Minun kesäni on virallisesti ohi silloin, kun TP:n loma päättyy. Ja tänään se sitten loppui. Kerroin tehneeni töitä ja nauttineeni siitä. P:n kanssa kaikki hyvin. Yöt valvon ja itken itseni kipeäksi. Ensimmäistä kertaa kuulostin omissakin korvissani lapselliselta ja itsekkäältä, naiivilta. Vähän nauroinkin asialle itkuni lomassa - typerä tyttö! Ja silti sattuu niin perkeleesti.
Yhä jatkan pakomatkaani, vaikka tänään ja eilen, ystäviä silmästä silmään katsoessani, mun täytyy tunnustaa ikäväni. Ei aina olekaan helpointa vain unohtaa. Tulen vielä katumaan, jos en pikkuhiljaa ala katsomaan taakseni.
Epilepsian hyväksymisen taso on vielä haussa; se on osa mua koko ajan, elän ja teen juttuja kohtauksista huolimatta, mutta olen vihainen ja surullinen tästä. Miten hyväksyä jokin, mille ei kuitenkaan mitään voi? Miten olla sinut sen kanssa ja voittaa ne kaikki negatiiviset tunteet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti