Ei ulospääsyä.

Olen jumissa.
Jumissa näissä ajatusten ympyröissä.

Painoni on kääntynyt noususuhtanteiseksi, mutta ahdistukseni vain kasvaa. Masennukseni voimistuu. Välillä olen raivona tälle sairaudelle - tai no, näille sairauksille - ja haluaisin vain olla vapaa kaikista kahleista. Elää normaalia kolmekymppisen naisen elämää (mitä se on?); juosta, tanssia, syödä, iloita, hengittää syvään ja rakastaa.

Kyllähän minä rakastankin. Rakastan niin lujaa, että sydämeen sattuu, mutta en osaa osoittaa sitä. Käyttäydyn typerän lapsellisesti, riskaan ja kiukkuilen, vaikka kaiken sen takaa haluaisin vain huutaa: minä kaipaan ja rakastan. Sinua, mies, sinua.

Olen väsynyt osastoelämään ja kaipaan kotiin, mutta pärjäisinkö minä? En tiedä. Aion kuitenkin ehdottaa ja vaatia sitä. Haluan kotiin. Takaisin tavalliseen, normaaliin ja tylsäänkin elämään. Haluan, vaikka jo ajatuskin tuottaa ahdistusta. En osaa vieläkään syödä, en varsinkaan nyt, kun olen kilon painavampi kuin hetki sitten. Se kuulemma näkyy kyljistäni ja vatsastani. Välillä (aina) tekisi mieli repiä kaikki läski pois minusta ja olla paljon pienempi - edes sen kilon. Tai kaksi. Ehkä viisi. Kymmenen. Jossain syvällä itsessäni tiedän, etten anna lääkärin ja hoitajien lihottaa minua takaisin isoksi. Jättiläisihramonsteriksi. Jos ja kun pääsen kotiin, minä laihdutan. Mutta se on salaisuus, shhh...