Kotona.

Radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan. Joku on saattanut huomatakin sen, mitä ajattelin tulla kertomaan: olen päässyt pois sairaalasta. Tuntuu hyvältä, mutta pelottaa hurjasti. Miten täällä kotona ollaan? Miten parisuhdetta hoidetaan nyt, kun asumme saman katon alla? Paisunko nyt muodottomaksi pullataikinaksi? Kumpi laittaa ruokaa, kumpi siivoaa mitäkin? Ai, ystäviäkin pitäisi nähdä!? Ja niin edelleen.

Haluaisin kertoa, miten hienosti kaikki on, mutta valehtelisin. Heittelen lautasia lattialle, huudan ja raivoan, kun en osaa muuten ilmaista kipuani. Mutta olen jo niin hyvinvoiva, että pärjään kotona. Ja niinhän minun pitäisikin - mitä nyt pieniä raivokohtauksia saan välillä... Vähät me niistä. Haluan olla pieni eikä minua voida pakottaa syömään; psykologi kimpaantui ja sanoi, ettei aio työskennellä sellaisen kanssa, joka ei halua parantua. Meillä lienee pieni ristiriita. Hitto. Onneksi minulla on taideterapiani ja -terapeuttini, joka ymmärtää ja välittää ja silittää, kun menen paniikkiin. En jaksaisi muuten, en pelkällä poliklinikan erikoisella psykologirouvalla, joka sanoo minun olevan fyysisesti huonossa kunnossa. No, tottahan minä olenkin! En jaksa enää juosta kuin ennen. Mutta aion korjata sen. Minähän juoksen. Piste.