Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.