Lempeä katse viiltää.

Rakkaus-teema on pyörinyt mielessä paljon viime aikoina: itsensä rakastaminen, rakkauden vastaanottaminen, toisten rakastaminen... Rakkaus on niin kovin vahva sana. Pelottavakin. Olen tainnut puida tätä aihetta täällä vähän liikaakin (kuten esimerkiksi tässä kirjoituksessani), mutta haluan jatkaa vielä vähän, sillä ajatus kiertää pientä kehää päässäni päivästä ja hetkestä toiseen.

Miltä sinusta tuntuu, kun katsot rakastaviin silmiin? Pystytkö vastaamaan rakastavan katseen lämpöön?

Minulle se on yksi vaikeimmista asioista; katsoa silmästä silmään ihmistä, jonka katseesta hehkuu välittäminen. Hymyilen arasti, painan pääni alas häpeillen ja kurkistan taas ihan varovasti, sillä olen kuitenkin utelias ja haluaisin tuntea sen välittämisen. Sellainen rakkaus on vain niin vierasta ja pelottavaa, etten osaa muuta kuin väistää. Olen pohtinut silmiin katsomista paljon terapian jälkeen ja viimeksi eilen, kun varaäitini syväluotaava katse porasi reikää sydämeeni. Pelkään terapeuttini katsetta, pelkäsin edellisenkin terapeuttini, kuten myös varaäitini ja lähimpien ystävieni, odotan aina sitä hetkeä - sitä pientä sekunnin murto-osaa - kun katse muuttuu tuomitsevaksi. Tuntuu, etten minä ikinä voi ansaita sellaista lempeyttä. En ikinä.

Isä onkin sitten ihan oma lukunsa. Hänen katseensa on aina ollut täynnä rakkautta ja hellyyttä, ylpeyttä ja pieniä kyyneleitä. Hänen silmistään kajastaa surun valtameri, mutta kun hän nauraa tai hymyilee, välkkyvät ilonpisarat myös katseessaan. Isää onkin aina ollut helppoa katsoa silmiin. Mutta hänen katseensa on erilainen, siihen on aina osannut luottaa. Se katse ei mene pois, ei halveksu tai hae virheitäni. Se on se katse, millä vain isä voi tytärtään katsoa. Myös mieheni silmiin on helppoa katsoa, niihin osaan myös luottaa.

Miksi on niin vaikeaa luottaa siihen, että joku voisi välittää? Että kaikki eivät tuomitse. Ja että minäkin ansaitsen sen rakkauden.

- Sulla on lupa onnistua, eikö vaan?

- Niin...

- Onko sulla lupa onnistua?

- Ehkä.

- Siis onko sulla lupa onnistua?

- Mmmm... Joo, kai.

- Niin, onko sulla lupa onnistua?

Syvä huokaus rohkeuden keräämiseksi.

- On.

Äidinkaipuu.

Syömishäiriö loi ympärilleni kehän. Oma reviirini kasvoi, en sietänyt kenenkään kosketusta, vaikka kaipasin sitä enemmän kuin koskaan. Janosin halausta, syliä, lohdutusta. Ihmistä, joka pyristelyistäni huolimatta olisi ottanut minut avosylin vastaan ja antanut hengähtää kipujani. Äidistä ei ollut siihen, ei edes silloin, kun olin pieni tytöntyllerö. Hän toivoi poikaa ja joutui pettymään karvaasti saadessaan minut: oljenvaaleat hiukset, pitkät ripset ja metsänvihreät silmät. Olin kauan odotettu, mutta äidille väärää sukupuolta.

Siitä on vuosia, mutta muistan edelleen, miten vaikeaa oli istua lempeän naisen viereen ja nojata olkapäähänsä rukouksen ajaksi. Olin paniikissa, valmiina juoksemaan karkuun; koko kroppani jännittyi pelosta ja toisen läheisyydestä. Tuskin uskalsin hengittää. En ollut koskaan ollut kenenkään äitihahmon kainalossa, en tiennyt, miltä tuntuu, kun joku äidillisen hellästi silittää hiuksia ja antaa minun vain olla. Turvassa.

Kyllähän isä usein halasi, ja siskon kanssa rutistimme toisiamme lujasti tavatessamme. Se on niin erilaista. Tältäkö tuntui äiti-ihmisen rakkaus?

Opin kaipaamaan syliä. Äidillistä olkapäätä. Joskus itkin varovasti, kun hän luki rukousta ja silitti hiuksiani. Minussa heräsi valtava äidinkaipuu. Eikä se ole sammunut vieläkään. Mutta varaäiti on enää vain numero puhelimessani, johon en uskalla soittaa.