Lempeä katse viiltää.

Rakkaus-teema on pyörinyt mielessä paljon viime aikoina: itsensä rakastaminen, rakkauden vastaanottaminen, toisten rakastaminen... Rakkaus on niin kovin vahva sana. Pelottavakin. Olen tainnut puida tätä aihetta täällä vähän liikaakin (kuten esimerkiksi tässä kirjoituksessani), mutta haluan jatkaa vielä vähän, sillä ajatus kiertää pientä kehää päässäni päivästä ja hetkestä toiseen.

Miltä sinusta tuntuu, kun katsot rakastaviin silmiin? Pystytkö vastaamaan rakastavan katseen lämpöön?

Minulle se on yksi vaikeimmista asioista; katsoa silmästä silmään ihmistä, jonka katseesta hehkuu välittäminen. Hymyilen arasti, painan pääni alas häpeillen ja kurkistan taas ihan varovasti, sillä olen kuitenkin utelias ja haluaisin tuntea sen välittämisen. Sellainen rakkaus on vain niin vierasta ja pelottavaa, etten osaa muuta kuin väistää. Olen pohtinut silmiin katsomista paljon terapian jälkeen ja viimeksi eilen, kun varaäitini syväluotaava katse porasi reikää sydämeeni. Pelkään terapeuttini katsetta, pelkäsin edellisenkin terapeuttini, kuten myös varaäitini ja lähimpien ystävieni, odotan aina sitä hetkeä - sitä pientä sekunnin murto-osaa - kun katse muuttuu tuomitsevaksi. Tuntuu, etten minä ikinä voi ansaita sellaista lempeyttä. En ikinä.

Isä onkin sitten ihan oma lukunsa. Hänen katseensa on aina ollut täynnä rakkautta ja hellyyttä, ylpeyttä ja pieniä kyyneleitä. Hänen silmistään kajastaa surun valtameri, mutta kun hän nauraa tai hymyilee, välkkyvät ilonpisarat myös katseessaan. Isää onkin aina ollut helppoa katsoa silmiin. Mutta hänen katseensa on erilainen, siihen on aina osannut luottaa. Se katse ei mene pois, ei halveksu tai hae virheitäni. Se on se katse, millä vain isä voi tytärtään katsoa. Myös mieheni silmiin on helppoa katsoa, niihin osaan myös luottaa.

Miksi on niin vaikeaa luottaa siihen, että joku voisi välittää? Että kaikki eivät tuomitse. Ja että minäkin ansaitsen sen rakkauden.

- Sulla on lupa onnistua, eikö vaan?

- Niin...

- Onko sulla lupa onnistua?

- Ehkä.

- Siis onko sulla lupa onnistua?

- Mmmm... Joo, kai.

- Niin, onko sulla lupa onnistua?

Syvä huokaus rohkeuden keräämiseksi.

- On.

Minä en ole sairaskertomus.

Nyt on hyvä olla. Tasaisen hyvä.

Olen rauhoittunut hirsimökin turvassa, neulonut silmäni ja käteni väsyksiin, täyttänyt ristikoita ja ihastunut järven kultaiseen pintaan, kun aurinko laskee horisonttiin. Olen onkinut pieniä ahvenia, löytänyt sisäisen metsäläiseni taas ja poiminut ämpäritolkulla marjoja. Hymyillyt, vajonnut ajatuksiini ja seonnut päivien kulussa.

Jokunen päivä sitten pysähdyin Tommy Hellstenin ajatukseen:  "Ajattelumme on usein kasvumme este. Uskomme enemmän sitä mitä me itsestämme ajattelemme kuin sitä, mikä meille olisi tulossa jos uskaltaisimme uskoa." Olen koko sairastamiseni ajan yrittänyt järkeistää asioita, kun en ole uskaltanut uskoa tai varsinkaan luottaa. Terapeuttini - ne useat, mutta varsinkin kaksi viimeisintä - ovat joutuneet yhä uudestaan kysymään minulta: "Mitä jos vain luottaisit? Tarvitseeko kaikkea järkeistää?" Taideterapiassakin, tyhjää paperia tutkiessani, ensimmäiset ajatukseni ja lausahdukseni ovat aina: "Ei mulla ole mitään mielessä. En tiedä yhtään, mitä tekisin.." Ja aina, siis ihan aina taideterapeuttini vastaa kärsivällisesti: "Ei tarvitse tietää. Älä ajattele."  Voi, miten useasti olenkaan vakuuttanut, miten pakko se todella on tietää. Siis minä! Tyttö ja nainen, joka ennen sairastumistaan huomasi elävänsä vähän liiankin fiilispohjalta. Fiilis, siis tunne, right? Sitten ne vain hävisi johonkin, tunteet; sulloin ne syvälle tunnekellariin, josta nyt yritän hiljalleen uskaltaa niitä ottaa esille. Uskoa ja luottaa, että elämä kantaa ja varsinkin Herra kantaa. Miksi se vaan on niin kamalan vaikeaa?

Äsken löysin tällaisen videon ja todella jäin miettimään. Katso sinäkin, se vie vain neljä minuuttia, mutta antaa taatusti enemmän. Video on kertakaikkisen vaikuttava! Miten minä näkisin toisen ihmisen, jos tietäisin hänestä enemmän? Katsoisinko eri lailla, kohtelisinko paremmin? Miksi ja mitä minun oikeastaan tarvitsisi tietää? Voisinko vain olla ihminen ihmiselle, sillä jokaisella meillä on omat ristinsä kannettavaksi kuitenkin? Itseäni lähelle tulee tämä ajatus jo senkin vuoksi, miten vaihtelevaa kohtelua saan epilepsiani vuoksi: toiset ottavat sen hyvin, osa haluaa rukoilla demonit pois minusta ja jotkut monet säälivät. Ei, en halua sääliä. Minä en ole monimutkainen sairaskertomus, olen ihminen sairauteni takana. Saan osakseni paljon sääliä, jota en tarvitse - mutta en minä tuomitse, sillä "kaatumataudin" leima ei ole täysin pyyhkiytynyt vieläkään.

Taisin poiketa aiheesta monestikin, mutta sallikaa se. Ajatus lentää, vaikka silmäluomia painaa jo kovasti.

Liidun rahina paperia vasten.

Taideterapiaa. Ulkona jyrisee ja pauhaa ukkonen, minä maalaan pölisevillä kuivapastelleilla sinistäharmaatamustaayksinäisyyttä. Rakastan kuivapastellin ensikosketusta paperille; karheus sormien alla ja vaimea rahina. Minusta jää jälki, mietin itsekseni ja saan hillittömän yskänpuuskan. Kesäflunssakin vielä, kiva... Pieni tuuletusikkuna on auki ja yläkaupungin äänet kantautuvat huoneeseen vaimeina, ja vain pieni valo käyttämättömästä tuulikaapista heijastaa kellertäviä säteitään huoneeseen. Terapeutti kysyy, laitetaanko valot. Ei tarvitse. Pieni hymy ja varovainen katse. Hän on selvästikin käynyt kampaajalla, tämä lyhyempi hiusmalli sopii hänelle. Tekisi mieli sanoa asiasta, mutta en tiedä, onko se sopivaa.

Sitten hän sanoo ne sanat, joita olen pelolla odottanut koko kevään: tai sitten meidän täytyy lopettaa ja keksiä, miten saat apua itsellesi. Mutta en halua vielä! Olen vasta päässyt vauhtiin ja oppinut luottamaan, että ainakaan hän ei minua tuomitse. Pieni lapsi sisälläni parahtaa hysteeriseen itkuun. En tahdo en halua ei vielä! En ole valmis vielä, en edes puolitiessä. En halua enää ketään uutta ihmistä, sillä kaikki pitäisi taas aloittaa alusta; paljastaa haavat, penkoa lapsuus, vajota alas pimeään. Vaikenen ajatuksistani, vaikka tiedän, että pitäisi puhua. Hiljaa mielessäni päätän, että teen kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Kirjoitettuna tämä kuulostaa siltä, että olisin riippuvainen taideterapiastani, mutta ei se niin ole. Todellisuudessa olen juossut läpi liian monet mielenterveystoimistot, aikuispsykiatriat, lääkärit, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat, depressiohoitajat, psykologit, psykiatrit, ravitsemusterapeutit - ja viimein yhden psykoterapeutin. Ja nyt tämän viimeisimmän. Aina vain ihmiset vaihtuvat ja joudun kertomaan asiani uudelleen. Oikeastaan vuosien saatossa sitä tuli opeteltua sellainen tietty kertomus, jonka jaarittelin hyvinkin ilmeettömänä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kun vihdoin taas tunnen jotain ja tunnistan olotilojani, haluan jatkaa tätä matkaa näin - vielä edes sen verran, että siipeni kantavat paremmin.

Mietin terapian jälkeen, että on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni. Taas. Terapeutti totesi tänään, etten enää vajoa omaan maailmani. Hän kuvaili niinä hetkinä ajatellensa minusta: hän katoaa. Sitä se ehkä olikin; yritystä kadota, kun ahdistaa, hävettää ja pelottaa niin paljon. Omassa todellisuudessa on paljon turvallisempaa, siellä ei kukaan voi minua rikkoa. Vaikka muutos tekee kipeää, on pikkuhiljaa alettava hyväksyä minut - ihan vain minuna. Epätäydellisyydessäkin täydellisenä, Jumalan kuvana. Minun ei tarvitse olla langanlaiha, ei kirjaviisas tai mitenkään yleispätevä. Missä on se nuori nainen, jonka hautasin syvälle kymmenen vuotta sitten? Haluan Aion löytää sen. Se ottaa aikansa, mutta vielä jonain päivänä uskallan katsoa peiliin ja todeta: sinä ihana nainen, minä rakastan sinua. Toivottavasti. Ja jos nyt vaikka ihan ensialkuun sietämään ja kestämään näitä mielessä vellovia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Ihan vaan pystymään olemaan niiden kanssa ja selviämään vajoamatta pinnan alle.

It's a new start.

Eilen koitti viimein se päivä, kun suljin viimeistä kertaa terapeuttini oven. Tunne oli haikea ja vaikea, mutta toisaalta niin mahtava. Kolme vuotta sitten en uskaltanut edes ajatella huomista päivää pidemmälle, sillä enhän uskonut seuraavan päivän koskaan saapuvankaan. Nyt takana on kuitenkin monia hetkiä siinä asunnossa: naurua, itkua ja paljon pahaa oloa. Matkalla on ollut myös ihminen, ei vain terapeutti, jonka edessä on saanut hajota uudestaan ja uudestaan. Ihminen, joka sanoi lopuksi: "Sinun kanssasi on ollut hienoa työskennellä - mulla tulee sua ihan ikävä." Ehkä se sanoo noin kaikille, mutta siinä se kaikki tuntui niin hyvälle; sillä tulee mua ikävä, kuten mullakin sitä. Ja silti molemmat tiesimme, että näin on hyvä. Elämä kyllä kantaisi, ja aina saisi ottaa yhteyttä, jos tuntuisi, että maa jalkojen alla ei kestä.

Kolme vuotta tuli taisteltua ja olen kyllä ihan onnellinen kaikista noista vuosista, vaikka tuntuukin aika koomiselta sanoa noin. Onnellinen masennuksen ja syömishäiriön täyteisistä vuosista? Ne juuri ovat kasvattaneet mua enemmän kuin mikään muu. Ymmärsin vuosien aikana, että syy masennukseeni ei ollutkaan vain ja ainoastaan äidissä, kuten olin ajatellut. Syitä oli ja on niin paljon enemmän, päällimmäisenä niistä ehkä kuitenkin epilepsia ja siihen liittyvä epävarmuus. Koska sairautta ei voi hallita, täytyy oppia elämään sen kanssa.

Nyt olenkin ottanut rohkean askeleen: vähensin työmäärääni, jotten taas palaisi loppuun. Nyt minulla on enemmän aikaa palautua vuorotyöstä, enemmän mahdollisuuksia hoitaa itseäni ja  epilepsiaani. Mieluummin vähennän nyt ja lisään taas joskus, jos vaihtoehtona on pahimmassa tapauksessa lopullinen työkyvyttömyys.

Joskus lentelee myttynä

kohti toista vuotta,

toisinaan liitelee keveästi

ja laskeutuu pehmeästi.

Tärkeintä on uskaltaa lentää.

- Joel Jyrinki

Ettei tarvis olla.

Olen miettinyt. Paljon. Siivonnut, pyykännyt, pohtinut. Ahdistunut ja jatkanut taas.

TP jaksaa tsempata. Itse en jaksaisi näin säälittävää tapausta. Itken huonommuuttani, lihavuutta ja paskaa elämää. Ahdistun lisää. Ja se vaan jaksaa hokea, miten alkusyksystä kaikki oli kuitenkin paljon paremmin. Että sitä kohti. Ja että kontrollin tarve ja syömishäiriö ja varmasti osa masennuksestakin on epilepsian "ansiota", ja että se on ihan normaali reaktio. Mutta onko normaalia, että se vaan jatkuu ja jatkuu? Onko koko elämäni ahdistuksen kanssa kamppailua ja yhtä hiton sopeutumisyritystä. Enhän ole vieläkään oppinut tätä sairautta hyväksymään. Myöntämään kyllä ja hyväksymään sen diagnoosin, mutta että kohtaukset? Ja se kuolemanpelko, pelko, häpeä - koko jättimäinen paketti pelkkää harmia?

Kunpa osaisikin olla positiviinen. Ei pelkäisi ihmisiä, epilepsiaa, kuolemaa ja lähes kaikkea mahdollista. Ajattelisi, miten elämä kuitenkin voittaa ja kaikki kääntyy parhaaksi. Että mä paranen vielä. Joskus. Paskat. Sen sijaan sitä yrittää kaikin voimin roikkua masennuksen ja syömishäiriön rippeissä, kun irtikään ei osaa tai uskalla päästää. Toivoo olevansa vähintään kymmenen kiloa laihempi, se tuttu ja turvallinen "anorektinen luuranko, jota aaveetkin juoksee karkuun", kuten eräs narsistinen bisnesmies kerran totesi.

Ettei tarvis elää. Tuntea. Kohdata. Olla. Pelätä. Vihata. Ahdistua. Piiloutua itseltään ja muilta.

Vain minä ja musta mieleni.

Olen jo useana päivänä kirjoittanut ja taas pyyhkinyt kaiken pois. Sanottavaa olisi, mutta ei sanoja. Tunnen olevani lukossa. Ei tunteita, ei sanoja, ei ajatuksia. Ei mitään. Vain kuori, joka hymyilee. Jaksaajaksaa. On, ei ole ja taas on. Paikalla, muttei läsnä. Jne.

Lääkkeet saavat pään sekaisin. Elämä saa pään sekaisin.

Terapiani on loppumassa kohta ja se saa ahdistuksen epämääräisen mylleryksen jylläämään entistä lujemmin. Mitä teen jatkossa? En osaa tai uskalla ottaa asiaa puheeksi terapeuttini kanssa, vaikka tiedän, että pitäisi. En tule saamaan jatkoa, sillä voin niin pirun hyvin. Ei sairaslomia (no, hyvä on - kolme ja puoli päivää epilepsian takia), ei mitään. Vain epämääräinen ahdistus ja musta mieleni. Haluaisin taideterapiaan, sillä uskon sen olevan "mun juttu". Kaikki olisi täydellisen valmista, terapeutti kyselty ja mahdollisuuden ovet auki - mutta. Iso mutta. Epäröin. Miten sanon terapeutilleni? Hylkään sen, kun en hae jatkoa? (Petturi!) Eihän se siihen ehkä satu, mutta hävettää ja ahdistaa kertoa. Miksi edes tunnen tällaisia tunteita? En pysty sanomaan, että ajattelen olevani takinkääntäjä. Pitää miellyttää. Pitää olla hyvä. Täydellinen. (Vaikka en ole. Enkä tule olemaan.)

Kotona mies on huolissaan, kun pakenen sitä ja kaikkea. Olen syömättä, teen työtä tai vain nukun ja/tai lenkkeilen. Jos jaksaisin edes jälkimmäistä. Voimia on liian vähän. Olen siis laiska.

Nyt töihin. Eih.

Haaveille siivet.

"Ei mulla sillee oo haaveita. Tai siis - en uskalla haaveilla, kun ei se kuitenkaan kannata." Kuulin ääneni säälittävyyden, pelon, surun - kaiken. En tiedä, mitä TP lauseen seasta kuuli (ehkei mitään), mutta itse tunnistin huonon itsetuntoni ja se harmitti. Sen saman, mistä työnantaja puhui arviointikeskustelussa. Kerroin opettajalle olevani liian arka, että rohkeutta pitäis saada. Työnantajani jatkoi lausettani: "Ja enemmän itseluottamusta, mutta mistähän me sitä saatais?" Enpä tiedä.


TP hymyili, kun sanoin, että uskaltaisin kuitenkin lähteä toiselle puolelle maapalloa elämään ja olemaan. Tai no, en pysyvästi elämään, mutta kiertelemään. Ja vankasti vakuutti, että on hyvä, että on edes yksi haave. Haaveet auttoivat jaksamaan. Kyllähän minä hitto sen tiesin! Mutta on vaan niin vaikea haaveilla. Kun ei vain uskalla päästää ajatuksiaan valloilleen, kun kuitenkin käy huonosti.

Tunteita on niin vaikea ymmärtää. Haluaisin pitää ne tiukassa kontrollissa, mutta miksi en onnistu siinä? Itkemisen olen sentään onnistunut kätkemään lähes täydellisesti. Oikeastaan jopa niin täydellisesti, että en itke kuin kotona - ja ihan yksittäisiä "lipsahduksia" on päässyt viime aikoina tapahtumaan. Ja samaan aikaan mietin, että miksi en osaa itkeä!? Kieroutunutta. Inhottavaa.

Mutta hei! Tänään on paistanut aurinko hetkittäin ja näin ensimmäiset leskenlehdet. Ehkä se kevät tulee?

Kalorikammo on kasvanut.

Kerroin ahdistuksistani ja paniikeistani. TP kuunteli, kommentoi ja tapansa mukaan vuoroin hymyili ja kurtisti kulmiaan. Puhuin paljon epäselviä lauseita, mutta hän sai kiinni ajatuksestani. Sai minut puhumaan lisää.

Mahani murisi äänekkäästi ja teki mieli lyödä se hiljaiseksi. Kysymys neljänkymmenen minuutin jälkeen kuuluikin: "Etkö ole ehtinyt syödä tänään?" Häpeillen tunnustin, etten ollut syönyt mitään. Että yritän olla syömättä, sillä pelkään kiloja ja kaloreita - painonnousua - joka vain odotti kulman takana sopivaa hetkeä. Yksi sormennapsautus vain - ja olisin lihavampi kuin kukaan muu maapallon päällä. Läski! Kamala etova oksettava pullukka! Nyt ei ollut enää turvana epilepsialääkettäkään, joka veisi ruokahalua ja laihduttaisi (?), vaan oli pärjättävä omillaan. Ja kerta mahdollisuudet lihoamiseen olivat nyt suuret erittäin todelliset, oli oltava varuillaan ja mieluummin ennakoitava. Ratkaisu: syödä mahdollisimman vähän tai olla syömättä. TP kehotti pitämään hyvästä ruokarytmistä kiinni, jonka olin onnistunut saamaan itselleni. Minun teki mieli kuolla häpeästä, kun olin niin iso ja ruma. Ja siitä häpeästä, että menin avautumaan asiasta.

Aiemmin tänään.
Hymyilevä tuttava katseli kameran takaa ihmeissään ja kysyi huonolla englannilla: "Why you always drink water?" Menin hämilleni ja naurahdin vain: "Because I like water." Totuus ei ollut hänen korvilleen; koska yritän pitää nälkää. Toiset tekisivät mitä vain saadakseen syötävää, ja täällä minä yritän väkisin tappaa nälän muuten kuin syömällä. Elämä on paskaa.

Hymyä.

Kaksi päivää silkkaa hymyä. Vaikka pakkasta on paljon (liikaa), kuljen hymyillen. Eilen se alkoi eikä loppua näy. TP:n luona hymy hyytyi, kun pysähdyimme sairauteni ja ahdistusten pariin. Taisin minä kyllä silloinkin vähän naureskella.

Eilen näin psykiatria. Iso, pätevä nainen, jolla oli valkoiset tennissukat ja avokkaat. En voinut olla kauhistumatta. Pelottava ilmestys, ihan vähän lempeäkin - kai ne lääkärit sellaisia onkin. Tiesi asemansa. Tuloksena uusi lausunto ja mielialalääkkeet, jotka saavat minut merisairaaksi (vaikka ei nyt merellä ollakaan).

Tänään sanoin yhdeltä osin kiitos ja näkemiin. Hyvästelinkö? Toivottavasti en. Tunsin ja tunnen oloni yllättävän hyväksi - tästä pahoinvoinnista huolimatta.

Puhetta - mutta mistä ja kenestä?

Yritin kertoa TP:lle, miten paljon kuristaa ja ahdistaa, mutta puhe kääntyi taas muualle. En ymmärrä, miksi tämä on niin vaikeaa? Miten sanoa, että ihmisten seura on vaikeaa ja pelkään ja ahdistun kaikesta?

Pelko. Ahdistus. Kamaluus. Jännitys. Paniikki. Pala kurkussa.

Miten sen muotoilisi sanoiksi, kun toinen puhuu vain äidistä? En minä halua puhua äidistä! En tunne enää mitään, kun ajattelen äitiä. And that's it.

Ensi kertaan on taas liian pitkä aika.

My mind is muddy but my heart is heavy. Does it show?

 

Vastaan kävelee ystävä, jota halaan ja tervehdin nopeasti. Rakas pieni, ihan väsynyt sekin. Kääntyisi jo elämä paremmaksi. Sanon voivani hyvin, töitä liikaa ja muuta. Auts, valehtelin taas. Aina. Milloinmilloinmilloin opin, että joskus voisi olla rehellinen? Tämä olisi kyllä kestänyt, jos sanani ja näköni olisivat olleet kerrankin sopusoinnussa. Vai kuinka uskottava on ihminen, joka ei jaksa pestä hiuksiaan, kulkee nenä maassa, eilisissä meikeissä ja kertoo voivansa ihan kivasti?

TP sai mut taas toden teolla puhumaan, vaikken tiedäkään, oliko missään mitään järkeä. Kerroin vain, kuinka ahdistaa, harmittaa enkä voi asioille mitään. Sitä en kertonut, että ruokahalukin on hävinnyt tässä rytäkässä. On helpottavaa, kun ei tarvitse aina (enää) käsitellä jotain syömispulmiin liittyvää. Tai meinaan, että puhe ei aina käänny niihin tai niistä ei haeta selitystä asioille aina - kuoren alta on kuoriutunut jotain muutakin kuin ainaiset kilot ja kontrollit.

Itkuahdistus iski linja-autossa istuessani, kun tajusin olevani niin kauhean ruma ja oksettava, ettei kukaan edes halunnut mun viereen istumaan, vaikka bussi oli melkein täysi. Siis miten typerää! Mutta miten hirveää. Niin naurettavaa ja todellista ihan samaan aikaan. Enkä pääse tästä olosta eroon millään. Inhoan näitä heikon itsetuntoni nostattamia ahdistuskohtauksia, jotka saavat tovereikseen syyttelyiden loputtoman liudan. Nyt ne (miinus)kilot ja kontrollit olis kyllä kova sana! Silloin en ollut näin pirun heikko.

Ihanpaskapäivä.

Joku antoi haikaralle väärän osoitteen.

Tänään nostettiin taas kissa pöydälle TP:n kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin, miten oli outoa olla osa työyhteisöä eikä vain joku, joka tulee ja menee. Olinhan minä vakituinen sijainen ollut jo iät ja ajat, mutta vasta nyt tunsin itseni lähes kokonaiseksi työntekijäksi. Se toi kylläkin varjopuolensa: en ollut enää hajuton ja mauton, vaan piti jakaa itsestään enemmän. Auts. Piti olla jotain henkilökohtaista. Enkä mä halunnut missään nimessä paljastaa itsestäni yhtään sen enempää, koska tää työfeikkiminä on paljon parempi kuin oikea ihminen sisälläni.

No mutta nyt siihen kissaan - tai siis, niin. Viittasinkin aiheeseen jo edellisessä postauksessa: lapsiasia. Kipeä, kipeämpi, kipein. Yritän olla ajattelematta asiaa, oikein kaikilla voimillani työntää sen johonkin sielun sopukoihin, mutta kielloistani huolimatta huomaan murehtivani ja ihmetteleväni, miksi haikara lentää aina ohi? Että voikin ihminen tuntea itsensä huonoksi. Enkä nyt tarkoita sellaista angstia ja mökötystä, mihin minulla on myös taipumus usein vajota, vaan oikeasti huonommuudentunnetta, itsesyytöksiä. Ei minusta varmaan äidiksi edes olisi, sen on pakko olla niin. Inhoan itseäni entistä enemmän ja pelkään ajatellakin, että muka joskus voisin saada oman perheen.

En yleensä itke. Kyyneleeni ovat menneet johonkin niin kauas, etten tiedä, miten ne tavoittaisin, mutta nyt nousee väkisinkin pieni itku kurkkuun. Enkä mä tiedä, miten tämän kanssa reagoidaan.  

Haluun vaan olla yksin.

Jaksaa, ei jaksa.

Työni ei ole raskasta. Hoitotyö on ihmeitä täynnä, ja on mahtavaa saada nähdä nyt elämän loppupuoli, kun on monta vuotta työskennellyt sen alkupuolen - lasten ja nuorten - kanssa. Pistää kunnioittamaan. Pidän Pitäisin työstäni hirveästi, jos jaksaisin. Tänään oli pakko tunnustaa, että olen ehkä vähän väsynyt tähän rullaamiseen.

Hyppään aamulla viideltä ylös, menin sitten iltaan tai aamuun, koska en saa unta enempää. Tai jos en jostain syystä niin tee (Herralle kiitos!), nukun railakasti pommiin kun en kuule herätyskelloani. Niin tai näin, aina väärinpäin. Töissä olen iloinen, jaksava, ahkera - ja palkkioksi kerään mahdollisia koukkuja, mihin tarrautua, jotta voisin haukkua itseni pystyyn illalla. Teen töitä ahkerammin kuin useakaan, kuitenkin kulman takana hakkaan päätä seinään: miksi en jaksa, miksi en pysty?! Enkä osaa sanoa ei. Hitot. Kun vihdoin päästään iltaan ja yöhön, käy kello jo kolmea ennen kuin saan unta. Käyn ihan ylikierroksilla päivän roolisuorituksista, jes.

Itseäni yritän kontrolloida pakonomaisella tarpeella ja halulla pienentyä ainakin yhdellä koolla, mutta tätä ajatusta en ole uskaltanut tuoda julki vielä edes miehelle. Se pettyisi niin paljon. Huomaan tehneeni myös joistain muista asioista itselleni tällaisia, kuten haluaisin esim. pakonomaisesti kuurata ja jynssätä kotia, mutta työt, miehen huoleton (ja minunkin yleensä/aiemmin) elämänasenne vähän hankaloittaa tätä. TP ilmaisi tänään huolensa, mitä se ei tee usein. Väsytänkö itseni taas? Tunnistanko nyt rajan normaalin väsymyksen ja itsensä loppuunpolttamisen välillä, kun viimeksi se ainakin oli aika hankala tunnistaa? Ja kun ei tässä olla vieläkään millään selkeiden ajatusten kultaisella tiellä, vaan elämä yleensäkin on.. No, paskaa.

Mutta edelleenkään en ole löytänyt mitään erityistä tunnekirjoa. Lamaannus kuvaa ehkä parhaiten kaikkea.

Jotain saastaa.

Paha olo kasvaa. Lasken pillereitä ja kertaan Pharmacan ja onnettoman muistini kanssa, mitkä niistä olisi vaarallisimpia - erikseen ja yhdessä. Mikä olisi liian iso annos? Jos ottaisi vähän paljon kaikkea - ehkä se auttaisi ahdistukseen. Veisi pois nämä sadat syyttelyt ja itsensä pohjattoman inhoamisen.

Kirjoitan sivut täyteen itsevihaa ja kirosanoja. Miten paska kurja epäkelpo hirveä ihminen on. Ja TP sanoo, että yritä edes väkisin saada toiselle sivulle jotain positiivista. Mistä tässä nyt pitäisi kiittää, kun oon jo kuitenkin pilannut kaiken?

Tekisi mieli itkeä ja huutaa, mutta en pysty. En voi. Hymyilin ystävälle parhaani mukaan ja sanoin, miten kivasti menee. Valehtelin taas, vaikka hän taisikin nähdä lävitseni. Satuttaa lausua tyhjyyttä kumisevia lauseita, kun toinen tietää ja tuntee, ettei elämä jää vain lääkemuutoksiin ja työpäiviin. Etten yrittäisi rohkeana niellä kyyneleitäni ja välillemme ei putoaisi syvää hiljaisuutta, jota pakenen siirtämällä silmäni kaukaisuuteen.

Tämä paha olo on kaikkialla läsnä. Se on tehnyt kodin minusta. En jaksaisi enää, mutta pitää yrittää näyttää vahvalta edes suunnilleen kaikille.

Pimeässä ne paiskaa luita yhteen ja huutaa.

Se sanoi, ettei ole ihme, jos ahdistaa. Se ymmärsi. Vaikka mä itse ajattelin, ettei tätä voi edes ymmärtää, hyvä jos jotenkin ääneen puhua. Mutta kaikelle olikin syy ja seuraus ja kaikki oli luvallista. Sallittua ja ymmärrettävää. Nyt vain piti opetella olemaan armollisempi.

Siinä olikin sitten isompi pulma selätettäväksi, kun nälkäiset luurangotkin vielä huusivat mun nimeä.

Ei voi leikata.

Taisin kokea jonkunmoisen valaistumisen tänään tuon epilepsian suhteen. Tuntuu niin typerältä, miten samaa asiaa jauhaa edestakaisin ja taas takaisin ilman tuloksia, kunnes jonain kauniina - tai harmaana, kuten tänään - lamppu päässä vain syttyy.

Epilepsiakeskuksessa. Pitäis oppia hyväksymään, että mulla on pitkäaikaissairaus. Diagnoosikin oli hankalahoitoinen epilepsia. Oon vaikee tapaus, mutta en kai ehkä mahdoton kuitenkaan. Toivottavasti. Mitä jos lääkkeet ei auta ja ei voi leikata? Jos ei voikaan auttaa?

Se sairaus oli mulle ensi alkuun vain joku tyhmä juttu, mikä roikkui mukana ja kiusasi pienen ihmisen elämää: valvotti yöt, pilasi reissuja ja tuli keskelle joitakin koulupäiviä. Lääkityksen ja diagnoosin saatuani otin mukisematta lääkkeeni ja hyväksyin alkoholittomuuden - ei auta muu, ajattelin. Myöhemmin aloin pelätä kohtauksia, tai oikeastaan syvällä minussa ollut pelko kasvoi kasvamistaan ja pääsi valloilleen. Se pirulainen! Epilepsia alkoi rajoittaa elämääni: en voinut lähteä kauppaan, lenkille, kaverin luokse jos oli tullut kohtauksia. Mitä elämää se sellainen on? Kaikki läheisimmät ihmiset kuitenkin tietävät sairaudestani ja osaavat toimia, ja tuskin lenkkipolullakaan vaille apua jäisin. Syyttelen itseäni ja epilepsiaa, miten me ollaan pilattu kaikkien elämä: omani ja P:n varsinkin.

Mietin epilepsiaa. Onko niin, että kohtauspelko saa/saisi hallita mun elämääni? Vai onko siitä vain tullut peikko, joka estää menemästä ja olemasta minä?

Olenko siis itse tehnyt epilepsiasta ongelman? Jos vain jotenkin pääsen sen herraksi ja voitan kohtauksiin liittyvän pelon - sen, kun kuulen korvissani äidin paniikinsekaiset huudot: "Hengitä, tyttö, hengitä!" Miten hallita pelkoa? Ei auta nyt pelon kohtaaminen tässä tapauksessa. Mutta toisaalta, kuten tänään todettu, epilepsia ei rajoita meidän elämäämme varsinaisesti, me tehdään just niitä juttuja mitä halutaan anyway: reissataan ulkomailla, vaelletaan, käydään hienoissa ravintoloissa syömässä - ja mitä tahansa muuta! Paitsi mä en juo alkoholia, mikä ei ole menetys sinänsä, ja mä en aina jaksa valvoa myöhään, mikä ei sekään ole vaarallista. Eli ongelma on se pelko ja hetkellinen este/hidaste perheenlisäyksen saamiseen. Voi voi, mulla on liikaa aikaa ajatella.

Kursivoidut pätkät päiväkirjastani.

Kesällä ei mennä nukkumaan.

Minun kesäni on virallisesti ohi silloin, kun TP:n loma päättyy. Ja tänään se sitten loppui. Kerroin tehneeni töitä ja nauttineeni siitä. P:n kanssa kaikki hyvin. Yöt valvon ja itken itseni kipeäksi. Ensimmäistä kertaa kuulostin omissakin korvissani lapselliselta ja itsekkäältä, naiivilta. Vähän nauroinkin asialle itkuni lomassa - typerä tyttö! Ja silti sattuu niin perkeleesti.

Yhä jatkan pakomatkaani, vaikka tänään ja eilen, ystäviä silmästä silmään katsoessani, mun täytyy tunnustaa ikäväni. Ei aina olekaan helpointa vain unohtaa. Tulen vielä katumaan, jos en pikkuhiljaa ala katsomaan taakseni.

Epilepsian hyväksymisen taso on vielä haussa; se on osa mua koko ajan, elän ja teen juttuja kohtauksista huolimatta, mutta olen vihainen ja surullinen tästä. Miten hyväksyä jokin, mille ei kuitenkaan mitään voi? Miten olla sinut sen kanssa ja voittaa ne kaikki negatiiviset tunteet?

Jos tunnet kuin tunnen silloin.

Kesä ja loma. Taas mietin, että selviänkö näitä viikkoja, kun ei ole mitään tai ketään. Varmaan halkean, kun sattuu niin. Kun tuntuu. Siitä puhuttiin paljon, että olen löytänyt tunteita itsestäni. Vaikka vuosi on ollut tumma ja raskas, olen tuntenut. Minäkin (o)saan nauraa, mököttää, itkeä, huutaa, raivota... Tuntea ihan oikeasti. Se on mahdollista, se on sallittua - niin tapahtuu. Kun pääsin vähän eroon tunteiden dumppaamisesta, sain sen kirjon, enkä pois antaisi. On hienoa pystyä jopa itkemään. Ja on mahtavaa, kun tietää, miltä viha ja pelko tuntuu. Ja onnellisuus. Ehkä siksi mun tunteet meneekin niin äärilaidasta toiseen, kun tunnen kaiken lähes täysillä, en vain semisti. Harjoittelun alla siis.

Jaksaa, ei jaksa, jaksaa...

- eipäs jaksakaan.

Olo ja elo on kuin puhelimen tai kameran akulla, jota ladataan virran loputtua. Pari päivää menee ihan kivasti, hymyillen ja lintujen laulua kuulostellen, kunnes huomaan, että battery low ja sitten romahtaa voimat. Pitää päästä lataamaan lisää tai elämisestä ei tule mitään. Mikä sitä jaksamista sitten niin kuormittaa? Jatkuvat kohtaukset, ja ne äänet pään sisällä, jotka toruu ja parjaa. Pitäis tehdä paremmin. Olla parempi. Mutta kun ei jaksa. Ja kun sen koulunkin kanssa piti tehdä niitä kompromisseja. Kotikin pitäis taas siivota, ruokaa tehdä ja pyykit pestä. Hakkaan päätäni seinään ja toivon, että ne vammaiset aivoalueet saisivat samalla oikein kunnon tällin - jossain otsalohkossahan ne kai sijaitsivat.

TP on kuullut samat asiat satoja kertoja, mutta jälleen kerran huokaisen: mua vaan niin inhottaa. On vaikee hyväksyy. Se kysyi, millaisena olis helppo hyväksyä ja millaisena oon hyväksyny. En tiedä, vastaan, mutta sen mielestä mä kyllä tiedän vastauksen. TP katselee mua tarkasti, mä tutkin maton hapsuja ja ollaan ainakin viisi minuuttia hiljaa. Ei auta kuin sopertaa jotain vastaukseksi.

En ole kuunnellut aikoihin Stellaa.  Näihin liittyy liikaa muistoja. Mutta jos nyt tämän kerran: