Aamun rauhaa.

Nojaan kylmään tiiliseinään ja kuuntelen hiljaisuutta - äänetöntä luontoa, jota rikkoo vain lintujen rauhallinen aamusirkutus. Puhallan savua, juon tummapaahtoista kahvia ja nautin tästä hetkestä. Kello on vasta seitsemän ja tienoo on hiljainen; lisäkseni hereillä on vain kolmannen kerroksen mies, joka myös sytyttää savukkeen. Nautin näistä rauhallisista hetkistä, taidan hymyilläkin hieman. Olen kotilomalla ja se tuntuu hyvälle juuri nyt.

Viime punnituksessa painoni oli laskenut puoli kiloa. Hoitoneuvottelussa vastassani oli kolme tutkivaa silmäparia ja vaikeiden kysymysten hyökyaalto, jonka edessä käperryin itseeni. En saanut läpi tahtoani uloskirjauksesta ja laskin päiviä; tiistaina tulisi täyteen kolme kuukautta osastoelämää. Ei tässä näin pitänyt käydä. En edelleenkään osaa motivoitua nostamaan painoani tai parantumaan, joten lääkäri nostaa esiin lapsettomuuskortin. Se on ilkeää, sillä he kaikki tietävät, miten kipeä asia minulle on. Käperryn entistä enemmän itseeni ja painan katseeni lattiaan; psykologi kysyy, mitä yritän viestiä kehonkielelläni. En tiedä. En halua sanoa, ei kiinnosta kertoa, ei huvita puhua. Tunnen vihan nousevan syvältä sydämeni sopukoista. Pitäkööt ravitsemussuunnitelmansa, lisäravinteensa ja liikuntaminuuttinsa! Perkele!

Nyt olen kuitenkin kotona ja voin syödä, mitä haluan olla syömättä, jos haluan. Nappaan aamupalaksi puolikkaan banaanin ja kaksi kuppia kahvia. Rasvatonta jogurttia puoli desiä. Näillä pärjää kyllä, vakuutan itselleni, näillä saattaa jopa lihota. Olen alkanut taas kirjoittaa ylös ruokia ja kaloreita, se ei ole hyvä. Päätän yrittää olla kirjoittamatta niitä viikonlopun aikana, jotta voisin syödä vähän herkkujakin. Suklaata. Jäätelöä. Morkkis. Itseviha. Laksatiiveja.

Olen lähes pienempi kuin koskaan aiemmin ja se tuottaa pientä melkoista mielihyvää; se saa minut haluamaan ja hamuamaan lisää. Olemaan vielä vähemmän. Sairasta tiedän, mutta tiedättehän sen tunteen, kun sovituskopissa mahdut pienempiin housuihin kuin olit ikinä kuvitellut ja vanhat vaatteesi käyvät koko ajan suuremmiksi? Ei se ehkä kaunista ole, kun ne vain roikkuvat päälläsi, mutta vielä ei olla sentään sellaisessa tilanteessa. Vielä. Siinä on jotain sairaalla tavalla kiehtovaa, sanovat sitä anorektiseksi ajatteluksi. Minä sanon sitä onnistumiseksi.