I woke up tired of life.

 
Ahdistus. Yksi perkele. Tunnen sen hiipivän jälleen jossakin, liikkuvan selkäni takana hiljaa. Odotan hetkeä, jolloin se levittää suuren ja painavan peittonsa päälleni, jättäen alleen värisemään hiljaa. Ehkä pääsisin sitä karkuun, jos juoksisin kovempaa? Tai ehkä kävelisin itseni uuvuksiin, yksi kaksi kolme tuhat? Tuhat tarkkaan harkittua ja hyvin astuttua askelta, yhä uudelleen, aina tuhat. Uudelleen ja uudelleen, kunnes voimat pettävät ja silmien eteen laskeutuu pimeä verho. Ja kun valo viimein pilkistää silmiin, on jo myöhäistä tehdä korjausliikettä.

Yksi kaksi kolme tuhat.

Oksennusyritys.

Terä ihoa vasten.

Nyrkit ja pää takoen seinää.

Pieni mytty lattialla.

Tuttavallisesti helisevät lääkepurkit.

Itku, jota ei tule ja viha, joka rikkoo.

Oliko taas pakko? Pakkoko olla heikko ja sortua väkivaltaan, kuten psykologi asian ilmaisi silitellen omaa, eheää ihoaan. Katsahdan ranteitani varovasti, mutta käännän pään nopeasti pois; liikaa sinipunaisia muistoja heikoista hetkistä, liikaa arpia kertomassa rikkonaisesta elämästä. Syviä haavoja tallotussa sielussa.

He sanovat, miten paljon paremmalta näytän. Sinussa on särmää, olet aivan erilainen. Miksi itse en tunne niin? Rakkain yrittää selittää: vielä kesällä näytit kuin haudasta revityltä, olit karmiva näky. Ei ole vaikea uskoa sitä, mutta miksi sain tällä kertaa enemmän pisteitä testistä, jos silloin olin kuin hullu mielisairaalan porteilla? Miksi he sanovat, että näytän pirteältä ja ryhdikkäämmältä? Miksi, perkele, miksi - inhoan tuota kysymystä! Miksi mieli halajaisi kuolla, jos ulkokuori hymyilee ja silmissä välkähtää valoa paremmasta? Olen kuin yksi iso kysymysmerkki tämän kaiken edessä.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska