Pian piirrän niin, että sattuu.
Kirjoitin päiväkirjaani lyhyitä lauseita, itsevihaa ja ahdistusta. Piirsin kivun iholleni, kuten olin koko pitkän päivän suunnitellut, mutta terä meni ohi. Ohi siitä, mistä sen piti. Häpesin verellä värjäytyviä lakanoitani ja pää painuksissa kutsuin hoitajaa paikalle. Hän ei yllättynyt enää, olen tehnyt sen jo niin monesti; satuttanut itseäni, kun ilta on saapunut. Yöhoitajat puhdistivat, liimasivat ja sitoivat. En jaksanut puhua, vastailin päätäni puistellen tai nyökkäillen. Kuiskasin, että mä en vaan jaksa enää - ja siltä se kuulemma näyttikin. Käänsin pääni toiseen suuntaan kyyneleiden tullessa. Lopulta pyysin anteeksi, mutta sitä ei kuulemma tarvitsisi yhä edelleenkään tehdä.
Valvoin koko pitkän yön ja kaduin, että olin vielä tässä. Kaduin, että hengitin.
Taas uudet jäljet ihollani. Muistot, jotka eivät haalene, vaikka kuinka haluaisin.
Aamulla purskahdin itkuun, kun hoitaja surullisin silmin totesi: sä valehtelit mulle. Niin tein, ja se tuntuu ihan helvetin pahalta. Mutta kun mä vaan halusin kuolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti