Sydän on ehjä kuitenkin.

Istumme syömässä vanhan ravintolaveneen kannella, aurinko on kuuma ja edellisiltojen humalat painavat silmiä. Virnistän ja kysyn, olisitko uskonut minun pystyvän tähän vielä kaksi vuotta sitten. Puistelet päätäsi ja toteat miettineesi samaa jo pari päivää sitten. Olen nauranut, jutellut ventovieraiden kanssa ja uskonut itseeni. Ollut jotain sellaista, mitä en olisi ikinä kyennyt kuvittelemaankaan - ennakoimatta, stressaamatta, panikoimatta.

Oikeastaan kaikki on hyvin juuri nyt.

Päivää myöhemmin oma veneemme kyntää aallokkoa ja katsot minua vihreillä silmilläsi. Tämä on sinun kappaleesi, sanot, ja laitat soimaan jotain tärkeää. Kuuntelen kulmat kurtussa ensisointuja, kunnes tunnistan valintasi ja onni läikähtää sydämessä.

Eletyt päivät tuntuu

mut kipu on köykäinen kosketus vain

Terassin lyhtyä kiertävä koi

Kipua on, mut ei tuskaa

eletyn elämän kolhuja vain

Jotakin totta ja voimaakin

Sydän on ehjä kuitenkin

Ja kun sä vain istut viereen mun,

siin on jotain niin oikeaa

Valoa aamun valkeaa,

maata kantavaa

---

Mä yritän olla sun arvoises kyllä

Avata sieluni solmuja vielä

Nähdä sun maailmas niin kuin se on

Kävellä kanssasi kirkasta rantaa,

kuulla nuo tuulet niin kuin ne kuulet

Nähdä sun taivaasi niin kuin sen näät

Juha Tapio: Jotain niin oikeaa

Kurkistus.

Olen miettinyt, mistä surullinen tarinasi on alkanut? 

Mikä laukaisi tuon kaiken pahan olosi? 

Minkä ikäinen olet? 

Oletko sairastanut kuinka pitkään? 

Miten puolisosi suhtautuu sairastamiseesi?

Anonyymi kirjoitti minulle kommentin - kiitos siitä - josta poimin esittämänsä kysymykset. Ajattelin, että voisin koostaa pienen tekstin niistä. Aiheista löytyy blogiani taaksepäin selaamalla enemmänkin kirjoituksia (mm. 1,54:100 000, Olet ehkä nähnyt hänet), pidempiä ja syväluotaavampia, mutta tässä ehkä lyhykäisyydessään vähän taustaa myös teille, jotka olette alkaneet lukea blogiani vasta äskettäin.

Olen melkein kolmekymppinen nuori nainen, jota luullaan aina kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Se on huvittavaa ja tavallaan olen imarreltu, kun myyjä toisensa jälkeen pyytää henkilöllisyystodistusta nähtäväksi. En muista lapsuudestani paljoakaan, vain hajanaisia hetkiä hyvästä ja pahasta. Uskon tarinani alkaneen iltatähteydestä, keskenmenon jälkeisestä onnistumisesta, joka olikin äidille väärää sukupuolta. Kapinoivana teininä - huoraksi ja lihavaksi kehuttuna - kasasin itselleni suojakuoren, jonka läpi on vaikea nähdä. Nyt olen väsynyt vain pakenemaan ja haluaisin jonkun vain pelastavan minut itseltäni.

8-vuotiaana sairastuin epilepsiaan, jota tutkittiin, mutta jolle ei löydetty nimeä. 16-vuotiaana aloitin lääkerallin, jota ajattelin aina kestäväni, mutta nyt se tuntuu jo todella väsyttävältä. Aivosairauteni - skitsenkefalia ja vähän jotain muuta puutosta rakenteissa - on onneksi lievää muotoa ja epilepsiasta huolimatta kykenen täysipainoiseen elämään. Kukaan vastaantulija ei näe, että minun pääni sisällä eivät rakenteetkaan ole kunnossa.

Masennusta, syömishäiriötä ja ahdistusta olen sairastanut noin 13-vuotiaasta asti. Syitä on paljon, ehkä kaikkia en edes tiedä, mutta voin vain arvailla: traumoja, vihaa, valheita, liian paljon kannettavaa. Tarinani kuulostaa ehkä surulliselta, mutta se sisältää paljon ilonpisaroitakin, kuten aviomieheni, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Helppoa se ei ole, mutta me olemme koko ajan yrittäneet jaksaa itseämme ja toisiamme. Yhdessä. Koska niinhän me jo vuosia sitten tahdoimme. Olen ollut hänelle varsinainen hirviö, mutta en voi olla kuin kiitollinen, miten paljon rakkautemme on kestänyt.

Syitä kaikkeen on varmasti niin paljon kuin seurauksiakin, joten on vaikea sanoa, mistä kaikki tarkalleen on lähtenyt tai miksi olen tässä pisteessä nyt, mutta työstän sitä. Minä todella yritän parantua, koska haluan vielä joskus elää edes suunnilleen tasapainoista elämää. Edes suunnilleen.

Kysykää ihmeessä - vastaan parhaani mukaan!

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Hear the words: "I love you, Mom."

Rakkaan ystävän vierellä on kotoisaa olla. Juon mustaa kahvia, paijaan kehräävää kissaa ja katselen lasta, joka nuolaisee omenaa ja kikattaa. Siinä hetkessä kaikki on hyvin. Kevyttä, rehellistä, huoletonta. Miten olenkaan saanut tuon ihmisen elämääni? Katselemme viisareiden vauhtijuoksua ja nauramme, puhumme, suunnittelemme tulevaa. On liian helppo olla, ajattelen, vaikka ei saisi.

Kunnes todellisuus lyö kasvoja vasten.

Lapsi on vähintään yhtä kaunis ja ihana kuin äitinsä; heidän rakkautensa repii sydäntäni monella eri tavalla. Naurahdan pienokaisen leikeille, kunnes kielletyt tunteet tulevat pintaan. Kaikki, mitä minulla voisi olla. Kaikki, mitä minulla ei ole. Itsekäs paska, ajattelen ja puren huultani salaa. Tunnen itseni niin vialliseksi ja tyhjäksi kuin ihminen vain voi. Haluaisin juosta pois, paeta ennen kyyneleitä.

Myöhemmin kävelen ahdistunutta ympyrää olohuoneen ja eteisen välillä. Tällä kertaa suru ei kysele lupaa, se päästää tuskaisen tulvan valloilleen ilman varoituksia. Lohduton itku ravistelee koko kehoa. Yritän hautautua peiton alle ja nyyhkiä hiljaa, mutta mies kuulee sen; hän tulee lähelle ja sulkee syliinsä. Ymmärtää ja sanoo rakastavansa. Kyllä minäkin itken toisinaan, hän kuiskaa hiljaa.

Jossain vaiheessa yötä lääke vaivuttaa minut sekavaan uneen, vaikka tyynyliina onkin märkä ja silmät surusta kipeät. Aamu on tuulinen ja kylmä, kyyneleet valuvat suolaisina puroina poskilleni. Eivätkö ne lopu koskaan?

Edit.
Taideterapeutti herättelee miettimään, näinkö lapsessa jotain itsestäni pienenä. On hyvä aina muistaa olla avoin erilaisille vaihtoehdoille, ei vain jumiutua ajattelemaan, että asiat ovat yksiselitteisiä. En osaa vastata kysymyksiinsä, mutta hän kehottaa pohtimaan asiaa. Mitä sinä näit äidin ja lapsen välillä? Onko siinä ehkä jotain, mistä olet itse jäänyt paitsi? Katson hetken hänen ohitseen ja vastaan yhdellä sanalla: äidinrakkautta.

Sometimes it's hard to conceive,
With all that I've got,
And all I've achieved,
What I want most
Before my time is gone,
Is to hear the words
"I love you, Mom."

Kellie Coffey: I would die for that

Ihan hyvää.

Eilen illalla tuijotin hiljaisena kirkasta tähtitaivasta. Otava. Cassiopeia. Rakastan tähtiä! Toinen haaveammattini lapsuudessa oli tähtitieteilijä - heti Hemuli-kasvitieteilijän jälkeen. Luin paksuja tietosanakirjoja tähdistä, taivaasta ja avaruudesta, ja vaikken montaa sanaa ehkä ymmärtänytkään, se kaikki kiehtoi ja kiinnosti. Muistatteko vielä niitä paksuja tietosanakirjoja? Meillä oli koko sarja ruskeakantisia kirjoja, joissa kerrottiin vaikealla kielellä hienoista asioista - ainakin lapsen silmin. Nykyään ne asiat olisivat varmaan aika tavallisia, vanhahkolla kielellä kirjoitettuja ja nykytietämyksen valossa vaillinaisia faktoja. Mutta kirjoja! Kovakantisia, paksuja ja täynnä tietoa.

Aamulla heräsin aamun ensisäteisiin. Pidän niistä hiljaisista hetkistä aamunkoitossa, kun koko tienoo nukkuu vielä kevyessä unessa. Heräämättä aamulehden kolahdukseen tai lintujen alkavaan sirkutukseen. On niin levollista olla hereillä aamunkoitossa ja katsella kirkastuvaa taivasta, hengitellä raikasta alkusyksyn ilmaa. Pidän muutenkin syksystä. Värikkäät lehdet, kylmenevä ilma, punalakkiset kärpässienet, pimenevässä illassa lepattavat kynttilät. Pian voin hukuttautua villapaitoihin ja tuntea oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin.

Tällä hetkellä tunnen kiitollisuutta. Huomaan hymyileväni ja katsovani toista ihmistä rakastavasti. Olen etuoikeutettu saadessani jakaa elämäni rakkaimman kanssa. Imelää - mutta ihan ihanaa.

Ahdistuskouristus.

Päivät tuntuvat raskailta - raskaammilta kuin aikoihin. En jaksa valvoa, en jaksa nukkua. Makaan hiljaa lämpimän turvavilttini alla ja toivon, että päivät menisivät nopeammin. On väsyttävää valvoa aamukuudesta yhdeksään. Ehkä kymmeneen. Yhteentoista. Iltamyöhään kuitenkin, seuraavaa päivää odottaen.

Illalla mies pohtii vointiani; saan ahdistuskouristuskohtauksia ja olen hajota palasiksi hänen sylissään.

- Ottaisitko jonkun lääkkeen?
- Otin jo rauhoittavan, mutta ei ne auta näihin kouristuksiin.
- Pitäisikö sut viedä johonkin huomenna?

Hän katsoo rehellisen huolestuneena ja miettii eri vaihtoehtoja.

- Ei, en halua. Soitan sitten, jos näitä tulee paljon huomenna.
- Ootko varma?
- Joo. Ihan varma.

Aamulla mies vielä kysyy, pärjäänkö varmasti kotona. Vakuutan pärjääväni, vaikka pieni pelko kulkeekin selkärankaa pitkin. Pitäisi soittaa psykiatrille, mutta hän vain pistäisi minut osastolle. En tahdo.

Pretty girls don't eat.

"Tiedän, ettei tätä pitäis sanoa ääneen, mutta

oot kyllä tosi seksikäs nyt, kun oot saanut vähän kiloja lisää."

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Kotona.

Radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan. Joku on saattanut huomatakin sen, mitä ajattelin tulla kertomaan: olen päässyt pois sairaalasta. Tuntuu hyvältä, mutta pelottaa hurjasti. Miten täällä kotona ollaan? Miten parisuhdetta hoidetaan nyt, kun asumme saman katon alla? Paisunko nyt muodottomaksi pullataikinaksi? Kumpi laittaa ruokaa, kumpi siivoaa mitäkin? Ai, ystäviäkin pitäisi nähdä!? Ja niin edelleen.

Haluaisin kertoa, miten hienosti kaikki on, mutta valehtelisin. Heittelen lautasia lattialle, huudan ja raivoan, kun en osaa muuten ilmaista kipuani. Mutta olen jo niin hyvinvoiva, että pärjään kotona. Ja niinhän minun pitäisikin - mitä nyt pieniä raivokohtauksia saan välillä... Vähät me niistä. Haluan olla pieni eikä minua voida pakottaa syömään; psykologi kimpaantui ja sanoi, ettei aio työskennellä sellaisen kanssa, joka ei halua parantua. Meillä lienee pieni ristiriita. Hitto. Onneksi minulla on taideterapiani ja -terapeuttini, joka ymmärtää ja välittää ja silittää, kun menen paniikkiin. En jaksaisi muuten, en pelkällä poliklinikan erikoisella psykologirouvalla, joka sanoo minun olevan fyysisesti huonossa kunnossa. No, tottahan minä olenkin! En jaksa enää juosta kuin ennen. Mutta aion korjata sen. Minähän juoksen. Piste.

Viiniä ja konjakkia.

Jouluaatto. Äiti on tukevassa humalassa - mitä ihmettä? Tekee pahaa katsoa.

- On se hyvä, että meillä on näin ihania ystäviä.
- Ai, muutuin just tyttärestä ystäväksi?
- Mut kyllä tytär ja äiti voi olla ystäviä!

Äiti sopertaa ja kikattaa, jää kiinni typeristä valheista. Sen ässä suhisee, silmät harittavat ja käsi lappaa porkkanalaatikkoa pakasterasiaan. Yritän ohjata kättä oikeaan suuntaan, mutta turhaan - puolet ruoasta tippuu pöydälle.

- Ehkä. Mut me ei olla ystäviä

Isä kysyy, harmittaako mua, että he ottivat alkoholia. Miksi harmittaisi? Ei tietenkään. (Auts, valehtelen!) Mutta isä ja mies pysyvät kohtuudessa, eivät konttaa lahjapapereiden seassa tai huido sekapäisesti pilatesrullalla. Ei mua harmita, jos kohtuudella otetaan. En jaksa seurata keskustelua, uppoudun naistenlehtiin. Teeskentelen olevani jotenkin paikalla, luon pikaisia katseita ja nauran, kun muut nauravat. Mistähän tässä edes puhuttiin? Hymyilen taitavaa tekohymyä; kaikki on niin hemmetin hienosti.

Vanhemmat riitelevät keskenään, yritän sulkea korvani teräviltä sanoilta. En kestä riitelyä, en heidän sanojaan. Tämä on jo neljäs kerta illan aikana. Radio soittaa tekopirteää joululaulua ja mieleni tekisi oksentaa. We wish you a merry christmas.

Pitkän illan jälkeen mies soittaa taksin ja minun vapauteni on koittanut. Kasaan lahjat, ruoat ja itseni pois lapsuudenkotoa. Äiti yrittää venyttää lähtöä, hoippuu ovelle perään ja huutelee humalanhuuruisia sanojaan.

- Jääkää yöksi! Lämmitetään sauna! Meillä on niin kivaakin!
- Ei me nyt jäädä. Mulla on huomenna töitäkin.

Olipahan joulu.

Kaaoksenhallintaa.

Tein kiukkuspäissäni jotain, mitä kadun ja mistä iloitsen samanaikaisesti. Huusin miehelleni: olen masentumassa, tarkkailen syömisiäni, viiltelen taas ja haluan kuolla. En ollut ajatellut sanoa noin - en missään nimessä - sanat vain pääsivät suustani. Hän suuttui, mitä muutakaan? Itkin epätoivoa ja pelkoa, kun lupasin lopettaa. Ihan varmasti lopettaa.

Mikä siinä viiltelyssä oikein on? Miksi sitä tekee? Minulle se on ollut pakoreitti ahdistuksesta, ikään kuin se viimeinen mahdollisuus, joka ei koskaan petä. Aina yhtä kivuliasta, tuhoavaa ja pysyvää. Aina minä sitä myös kadun, kerta kerran jälkeen vain enemmän. Olin pitkän tovin satuttamatta itseä, mutta kesä ja syksy toi liikaa painavia asioita mielelle, enkä enää kyennyt käsittelemään niitä. Häpeillen olen tunnustanut tämän asian; minä sorruin taas, olen koukussa.

Mies totesi hiljaa, ettei minun kannattaisi hänen vuokseen lopettaa: lopeta vasta sitten, kun itsesi vuoksi sitä haluat. Mutta haluanhan minä itsenikin vuoksi! Se ei vain riitä motiiviksi, sillä mieleni on hyvä valehtelemaan itselleen. Ainahan sitä vähän voi tehdä, se houkuttelee, ja minä tyhmänä uskon. Ihan vähän vain, vaikka sekin on liikaa.

Minä lopetan. Ihan varmasti lopetan.

-- Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää 

ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on,

hihan alle ne piiloon jää.

Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää.

Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii,

jotka johtavat ei mihinkään.

Mut se terä joka sydämessä on kii,

viiltää syvempään.

Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää.

Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää. --

(R. Redford & J. Rainio - Pieniä polkuja)

Outolintu.

Olemme tulleet kylään miehen tuttavien luokse. Olen huono tapaamaan ihmisiä, uusia varsinkaan, enkä koskaan osaa sanoa mitään, en tehdä mitään, en olla mitenkään; jähmetyn kuin suolapatsas ja vaikenen. Jos vaikka haluaisinkin jotain sanoa, asia pelmahtaa suustani ulos ihan hassusti. Väärällä tavalla. Töksähtäen. Typerästi.

Pariskunta tekee ruokaa ja vatsanpohjastani kouraisee silkasta ahdistuksesta: grillattua lihaa ja kanaa, perunoita, juustoja, salaattia, maissia, sieniä... Apua! A-PU-A! Ajattelen olla kohtelias ja täyttää lautastani edes jollakin (mahdollisimman turvallisella). Otettuani alkuun kaksi pientä perunaa, vieras mies nauraa ja toteaa, että ihan kaksiko otat? Hän kohottaa kulmiaan huvittuneena. Tunnen aviomieheni katseen niskassani, melkein voisin jopa kuulla hänen hiljaisen pettymyksen. Olen outolintu. Saan koko pöytäseurueen nauramaan, kun syön maissia haarukalla ja veitsellä, ja he odottavat minua, kun järsin kanapalaani pienissä paloissa. Olen hidas, vaikka mielestäni aivan liian nopea.

Kotona mietin, mikä ihme minuun meni. Enhän minä kotona ole niin tarkka! On mennyt ihan mukavasti ruokien kanssa... Onko se kiinni siitä sosiaalisyömisestä? Tai kun en saa valmistaa ruokiani itse? Seuraavana aamuna päätän pistää itseni kuntoon - jälleen kerran. Haluan irti näistä kahleista, jotka rajoittavat minua joka suuntaan. Haluan näyttää hyvältä ja syödä juuri sitä, mitä haluan.

Matka on vielä kesken.

Maailman ihanin tyttö?

Sain viime vuonna vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi Miina Savolaisen kirjan Maailman ihanin tyttö. Kirja on meillä kotona "paraatipaikalla" ja selailen sitä usein. Ihailen niitä rohkeita tyttöjä, nyt jo nuoria naisia, jotka ovat uskaltaneet kohdata oman rikkonaisuutensa ja asettua kuvaajan "armoille". On varmasti aluksi tehnyt kipeää katsoa kuvia, joista paistaa kaikki ne menetetyt asiat, haavat ja suru. Niiden lisäksi kuvat myös huutavat: "Olen tässä, rakasta minua ehdoitta!" He ovat Savolaisen kanssa uskaltaneet kertoa maailmalle, että todellinen kauneus kumpuaa sisältä - ei bussipysäkin valomainoksista tai muotilehdistä. 

Kun oma paranemisprosessini oli lähtenyt käyntiin, janosin hirveästi sitä, että joku kertoisi, miten kelpaan sellaisenaan ja miten rakastettava voin olla kaikessa haavoittuvuudessakin. Anorektisten vuosien kosketuskammo ja etäisyyden tarve vaihtuivat kaipuuseen, että joku ottaisi kainaloon ja silittäisi päätä, sanoisi: "Ei hätää, minä välitän sinusta ihan oikeasti." Löysin piilottamani läheisyyden- ja äidinkaipuun sisältäni. En ollut ikinä uskonut siihen "terapiasoopaan", että lapsuudessa vaille jäämäni asiat tulisivat nousemaan mieleeni uudelleen. Ai minulle vai? Äidinkaipuu? Haistatin ajatukselle pitkät, kunnes jouduin sen viimein myöntämään. Ei se soopaa ollutkaan.

En ole vieläkään täysin sinut itseni kanssa enkä tosiaan ajattele olevani äidin silmissä "Maailman ihanin tyttö", vaikka niin kovasti toivoisinkin. Olin jo alun alkaen väärää sorttia, ei mahda mitään. Onnekseni isä on aina rakastanut pyyteettömästi, omalla kömpelollä tavallaan. Hän ei aina oikein tiennyt, miten toimia kanssani, mutta yhden asian saan edelleen kuulla hänet nähdessäni: "Miten minun rakas tyttäreni voi?"

Ymmärrän nyt, miksi eräs minulle tärkeä ihminen jaksoi aina valaa uskoa minuun. Kannustaa, mutta rauhoitella samalla. Matkaa tulisi vielä olemaan pitkästi. Olen taistellut läpi liian monen tuskaisen vuoden eikä edelleenkään tunnu, että olisin edennyt metriä enempää - kuin ottaisi kaksi askelta eteen ja yhden taakse. (Aiemmin se oli toisin päin, olen siis edistynyt!) Hitaimpia ovat ensimmäiset askeleet, mutta vielä tämä helpottaa. Vaikka eilen halusinkin oksentaa syömiseni (tämä on muuten uutta, sillä inhoan oksentamista!) ja leikkiä terävällä, en tehnyt sitä, sillä haluan edes yrittää selviytyä kunnialla. En tahdo enää palata lähtöruutuun.

Ehkä elämä vielä on edessä. Ja onkin. Se vain piiloutuu välillä niin, että joudun tähyämään suuntaa tarkemmin.

Hiljaa tässä näin.

Kirjoitin pitkästi ja pyyhin kaiken pois. En osaa pukea ajatuksia sanoiksi.

Olen kulkenut ympäri Suomea ja Eurooppaa. Ottanut lisää hiusta päähäni ja ollut tyytyväinen. Tarttunut hetkeen, puhunut paljon, nauranut enemmän. Ostanut merkin ranteeseen: se kertoo, että hyväksyn sairauteni. Ainakin tänään, ja toivottavasti myös huomenna. Olen urheillut liian vähän ja tuntenut huonommuutta paljon, vertaillut itseäni toisiin (laihempiin) ja vannonut parannusta. Sitä kuitenkaan tekemättä. Ollut hiljainen ystävä. Toivonut suuria, rakastanut ja riidellyt tulisesti. Tehnyt päätöksiä. Kantanut haavetta, yrittänyt sietää ihmistä, paljastanut jotain itsestäni. Olen itkenyt, turhistakin asioista, ja huutanut puhelimeen. Nauttinut auringosta lapsuudenkodin laiturilla, heitellyt koripalloa isän kanssa kuin lapsena konsanaan. Kaivannut ihmistä, liikaakin, osaamatta kuitenkaan sanoa mitään

Ja nyt olen tässä. Taas kohta maailmalla. Haaveilen lämpimästä, mutta olen salaa onnellinen, että ilmassa on jo syksyn viileyttä.

02:13

Havahdun ahdistavaan uneen ja mietin, oliko se totta laisinkaan. Katsahdus keittiön uunin digitaalikelloon ja ulko-ovi turvalukkoon. Inhoan öitä ilman miestäni. Yksin saa hakea unta monta tuntia. Painajaiset hyökkäävät uniini, vaikken yleensä edes uneksi - ihan harvakseltaan vain.

Unet jatkuvat aamuun, mutta rauhoittuvat. Aikaisin joku jo remontoi. Inhoan sitäkin.

Miksi on vaikea nousta ylös? Miksi inhottaa katsoa peiliin? Kuka käskee syömään? Eikö tänäänkin onnistuisi pienet ruoat, mitättömät. En osaa enää. Voisiko taas olla linnun kokoinen?


Annoinko luvan tämän sairauden taas hakata oveani?

STOP! sokeririippuvuudelle.

Herkkulakossa elokuun alkuun asti. Löimme vetoa miehen kanssa, ja todella haluan voittaa tämän.

Olen kovasti lenkkeillyt. Nyt on saatava nämä kauhistuksen kilot pois. Ei vain siksi, että olisin liian (normaali)painava, vaan siksi, että yksinkertaisesti oksetan itseäni. Hyvään saumaan tuli tuo herkkulakko.

Elämä tuntuu liian vaikealta. En jaksaisi millään, mutta pakko on. Pakko. Olen päättänyt lähteä muualle myöhemmin. Mies sanoo sitä "sielunetsintäreissuksi" - olkoon vaikka niin. Lähden maailmalle, vaikka tiedän sen sattuvan mieheen. Olen kamala, mutta en voi jäädä. On saatava lisäaikaa ja ennen kaikkea etäisyyttä tästä helvetistä.

Pääsiäinen mietteineen.

Tapasin ihanan ystäväni. Liian kauan aina kuluu aikaa välillämme, mutta ehkä on vain opeteltava mukautumaan - löydettävä ilo hetkestä. Ilo? Mikä ilo? Onko se sitä, kun katson turvallisiin silmiin ja tunnen, että nyt emme karkaa toisiltamme? Vai onko se aurinkoa, pääsiäisen sanomaa, vadelmapiirakkaa ja hyvin keitettyä kahvia?

Suru on, kuten eräs suomalainenkin (ihan hyvä) yhtye laulaa. Suru on aina ja se on painavaa, mutta voisiko hetkessä sitten kuitenkin (yrittää) löytää niitä ilonhippuja. Vaikka hentoja, mutta kuitenkin. Suru ja mustat tunteet ajavat takaa, mutta jospa kuitenkin pääsisi nurkan taakse piiloon - edes pieneksi toviksi. Nauraisi vain, että ähäkutti, nyt ette minua näe!

Olisi kai tehtävä päätöksiä, mutta olen niin huono niissä. Eilen sain osakseni silittelyä, yhteistä aikaa ja lempeitä katseita. Miksi tästä tehdään niin vaikeaa? Miksi suurimman osan ajasta saan vain kuvitella hellyydet, mutta kun olen todella harkinnut, toinen on mitä ihanin.

Ps. En todellakaan ole ehtinyt pysähtyä pääsiäiseen, ja se vähän harmittaa. Kiitollisuutta silti tunnen, kyllä minuakin ihan oikeasti rakastetaan. Ei muuten kukaan kuolisi minunkin vuokseni.

Muistilappuja.

Hammaslääkäri poisti multa kaksi hammasta ja oon ollut raukkaparkatoipilas, ainakin mieheni mukaan. Oon nauttinut siitä, kun en ole voinut, saanut tai pystynyt syödä kunnolla kahteen päivään. Leuat on kipeät, ei suu edes aukea kunnolla. Ahdistaa, kun en ole päässyt liikkumaan. Syönyt vain jäätelöä sohvanpohjalla, kuten lekuri määräsi. Ja pelännyt, että kuoppa vuotaisi verta, jos lähtisin - ja toisaalta olen ottanut Panacodeja pahimpaan särkyyn. Vaikka ei  ne sitä särkyä ole vieneet kuin hetkeksi. En ymmärrä, miten äitini tai mieheni menevät niistä ihan sekaisin ja nukkuvat vain - itse huomasin jomotuksen vain lieventyneen, mutta kaipasin lisää. Nukuin kyllä paremmin, kiitos niiden, mutta that's about it.

Nyt odotan matkaa ja suunnittelen, mitä kaikkea tarvitsen sitä varten. Pääsemme kahdeksi viikoksi pois näistä pakkasista, arkirutiineista, ahdistuksista - en tiedä parempaa! Ja kun se kaikki vielä koittaa kuuden päivän päästä. Hiphei! Ei ole ollut aikaa tuntea itseään huonoksi tai ahdistuneeksi, kun on pitänyt selvittää rokotuksia, lääkityksiä ja kirjoittaa keltaisia lappuja: muista siirtää aika! Ehkä matkan tarkoitus toteutuu jo nyt, viikko ennen; paha olo lievenee vähän, kun pääsen pois näistä kuvioista. Mies ei täysin ymmärrä intoani matkaa kohtaan, mutta ehkä tässä tulee nämä miehet vs. naiset -malli esille, kun toinen vaan edellisenä iltana pakkaa laukun ja lähtee. Minä taas naisena aloitan matkan suunnittelun jo kauan ennen kuin se on varattu, niin ja tietysti myös siitä puhumisen, mikä saa mieheni välillä raivon partaalle, mutta jospas me kestettäis toisiamme.

Now I'm dancing with a broken heart

Taas liikaa sanoja, liian myöhään, pimeässä huudettuna. En kestäisi niistä yhtäkään. Jokainen niistä saa minut pelkäämään, että otat pakatut laukkusi ja lähdet. Että korut lentävät kaaressa kaksiomme poikki ja kilahtavat paiskautuessaan seinään. Liikaa tukahdutettuja tunteita. Ja minä itken salaa, samalla etsien jotain, mikä veisi tämän kivun pois. Vanha malli toistaa itseään: kipu peittyy kivulla.

Aamulla huudat taas veljesi nimeä, kun kelloni on soinut liian kauan ja jään miettimään, miksi niin käy joka toinen kerta. Kysyn sitä, kun juot aamukahviasi, mutta kohautat vain olkiasi: tuskin siinä mitään, unenpöpperössä vain. Silti joku siinä häiritsee.

Syytösten kehä on valmis joka ilta, kun kohtaamme. Turha on edes luoda katsetta toiseen. Seitsemän vuotta olet ollut samanlainen, sanot. Enkä voi kuin vaieta vastaukseksi. Olkoon niin. Joinain päivinä haluaisin toivoa sinulle parempaa, mutta rakastan sinua niin paljon, etten kuitenkaan.

Pistää päänsä piiloon. Luulee ettei nää...

En ole pystynyt luomaan järkeviä ajatuksia, saati kokonaisia kirjoituksia, sillä kaikki on niin levällään. Minä ja mies - me tuskin nähdään toisiamme, ja ehkä parempi niin, sillä emme osaa muuta kuin rikkoa toisiamme sanoin ja teoin. Enkä nyt tarkoita väkivaltaa, vaan enemmänkin asioita, mitä jätämme tekemättä tai teemme, vaikka toisen ymmärrys ei riitä. En tiedä, miten pääsisimme eteenpäin, kun minä olen kuin jänis, joka työntää päätään pensaaseen ja hän kuin (huono) metsämies, joka ampuu itseään jalkaan ja minua hyvin läheltä.

Koen syyllisyyttä lähes kaikesta, mitä teen tai en tee: töistä, vapaapäivistä, innostumisistani ja ennen kaikkea alavireisestä yleismielialastani. Ole tässä sitten. Kun kaupastakin ostin vain vääriä asioita.

Toisaalta olen myös hirveän yksinäinen. Saan syyttää itseäni tästä ihmissuhteiden puutteesta, kun en tietyssä vaiheessa jaksanut nähdä tai tehdä mitään. Nyt ajatus tuntuu vaikealta, ehkä ahdistavaltakin. Päädyn vanhaan, turvalliseen totuuteen: kun ei näe ketään, ei tunne mitään, on turvallisempi.

EDIT.
Kävin äsken kaupalla viemässä kortit postiin ja huomasin koko matkan hymyileväni. Ilman syytä, ilman taka-ajatuksia, itsekseni, joka askeleella. Ja se tuntui itse asiassa ihan hyvältä. Ehkä hassultakin, mutta hyvältä, sillä pidän hymyistä ja siitä, että hymyilen. Nyt se oli kaiken lisäksi aidompaa kuin aikoihin. Mitä mulle tapahtuu?!