

Syvälle, tositarkoituksella.

Pian piirrän niin, että sattuu.

Kirjoitin päiväkirjaani lyhyitä lauseita, itsevihaa ja ahdistusta. Piirsin kivun iholleni, kuten olin koko pitkän päivän suunnitellut, mutta terä meni ohi. Ohi siitä, mistä sen piti. Häpesin verellä värjäytyviä lakanoitani ja pää painuksissa kutsuin hoitajaa paikalle. Hän ei yllättynyt enää, olen tehnyt sen jo niin monesti; satuttanut itseäni, kun ilta on saapunut. Yöhoitajat puhdistivat, liimasivat ja sitoivat. En jaksanut puhua, vastailin päätäni puistellen tai nyökkäillen. Kuiskasin, että mä en vaan jaksa enää - ja siltä se kuulemma näyttikin. Käänsin pääni toiseen suuntaan kyyneleiden tullessa. Lopulta pyysin anteeksi, mutta sitä ei kuulemma tarvitsisi yhä edelleenkään tehdä.

Valvoin koko pitkän yön ja kaduin, että olin vielä tässä. Kaduin, että hengitin.
Taas uudet jäljet ihollani. Muistot, jotka eivät haalene, vaikka kuinka haluaisin.

Aamulla purskahdin itkuun, kun hoitaja surullisin silmin totesi: sä valehtelit mulle. Niin tein, ja se tuntuu ihan helvetin pahalta. Mutta kun mä vaan halusin kuolla.

Kivulle kasvot.

Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!

Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.

Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.

Lisää rauhoittavaa.

Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.

Ihan hyvää, kiitos. Entä sulle?

Olo on kamala. Inhoan tätä. Luon kasvoilleni tekohymyn ja nauran, kun toiset nauravat - tyhjästi ja valheellisesti. Toivon, että osaisin itkeä. Että osaisin kohdata itseni ja tunteeni; ei tarvitsi hiljaa mielessään kutoa tätä salaisuuksien verkkoa.

Kaikki on hyvin. Niin hemmetin hyvin.

Olen tahtonut paeta tai piiloutua.

Olen tuntenut avuttomuutta.

Olen palellut.

Olen ollut yksin ja halunnut itkeä.

Pintamaalattua.

Ihan liikaa kaikkea. Uutta, ihmeellistä, erilaista. Opeteltavaa, järjesteltävää, tehtävää. Sisäistettävää, tentittävää. Elettävää. Valehtelen kirkkain silmin; nauran, vaikka itkettäisi. Mieli on musta, mutta väitän sen heijastelevan sateenkaaren väreissä. Ei saisi valehdella, tästä on puhuttu paljon, mutta en osaa muutakaan. En halua olla taakaksi. "Kohtaukset ahdistaa." Sen taakse on hyvä juosta karkuun, epilepsia saa taas olla syntipukkina.

Vain pintamaalattua kuorta. Tekohymyä ja tekaistuja sanoja.

Valehtelija!

Yritin pitää lupauksen. Epäonnistuin. Taas.

Joo, kyllä mä oon ihan ok.

Äiti ja isä toivat suklaata tuliaisina. Miksi? Inhoan tuliaissuklaita, lahjasuklaita, kaikkia suklaita. Inhoan, koska en voi itselleni mitään - syön aina kaikki hetinytsamantien. Ja lihon. Liikaa. Mies vain nauraa, että mitä hupatan, mutta ei se ole vain mun mielikuvitustani. Kaiholla muistelen itsekuriani parin vuoden takaa. Kaikki kontrolli oli mulla. Mmmm.

Luen päiväkirjoistani mustanpuhuvia sanoja, päättömiä itsesyytöksiä ja vihaa. Tekee pahaa, sillä mun piti ja pitäisi olla tosi hyvässä vauhdissa parantumisen suhteen. Niin ainakin olen uskotellut kaikille lääkäreille terapeuteille psykiatreille neurologeille hoitajille ystäville kaikille. Tosin taideterapeuttini kyllä lukee mua kuin avointa kirjaa; se on oikeastaan aika pelottavaa, kun hän aina tietää mun olotilat ja tunteet paremmin kuin minä itse. Hän toteaa vain usein, että "nyt sulla on paha olo" ja samassa vasta huomaan sen itse. Nyökyttelen hiljaa päätäni ja painan silmät entistä tiiviimmin lattiaan. Silti lähtiessä valehtelen hänelle kirkkain silmin, että kyllä minulla on kaikki hyvin ihan varmasti on älä kysy enempää sillä nyt on päästävä pois ennen kuin maailmani sortuu. Ja hän hymyilee, saattaa eteiseen, vilkuttaa ja toivottaa hyvää viikon jatkoa. Yritän taikoa hymyn vastaukseksi, vaikka kuinka ahdistaisi. En halua olla pettymys. Hymy pelastaa aina - hyvä minä!

Remissio. Paranemisvaihe. Onhan se joustava käsite? Että sallii myös tämän väsymyksen, itsensä viiltelyn ja vihaamisen? En halua taas hullun leimaa. Vaikka sen kyllä varmaan ansaitsisin tällä käytökselläni. Hullu. Ikuisesti. Ja saisi äiti taas miettiä, että mitä me suvulle kerrotaan, kun tyttö on taas tullut hulluksi? Niinhän se mietti viimeksikin. Mikä narsistin saisi nytkään muuttumaan?

Äiti puukotti taas kovasti eilen. Kysyi: "Milloinkahan te saatte tehtyä niitä lapsia? Saatais se pieni poika... Siis poika tai tyttö hemmoteltua sit pilalle." Ihan vain ilkeyttäni meinasin sanoa, että toivottavasti saadaan tyttö, jos saadaan, mutta olin vain hiljaa. Illalla radiosta pauhasi taas kun me ollaan lähekkäin, itket kasvot minuun päin: miksi kävi näin? Olisin itkenyt, jos osaisin.

Suolaa haavoihin.

Kaduttaa vielä enemmän kuin eilen. Joudun taas piilottelemaan itseäni vain siksi, että pienessä hetkessä ahdistus kasvoi liian suureksi. Mitä voi tehdä tuollaisissa tilanteissa? Miten välttää se paha, mitä seuraa, jos ja kun ahdistukselle antaa vallan? Olen yrittänyt opetella pääsemään irti tunteen vallasta, mutta helpompaa on vain sulkea silmänsä ja antaa mennä.

Hengitä, keskity tähän hetkeen. Jalat kiinni lattiassa ja silmät auki.
En osaa en pysty en kykene en voi en en en en en.

Kymmenkunta punaista viirua liikaa minussa. Kymmenkunta pientä epäonnistumista, jotka muistuttavat itsestään jatkuvasti. Jäljellä on valtavasti häpeää, inhoa ja vihaa. Peittelyä, valheita, epätoivoa. Miksi sitä aina luulee, että se helpottaa tai ratkaisee asioita? Miksi kapsahtaa aina siihen mielen valheeseen, joka kuiskuttaa, että olo takuuvarmasti helpottaisi? Ei se ikinä mene niin.

Minun piti ottaa vastuu siitä, että menen eteenpäin ja otan positiiviset asiat arkeeni mukaan. Miksi miksi miksi kaikki meni päälaelleen? Vain yhden valokuvan tähden. Minähän otan takapakkia viikko toisensa jälkeen, ja ihan vain siksi, etten osaa päästää irti masentuneesta minästä, jonka tunnen paremmin kuin tämän uuden. Tarvitsen uusia ratkaisumalleja. Rohkeutta hyvästellä entinen. En halua enää satuttaa itseäni, mutta silti teen sitä yhä uudestaan. On niin vaikea edes myöntää sitä ääneen, oikeilla sanoilla: viiltelin itseäni.

Hope?

Säälittävyyteni rippeet

Sormia palelee, varpaita palelee. Ne kysyvät aina, olenko kylmissäni? "Kylmä käsi, lämmin sydän" vastaan, enkä ajattele asiaa enempää. Mutta ei sydämeni ole lämmin - se on kylmä kuin kivi pakkassäällä tai jäätyvä vesi loppusyksystä. Olen tyhjä, paleleva, väsyksissä.

Olen varma, että ne puhuvat minusta pahaa selän takana. Kaikkihan inhoavat minua, hyvänenaikasentään! Kuka rikkinäistä voisi rakastaa? Tuo ja tuo ja tuokin, katsokaa nyt! Ne kuiskivat ei ne suorastaan huutavat pahoja asioita minusta, jottei minua kohta enää olisi. Kohdatessa katsovat silmiin, mutta paskanko väliä sillä on? Hymyilläkin saattaa, jos osaa valehdella. Minä näen ja aistin sen: he eivät haluaisi minua lähellekään; miksen jäänyt jo pois? Tiedän heidän ajatuksensa: olen kaikkea sitä, mitä vain ääneen uskallan lausua.

Hymyilen sinulle, kun kohtaamme, mutta näetkö tyhjyyden silmistäni? Haluaisin kertoa tämän kaiken, mutta vain heikot sortuvat, tiedäthän, enkä minä kuulu niihin, vaikka vuodet ovatkin tehneet pintanaarmuista syvempiä ja hiljaa lohkaisseet naamioni.