Tyhjyys rakentaa majaa.

Suunnaton kaipuu, viiltävä kipu koko kehossa - liian usein olen taas tuntenut sen. Tekisi mieli huutaa ja hätistää se perkele pois minusta. Sanoisin sille, että olen jo aikuinen enkä tarvitse sitä, mutta se olisi valhetta. Kai olen niin kauan pakoillut taas, etten edes osaa enää valehdella. On saatava sanoa se ääneen. Kuitenkin kirottu "mutta" kietoutuu kiinni lauseisiin, ja minä kaipaan niin että sattuu. Yritän hokea itselleni, että näin on hyvä ja minä pärjään kyllä.

Elämässähän on nykyään värejäkin, katso nyt ympärillesi, sinä typerys! 

Mutta. Silti jotain puuttuu, on puuttunut aina. Enkä pääse karkuun tätä olotilaa, johon sekoittuu surua ja vihaa - ja paljon kaikkea, jolle en löydä edes sanoja.

Ota minut syliin. Pidä kiinni. Silitä ja keinuta. Palmikoi hiuksiani, pidä kädestä kiinni ja puhu sanoilla, jotka saavat tunnemyrskyni tyyntymään. Ole siinä. Lupaa, että olet! Vaikka minä yrittäisin karkuun, älä päästä irti, sillä en minä oikeasti paeta halua. 

Siihen ei pysty kuka tahansa, en edes minä itse, vaikka juuri minun olisikin opittava rauhoittamaan itseni. En vielä osaa. Voitko siis sen aikaa luvata olevasi siinä ja auttavasi minut tämän kaiken ylitse? Opetathan minulle, miten maailmasta selviää, vaikka sydämessä on sylin kokoinen aukko?

Älä kerro kenellekään.

En tiedä, mistä se alkoi ja miksi.

Oliko se silloin, kun aamupuuro ei onnistunut ja kirosin ääneen? Ehkä siinä hetkessä, kun nukahdin sohvalle ja heräsin liian myöhään? Ei, se kurkisti olan takaa ensimmäisen kerran pukeutuessani iltaa varten ja katsahtaessani peiliin - silloin, kun totesin asun olevan naurettava ja minun sen alla vielä typerämpi. Ruma läski tyhmä oksettava idiootti.

Se tönäisi minua aivan varmasti silloin, kun seisoin auringon lämmittämällä parvekkeella ihmisjoukon keskellä. Juuri siinä hetkessä, kun puhalsin savua ilmaan ja nauroin. Älä naura, tyhmä tyttö! Narsissit kukkivat kauniisti parvekkeen pöydällä ja me joimme itsemme humalaan. Kyselimme typeriä kysymyksiä, lauloimme virsiä, otimme heilahtaneita valokuvia ja nauroimme. Silloin pysähdyin oikeasti ensimmäisen kerran ja ymmärsin, ettei se jättäisi minua rauhaan.

Katselin hetken toistaan kauniimpia ystäviä. Mitä ihmettä minä tein tässä joukossa? Olin kuin iso ja häiritsevä rikkaruoho värikkäiden kukkien keskellä.

Ennen kello kahta olin jo tanssinut hyvän tovin, kompuroinut ja päässyt jaloilleni. Sitten se säikäytti minut voimallaan ja oli pakko juosta. Istuin lukitun oven takana pienessä mytyssä ja heijasin itseäni, ei tämän pitänyt mennä näin. Ystävä tuli etsimään ja talutti turvaan, vei autolle saakka ja halasi lujasti. Itkin niin, että sattui. Olin sopinut sen kanssa, etten koskaan itkisi - ja nyt olin rikkonut sopimuksen. Se haukkui ja huusi, pakotti haluamaan kuolemaa. Miten saatoin pilata toisten illankin? Erityisesti hänen, joka itkuni otti vastaan.

Ja minä päätin, etten enää koskaan. Ei koskaan enää yhtään mitään tällaista. Tai ei, oikeasti se päätti puolestani. Se käski vaieta kaikesta ja niellä kipuni.

Älä sano sitä.

Psykologi istuu neuvottomana vastapäätäni ja miettii. Hymähtelee, kuten yleensäkin pohtiessaan jotain kuumeisesti. Ja hän katselee, kun ahdistus kouristaa minussa yhä uudestaan, koko ajan voimakkaammin. Hän katselee edelleen ja luo ymmärtäväisen katseen, vaikkei ehkä oikein ymmärräkään. Onkohan se sittenkin hyväksyntää? Ehkä hän sanoisi: minä hyväksyn sinut, vaikka kehosi käykin yhä holtittomammaksi.

On kulunut neljäkymmentä pitkää minuuttia ja silmiäni painaa, koko olemukseni on väsyneempi kuin aikoihin. Kasaan kaikki jäljellä olevat voimani ja vakuutan pääseväni kotiin turvallisesti. En tiedä, uskonko siihen itsekään, mutta en halua osastolle. En päivystykseen. En minnekään muualle kuin kotiin. Hän seuraa minua odotustilaan, hiljaa kävelee takanani ja katsoo, että pääsen pois.


Seuraavana päivänä istun huoneessaan uudelleen ja sanon sen, mitä en edellisenä päivänä uskaltanut: kun ahdistus kouristaa minua, ota kädestäni kiinni. Silitä. Älä jätä yksin.

Hän kertoo olevansa pahoillaan edellisestä päivästä - omasta neuvottomuudestaan - mutta en pysty vastaanottamaan sitä. Huudan ja purskahdan holtittomaan itkuun joka kerta, kun hän pyytää anteeksi. Ja joka kerta se olen minä, joka pyytää anteeksi takaisin. Hän korottaa ääntään, on päättäväinen, pakottaa minut kuulemaan ne sanat:

Olen aidosti pahoillani.

400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.

Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.

It's a lie.

Tarhan pihasta raikuvat lasten äänet. Kiljahdukset, itkut, leikit, naurut. Lentokone! joku kiljaisee ja koko piha hiljenee hetkeksi, pienet päät katsovat taivaalle lumoutuneina. Jo kohta kuitenkin jatkavat leikkejään. Kaipaan töihin. Mutta enhän minä sellaista jaksaisi; liikaa tekemistä, ajateltavaa ja liian pitkiä päiviä. Hädin tuskin selviän näistä, jotka kotona makaan. Tupakka palaa loppuun liian aikaisin.

Istun kauhtuneella sohvalla ja juon hunajateetä. Mummo keitti tätä aina iltaisin: kuumaa vettä, tilkka hunajaa ja reilusti maitoa. Juon tätä aina, kun olen kipeä. Väsyttää, mutta en haluaisi aina vain nukkua. Vaikka pakkohan se on, en jaksa muutakaan. En jaksa viedä roskia, en pestä hiuksia, en käydä kävelemässä. En jaksa tehdä ruokaa, en syödä, en pedata sänkyä. Aina vain väsyttää. Aina. Koko ajan.

Ahdistaa. Peruin eilen ylimääräisen terapia-ajan. Suunnittelin peruvani kaikki viikonlopun tapaamiset, ehkä ensi viikonkin. Yritä elää tässä hetkessä, älä ajattele niin pitkälle tulevaan. Hyväksy väsymyksesi nyt, mutta älä voimista pahaa oloasi perumalla kaikkia muita. Ehkä huomenna jaksat jo paremmin. Huomenna on uusi päivä. Hän soitti minulle. Terapeuttini. Puhui järkeviä, kysyi olosta ja tsemppasi jaksamaan. Ehdotti uutta tapaamista, mutta vannoin jaksavani ja pärjääväni (koska pakkohan se olisi). En voisi nyt särkyä uudestaan, en, sillä se olisi liikaa kaikille ihmisille lähelläni. Minun pitäisi voida hyvin. Niin helvetin hyvin.

Mutta en minä voi hyvin. Minä vain valehtelen.

Aamun ensisäteiden aikaan.

Penkki oli vielä kostea yösateiden jäljiltä, kello oli hädintuskin kuuttakaan, mutta olin jo tapani mukaan hereillä ja puhaltelin savua ilmaan. Se muodosti villejä koukeroita ilmassa. Ne olivat aika kauniita.

Ajatukseni palasivat viime terapiakertaan, kun olin ensimmäistä kertaa osoittanut ärtymystä - tai paremminkin kiukkua ja suuttumusta, vihaakin - terapeuttiani kohtaan. Ei sillä, että hän olisi jotenkin sen ansainnut, mutta tunteeni kumpusivat jostain syvemmältä kuin osasin edes ymmärtää. Hän sanoi vain pari sanaa ja vetäydyin kauemmas, käänsin selkääni yhä vain enemmän häntä kohden ja katselin vihaisesti kulmieni alta. Pari sanaa lisää ja olin jo melkein seinässä kiinni. Teki mieli juosta karkuun, jäädä paikoilleen, kertoa, puhua, tuntea toisin, olla jotain muuta, vajota, mennä piiloon.

Istuin pienessä kippurassa ja hän yritti saada minua puhumaan ajatuksiani. En ole hyvä siinä, mutta yritin parhaani. Lihakseni alkoivat jo täristä kaiken jännityksen voimasta, mutta en kyennyt muuttamaan asentoani. En, vaikka kuinka yritin nousta ylös tai avata kehoni muodostamia lukkoja. Se harmitti ja hävetti, suututtikin. Olin vain säälittävä mytty, joka ei pystynyt työskentelemään.

Pilasinko minä nyt koko kerran?

Jälleen kerran hän katsoi minua lempeästi syvälle silmiin, silitti käsivarsia ja tarttui kämmeniini. Seisoimme keskellä lattiaa; hän yrittäen hakea katsekontaktia ja minä yrittäen vältellä sitä. Hänellä oli niin vilpittömän välittävät silmät, että pelotti. Olin kuulemma ollut rehellinen, ja nyt oli jo aika kohdata tunteita ihan kunnolla. Tuntea tunteensa. Olla läsnä niissä, mitkä esiin kumpusivat. Silti hävetti.

Miten sinä sellaista olisit voinut tehdä? Juuri tämä on sitä kehollista työskentelyä, mihin me pyrimme.

Miltä se tuntuu?

Maanantai. Saan taideterapiassa ahdistuskouristuksen. Olen juuri kertonut, kuinka silittäminen auttaa ja että ambulanssia ei suinkaan kannata soittaa. Kunnes. Jokin käynnistää sen taas; yritän puristaa kättäni ja pysyä taideterapeuttini hellävaraisessa otteessa. Rauhallinen puhe, luotettava syli ja tasainen silitys saavat kaiken loppumaan. Häpeilen ja kiittelen. Että nuo osaavatkin pelottaa.


Miltä ahdistus oikeastaan tuntuu? Entä miltä tuntuu masennus? Osaako joku teistä lukijoista vastata? Olen pyörittänyt noita kahta kysymystä mielessäni, mutta en ole keksinyt täydellisen sopivaa vastausta. Voiko sellaista edes löytyä?

Sinä olet masentunut - et edes keskivaikeasti, vaan vaikeasti masentunut.
Nuo sanat sattuivat ja helpottivat samanaikaisesti. Siksikö tunnen itseni näin väsyneeksi? Senkö vuoksi mikään ei tunnu miltään ja kuitenkin kaikki kaikelta? En osaa erotella tai tuntea tunteita, pahaa oloa on melkein mahdotonta sanottaa. On vaikea antaa itselle lupa olla väsynyt ja voimaton. Masentunut.

Meidän ensimmäinen tehtävämme on helpottaa ahdistusta.
Iloitsin, hämmennyin ja ehkä emminkin yhtäaikaa; miten se tehdään? Kuka kohtaukset ottaisi pois, kuka ahdistavan möykyn sisältäni? Siihen tarvitsisi kuulemma vain puhetta, puhetta ja puhetta. Pitäisi kertoa pois kaikki ne ahdistavat asiat, jotka sisintä piinaavat. Mutta minä en tiedä, mistä aloittaa. Ahdistus on niin epämääräinen sotku. Kuin useita lankakeriä sotkeentuneena yhteen, niin pahasti sekaisin, ettei osaa edes aloittaa selvittämistä.


Keskiviikko. Alkuyöstä kouristelen taas, se on toinen kerta tänä päivänä. Hoitaja vaihtuu ja vanhemmat silmät katselevat minua hellästi: saako silittää? Hänestä tuntuisi, että se voisi auttaa! Ja niin kuin minä olen sitä yrittänyt monelta pyytää! Ei kukaan halua silittää hikistä, kouristelevaa aikuista lasta. Sanon aikuinen lapsi, koska siltä se usein tuntuu. Ahdistuskohtauksessa muutun henkisesti lapseksi, vaikka aikuinen olenkin. Hellävaraisesti hän silittää minua ja puhelee, hymyilee lähes kuusikymppisen silmillään. Kouristukset loppuvat, silmäni alkavat painua kiinni väsymyksestä.

Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.

Lukitut ovet.

Istun tekopyhästi kodinomaisella sängyllä, päiväpeiton vihreäkeltaraita tuo lähinnä mieleen oksennuksen. Kaapinovet lukittiin eilen, kun jälleen olin löytänyt jostain liian teräviä unikavereita. Toit tän kotoasi, eikö? Hoitaja huokaisee, kun nyökkään, ja työntää rivakoin liikkein kaikki irti lähtevät tavarat vaatekaapin perukoille: hammasharjan, kynät, hiusöljyn ja laturit. Kukan sentään jätti pöydälle pienen tutkimuksen jälkeen.

Päivystävä lääkäri arvioi tikkauksen tarvetta, mutta päätyy perhosteippiin. Saan osakseni toruja, kysymyksiä, huokauksia ja jokseenkin lempeitä katseita. En katsele silmiin, se sattuisi liikaa. Häpeillen katselen sairaalayöpaidan - sen vaaleantipunkeltaisen - lahkeita ja yritän olla huutamatta. Puhdistusaine sattuu, arpi on syvä - syvempi kuin edelliset. Joka kerta sanon sen: antakaa anteeksi, on vain niin paha olla. Ja yhä uudelleen anteeksipyyntöni torpataan; pyydä itseltäsi, älä hoitajilta.

- Hae lääkettä aiemmin.
En osaa.
- Pyydä apua, vaikka keskustelua.
En pysty.
- Yritä edes.
Mmmmh...

Saan reilusti rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta ei niistä ole mihinkään. Kouristusten ja neljännen rauhoittavan jälkeen nukahdan yöhoitajan valvoessa vieressä. Muutama tunti lihaksia painavaa unta ja olen hereillä taas. Aamuyön tunnit menevät kuunnellessa vuoroin kellon sekuntiviisaria ja lintujen alkavaa laulua. Ahdistaa taas.

**

Aamuhoitaja sanoo, että jutellaan jossain välissä. Mitä minä sillekin edes kertoisin? Että sattuu ihan helvetisti, vietän syntymäpäiviäni ranteet paketissa, lukittujen ovien takana? Että tarvitsisin jonkun vain pitämään kädestä kiinni? Että huolettaa, miten mies kotona jaksaa, onko mahdollista saada lapsia, voiko hullusta tulla tervettä koskaan? Että mua pelottaa?

Itku tulee puolentoista kahvikupillisen jälkeen. No, jotain positiivistakin: osaan itkeä jälleen (vaikka inhoankin sitä). Sääntään tyhjään huoneeseeni ja kuristan itkun kurkkuuni. Ei nyt. Ei helvetti nyt. Ei koskaan.

Hyvää syntymäpäivää, minä.

np: Stewie Wonder: Happy birthday

Turvassa.

Istun sairaanhoitajan luona katse naulittuna lattiaan. Sormet kiskovat hihansuita alaspäin ja tunnen poskillani kuumottavan punan. Hän pyytää odottamaan käytävään, kunnes lääkäri kutsuu luokseen; ahdistus myllertää sisälläni niin, että kuvottaa. Mietin, vieläkö ehtisi juosta pois. 

Neurologin päättäväinen katse täyttyy huolesta, kun hän katselee kumaraista olemustani. "Mitä jos jäisit osastolle?" Emmin, koska pelkään, mutta hän saa minut suostumaan. Lääkepurku. Ahdistuksen ja itsetuhoisuuden pahimman kärjen taltuttaminen. 

Ensimmäiset kaksi päivää makaan kovalla sairaalasängyllä katsellen tyhjyyteen. Revin ranteeni rikki terävällä ja minut yritetään rauhoittaa napeilla, joista ei ole mitään hyötyä. 

"Tuntuu vaan siltä, että haluan... 

kuolla."

Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

***

Nyt siitä on lähes viikko ja oloni on paljon parempi, vaikkei vieläkään täysin normaali. Minulla on uudet lääkkeet, ahdistusta vain kohtauksittain ja epilepsiakin muistuttaa itsestään vain harvoin. Kanyyli huonossa paikassa ja päivien tunnit kuluvat liian hitaasti, mutta yritän vakuuttaa itselleni, miten tämän nyt vain piti mennä näin. Kaikki on pian taas paremmin. 

Taisi mennä suorittamiseksi.

Istun kovalla laminaatilla ja yritän tehdä pakotan kehoni tekemään, mitä taideterapeuttini näyttää. Maadoittumaan. Kehoni vänkää vastaan ja saan oikeasti tehdä lihasvoimin töitä, että saan pidettyä kämmenen toisen päällä edes vähän auki. Mieleni ja kehoni ovat monesti aivan eri linjoilla; toisen mielestä asiat tehdään vaikka väkipakolla, kun toinen haluaisi ottaa pienen aikalisän. Ennen viimeistä varttia terapeutti kysyy sen vaikeimman kysymyksen: "Mitä sinä haluaisit tehdä vielä?" En tiedä taaskaan - en koskaan tiedä - joten hän ehdottaa kuvan tekemistä. Mieli suorastaan huutaa kieltolauseita, mutta keho ei tottele, se haluaa miellyttää: "Joo, tehdään vaan." Istun mykkänä tyhjän paperin edessä hyvän tovin, kunnes saan soperrettua, ettei tästä tule mitään. Keskustelumme polut haarautuvat suljettuihin kysymyksiin, kuten "tehdäänkö kuva?" tai "aloitetaanko kirjoittamalla?". Miten vaikeaa voikaan olla sanoa ei? 

Joo (eikä!) 

Kaikki käy (haluun liikkua!) 

Ihan sama (oikeestaan mulla olis idea)

Tehdään vaan (tehdäänkö jotain muuta?)

Tapaamisen jälkeen poljen kotiin ja mieleeni nousee tärkeä kysymys: milloin aloin suorittaa parantumista? Olenhan minä aina kiltisti tehnyt, puhunut, kertonut ja kuvaillut, vaikka en ehkä olisi edes halunnut, mutta en ole pitänyt sitä mitenkään erikoisena asiana. Luonnevikana ennemminkin, kiltin tytön leiman lätkäissyt keskelle otsaani. Ole siinä sitten suorittamatta!

Jo vuosia olen pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän säälittävänä: epileptikko, (entinen) anorektikko ja hullu. Olisiko nyt viimein aika osoittaa armollisuutta itseään kohtaan? Voisi silittää ihoaan kämmenellä veitsenterän sijaan ja katsoa peilikuvaansa silmiin muulloinkin kuin ripsiväriä laittaessa. Voisi sanoa itselleen "olet kaunis" ja jättää iänikuisen solvaamisen.

Ja veisi apteekkiin ne lääkkeet, joita on vuosikausia pitänyt säilössä odottamassa Sitä Pahinta Päivää.

Se on palannut.

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettet pysy enää pystyssä? Lyökö sydämesi epätahtiin, aivan liian voimakkaasti? Salpaako hengitystäsi ja haluatko vain juosta ja kadota paeta ja piiloutua? Minusta tuntuu siltä liiankin usein - ja valitettavasti tiedän, mitä se tarkoittaa: ahdistuneisuushäiriöni on pahentunut. Taas.

En tiedä, onko kyse "vain" uudesta lääkityksestäni, lapsettomuuden kipeästä viitasta - ja lähes kymmenestä perheenlisäystä odottavasta ystäväpariskunnasta - vai keväästä ja lisääntyneestä valosta. Ehkä se on sekoitus kaikkia tai vain yksittäinen hippunen jostakin, mutta oloni on pahempi kuin aikoihin. Vihaan itseäni, en osaa hengittää, perun tapaamisia, makaan suljetuin silmin hiljaisessa huoneessa ja yritän vain päästä näiden kipeiden päivien ohitse. Haluaisin itkeä tämän kaiken pois, mutta en edelleenkään osaa. Joku on varmasti vienyt kyyneleeni.

Nyt tekisi mieli pyytää anteeksi typerää, turhaa ja säälittävää kirjoitustani, mutta yritän olla tekemättä niin, sillä itsellenihän minä pääasiallisesti näitä kirjoitan.

(Sen sijaan haluan toivottaa uuden lukijan tervetulleeksi!)

Kaikki hyvin nyt ja tässä?

Istun keltaisella tyynyllä. Se on samaa sävyä villapaitani kanssa ja me nauramme asialle. Mietin usein tyynylle istuutuessani, että olen liian iso sen päälle. Läskini pursuavat pitkin lattioita, täytän tyynyn ja paljon enemmänkin. Vaikka enhän minä kai; jos mahtuu monesti pienimpään kokoon, onko mahdollista levitä ympäri lattioita? Siltä se usein kuitenkin tuntuu. Ahdistaa ja on levoton olo. Taas. Muutun tutuksi pikkutytöksi, joka pelkää kaikkea ja kaikkia. Ujoksi ja araksi lapseksi, joka vain pienesti kurkistaa kulman takaa.

Kirjoitan hajanaisia ajatuksia, joissa ei ole mitään järkeä. Häpeillen luen tekstiäni, joka poukkoilee asiasta toiseen. Yliviivattuja sanoja ja lauseita - niiden merkitys on kuulemma suurin. Siinä on jotain, mikä on tärkeää. Yliviivaamisessa ja maalausten peittämisessä. Mutta mitä? Salaisuuksia, häpeää, pelkoa, arkuutta?

Terapeutti nostaa kuvani päältä kaksi esinettä ja esittää puolinaisen kysymyksen. Voisivatko nämä olla ne ihana ja rakas, tärkeä ja taitava? Ne asiat, jotka olin jo aiemmin kieltolauseeseen kirjoittanut. Peräännyn vauhdilla, menen pieneksi paketiksi - ihan mutkalle ja solmuun - ja tunnen kasvavan hädän. Ehkä vähän säikähdinkin taas omaa reaktiotani. Haluan äkkiä pois ja sanonkin sen ääneen, jolloin saan kuulla tutun lohdutuksen. Kaikki on ihan hyvin nyt ja tässä. Sinulla ei ole mitään hätää. Hyväksyvät silmät katselevat taisteluani pois ahdistuksen kaivosta.

Ja taas onnistun ainakin näennäisesti kasaamaan kasvoilleni hymyn, lausumaan kiitoksen. En tiedä, näkeekö hän lävitseni, enkä ehkä välitäkään tietää. On kuitenkin lähdettävä, ja mieluummin teen sen hymyillen. Oven ulkopuolella saan taas sortua.

Paniikkiajatuksia ja yksi äkkijarrutus.

Taideterapeutti kysyi monta kertaa: mitä sinä nyt tarvitset, pitäisikö meidän istua vähän aikaa alas? Puistin vain voimakkaasti päätäni, käperryin kuoreeni ja lähdin karkuun sitä tilannetta, jossa en kestänyt olla. Ensimmäistä kertaa taisin oikeasti paeta terapiasta. Myönnän, oli huono ajatus sännätä pakkaseen siinä mielentilassa; noin vain rynnätä ahdistuneena pimenevään alkuiltaan. Päässäni risteili paniikkiajatuksia ja pahoja käskyjä, mutta vaitonaisena nappasin reppuni ja puin ulkovaatteet päälleni. 

Housut. Ei saa olla vaivaksi! 

Takki. Ei saa viedä toisen aikaa! (Sehän on perjantaikin...)

Kengät. Äkkiä karkuun! 

Pipo. Täytyy päästä pois! 

Lapaset. Apua, en kestä!

En katsellut ympärilleni, annoin vain pyörän vauhdin kiihtyä alamäessä ja lasketin ohi risteysten, liikennevalojen ja sisäpihojen. Ahdistuneena. Olin sekaisin tunteista ja ajatuksista, kun yhtäkkiä havahduin voimakkaisiin ääniin ja auton etupuskuriin lähelläni. Meinasinko juuri jäädä auton alle? Kuski joutui painamaan jarrua niin, että sepeli ja pakkanen kirskuivat renkaiden alla. Minun olisi kuulunut väistää, mutten ollut tajunnut mitään ympäröivästä todellisuudesta.

Mitäkö oikeasti olisin hetkeä aiemmin tarvinnut? Pienen, turvallisen tovin vain istua ja rauhoittua. Rohkaisevan ja lohduttavan kädenpuristuksen, ehkä halauksen ja sanat: "Ei ole mitään hätää." Niitä minä arjessanikin tarvitsisin. Mutta eihän sellaista pyydetä toiselta! Ei mieheltä, ei ystävältä eikä varsinkaan terapeutilta, jonka aikaa vien muutenkin liikaa. En minä sellaista ansaitse. En nyt, en ikinä.

Liian paljon, liian vähän.

Taideterapiaa. Tutkimme muutamia mieleni teemoja, etenkin vastaparia liian paljon-liian vähän. Todella ahdistavaa! Kehossa on enemmän kuin epämiellyttävä olo.

Puuväripiirroksesta ja sanomalehden riekaleesta muotoutuu jotain, joka muistuttaa kaivoa. Kaivon pohjalla värjöttää pieni mytty. Ruttuinen, nuhjuinen, pieni mytty - minun kelpaamattomuuteni. Se, joka on liian paljon ja liian vähän. Se, joka ei koskaan ole sopivasti. Nostan myttyä ylöspäin, kavahdan ja se tippuu kädestäni; varjo kasvaa minun silmissäni valtavaksi. Häpeän reaktiotani, mutta taideterapeutti kehottaa nostamaan sitä uudelleen. Varjo on niin iso! Se on ihan liian näkyvä.

Jos oppisikin kiinnittämään huomionsa siihen sopivaan: pieneen nurkkaukseen, jossa viivojen pituus on melko mukava. Mutta "sopiva" on niin vierasta! Se on niin pelottavaa! Äidillekin olin aina liikaa tai liian vähän: tyttö, lihava, ruma, kiittämätön, niskuroija.

Kohtaamisia.

Paperi näyttää aivan liian isolta ja valkoiselta, kammoksuen vilkuilen sen jättimäisyyttä. Materiaalit ja välineet ovat väärät: maalia, teloja, pumpulipuikkoja ja talouspaperia. Paniikki alkaa kuristaa kurkkuani, tunnen sen läheisyyden. Tehdään kohtaamisia, hän sanoo. Taiteen kohtaamisia paperilla. Yritän, epäonnistun, vetäydyn. Peliin on luotava sääntö; sanottava toiselle, mihin asti saa tulla vastaan. Jossakin menee raja - ehkä puolivälissä - tällöin kuiskaan varovasti stop ja kohtaamista ei koskaan tapahdu.

Ymmärrän myöhemmin, miten paljon haluaisin päästää ihmisen lähelleni; kertoa hänelle, kuka minä olen ja miksi, mutta pelkään sitä paljon. Pelkään menettämistä ja satuttavia sanoja, epäonnistumista ja lempeitä katseita. Mutta kuka mittaa epäonnistumisen? Miksi lempeä katse satuttaa eniten? Entä jos ystävä ei irrotakaan otettaan kädestäni, vaan pysyy siinä vierellä huolimatta elämäntarinastani? Mitä jos sanansa ovatkin täynnä rakkautta? Voiko se edes olla mahdollista?

En osaa uskoa ansaitsevani mitään niin kallisarvoista, siksi tosielämän stop-sääntö on antanut minulle mahdollisuuden paeta ennen kuin toinen on liian lähellä. Ennen kuin hän ehtii ymmärtää, etten minä ole niin hyvä ja arvokas kuin muut, en laisinkaan tutustumisen arvoinen.

Vellova paha olo.

Pyydän heti alkuun anteeksi itsesääliä pursuavaa tekstiäni. En pysty nyt muunlaiseen. 

On niin paha olla, että oksettaa. Makaan hiljaa pimeässä ja ajatukset kiertävät samaa kehää - ne tekevät sitä koko päivän. Ja viikon. Kuukauden. Enemmänkin. Onnellisuuspillerit saavat minut voimaan vain koko ajan huonommin, tai ainakin niitä on helppo syyttää, kun eivät helpotustakaan tuo.

Inhoan itseäni. Ja inhoan sitä tosiasiaa, että masennus on tullut takaisin. Tunnistan sen, pelkään sitä ja olen niin vihainen itselleni, kun en vuosien hoidosta huolimatta osaa parantua. (Huono, surkea minä!) Inhoan masennusta. Ja epäonnistumista. Vedän vuodesta toiseen perässäni tätä kivirekeä, puren hampaitani yhteen ja jatkan taas.

Hävettää myöntää, että ajattelen joskus kuolemaa. Ihan varovasti vain. Se on kuin pakoa todellisuudesta, tästä mustanharmaasta sumusta. Turva-ajatus. Pakopaikka. Mietin, miten vähän minulla edes on väliä ja vaalin ajatusta kuin pientä lasta. Sitten joskus, kun en enää jaksa. Sitten? Milloin? Ei ehkä vielä.

Kuiskaan hiljaa yöhön totuuksia: olen niin yksin. Niitä sanoja ei lausuta päivänvalossa.