Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!
Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.
Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.
Lisää rauhoittavaa.
Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti