Kolme(kymmentä).

"Kun rämmin syvimmällä jossain, he vain hävisivät. Ihmiset. Ympärilläni pyörineet, äänekkäät, eläväiset. Nyt he ovat vain muisto menneestä. Enää harva katsoo kohti, saatika silmiin. Ehkä tietämättömimmät uskaltavat vaihtaa sanasen, koska heille valhe jaksamiseni rajoista on edelleen totta. Vetäytymälläkö työnsin muita pois kovemmin kuin koskaan? 

Jäljelle jää jotain niin halpaa, ettei kannata edes vaivautua. Jotain niin likaista, ettei sitä puhtaaksi saisi. Turhaa, unohdettua, tarpeetonta. Roskaa. Kuka tarvitsee ihmistä, joka ei ole sopiva? Parempi, että ohitat katsomatta."

Yllä oleva teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2011, löysin sen vanhoja muistiinpanoja tutkaillessani. Miten huonosti olenkaan tuolloinkin voinut! Miten huonosti sitä ihminen onkaan voinut nuoruudesta aikuisuuteen asti? Miksei asiaan puututtu jo silloin, kun ensimmäiset hätähuudot parkaisin?

Viime aikoina olen pohtinut taas keväisiä merkkipaaluja. Osastojakson kamaluutta, sitä törkeää - ja tärkeää - väliintuloa, jonka neurologini uskaliaasti teki. Sitä totuutta, että täytin kolmekymmentä, vaikka minun ei koskaan pitänyt elää tänne saakka. Nyt kuitenkin nautin olostani, vaikka horjahtelenkin välillä; nyt kuitenkin enemmän surusta kuin sekavan ahdistuksen voimasta. Minä elän! Kesäkuun alussa maailmani heilahtaa taas, tiedän sen, sillä itsemurhayrityksestäni tulee kuluneeksi kolme vuotta.

Osastojakso ei ollut täysin turhakaan, siellä oli hetkensä. Montakin.
Kun kirpeä alkukesä sekoittui tupakansavuun.
Kun nauratti ja ahdisti samanaikaisesti.
Kun useampi hämmensi ruokaansa lusikalla edes yrittämättä syödä sitä.
Kun musiikkiterapiassa vallitsi totaalihiljaisuus.
Kun puolen tunnin kävelyt vaihtuivat tunnin juoksulenkkeihin.
Kun huoltoasemakahveista tuli vakio ja ventovieraasta ystävä.

Kolme vuotta osastosta, kohta kolme vuotta itsemurhayrityksestä.
Ikää kolmekymmentä vuotta.
Epäonnistumista tuli elämäni paras onnistuminen.

Tyhjä tila.

Vuoden viimeinen terapia. Ei odotuksia, ei ajatuksia. Kerron, kuinka tyhjä pääni on ja pyörittelen kynää kädessäni, tutkin taustapahvin puhtautta ja hämmentävää muotoa - lähtökohdat tuntuvat jo alkuunsa aivan vääriltä. Tyhjä tila on hyvä, hän kannustaa, mutta sitä on vaikea uskoa.

Mieli päättää kuitenkin käynnistyä; tärisevin käsin muotoilen sanoja paperille. Kipeät muistot moukaroivat minua, ne lyövät vasten kasvoja ja pieksevät maanrakoon. Kysyn lupaa hakea toisen paperin (tyhmä idiootti ääliö, ei siihen tarvitse kysyä lupaa!) ja kirjoitan vimmatusti. Ahdistun entistä pahemmin ja kirjoitan lisää.

Keskustelu on vaitonaista puoleltani: nyökkäilyä, pään puistelua, säpsähtelyä, tärinää. Ei ollenkaan tapaistani ainakaan vuoteen. Sitten hän sanoo jotain, mikä saa niskakarvani nousemaan pystyyn, ja tekisi mieli huutaa vastalauseita. En pysty. Pitkään ja hartaasti kerään rohkeutta, takeltelen ja taistelen itseäni vastaan. Hänen rohkaisemanaan lopulta löytyvät sanat, ehkä epämääräiset ja hiljaiset, mutta sanat.

Ja niin tämäkin terapiasyksy on ohi. Uskalsin tuoda itseni ainakin lähes näkyväksi. Mitä ihmettä?

- On kamalaa sanoa vastaan, en ikinä osaa tai uskalla.

- Sanoa vastaan?

- Joo... tai siis kertoa mielipiteensä.

- Eli susta oman mielipiteen kertominen on vastaansanomista? Tästä me ei ollakaan paljoa puhuttu.

- No ei...

- Kuten ei myöskään syyllisyydestä. Ehkä nyt olis sen aika?

- Mmm... ehkä.

Vuosien painolasti.

Soitan ovikelloa ja odotan. Tuuli pyörittää hiuksiin solmuja, katse etsii jostain kiintopistettä ja mieli valmistautuu tulevaan. Jätän kenkäni, takkini ja suojahaarniskani eteiseen. Terapeutti katsoo hymyillen, vilkaisen häntä varovasti ja ujo tyttö minussa läikähtää. Niin usein muutun pieneksi lapseksi hänen edessään. Se on mahdollisesti transferenssia, niin olemme puhuneet: terapeutti ja asiakas, äiti ja tytär. Hävettää. Enää se olotila ei kuitenkaan jää päälle, se vain häivähtää ja menee pois antaen tilaa olla tasavertainen aikuinen.

Ja sitten teen jotain todella rohkeaa: ojennan paperimytyn hänelle ja kavahdan. Suojattomuuteni hänen edessään saa etsimään turvaa hiuslenkistä ja paidan hihoista.

Kaikki on nyt sanottu. Salatut muistot tuotu julki, syvimmätkin haavat revitty auki. En ole koskaan ollut näin avoin ja suojaton. Kiedon itseäni pieneksi paketiksi täristen ja peläten, mitä tästä seuraa - ahdistus saa massiiviset mittasuhteet, itku yrittää huonoin tuloksin raivata tilaa itselleen. Istun hiljaa ja katselen avattua ruutupaperia; huolitellulla käsialalla kirjoitettuja kauheuksia, rytättyä ja revittyä pintaa, asioita, joita ei ole kerrottu kenellekään muulle. Myös terapeutti on pitkään hiljaa, etsii oikeita sanoja - ja kuitenkin kaikki tarvittava mahtuu kahden käsivarren väliin.

Myöhemmin kotona mieli etsii selviytymiskeinoja, tarttuu terään ja laskee sen pois. Ei osaa päättää, koska on niin sekaisin.

Kolisevat kaapit, sekavat ajatukset.

Yritän esittää vahvaa, vaikka tiedän, ettei hän usko. Hän tuntee minut jo liian hyvin. Hoen mielessäni käskylausetta kuin mantraa, joka ei lopu koskaan. Pakko tehdä. Kunnes tulee se hetki, jolloin kynä lentää kädestä ja keho vääntää itsensä umpisolmuun. Haluaisin kertoa, miten paha olo minulla on - haluaisin, mutta en osaa. Luurangot kolisevat kaapissa, jonka olen sulkenut köysin, ketjuin ja riippulukoin. Muistot huutavat kuin sudet täysikuun aikaan.

Näytä minulle turvallisuus; 

maalaa se kuvin ja sanoin, 

sulje halaukseen ja sano, että kaikki järjestyy. 

En lupaa, että täysin uskon sinua, 

mutta minun on kuultava se.

Kysyt usein, mitä nyt tarvitsen, mutta puistelen päätäni raivokkaasti. Turvaa, sitä se on. En vain tiedä, miltä se näyttää tai tuntuu. Ja vaikka teen saman selviytymispäätöksen joka päivä uudestaan sanomalla itselleni, että minä pystyn tähän, minä voitan tämän, epäilen itseäni vähintään yhtä usein. Haparoivin askelin menen eteenpäin, usein peruutan ja kadun valintaani, mutta haluan olla vapaa vielä joskus. Nyt se tuntuu taas niin kovin kaukaiselta. 

Piirsin joskus päiväkirjani sivuille talon, tein siitä ruman ja viivoista epämääräisiä. Ikkunat ja ovet repsottivat avoimina ja katolla oli kyltti, jossa luki "hyväksikäytettäväksi". Se talo on turvaton. Se talo olen minä. 

Auta minua. 

Näytä ja kerro, mitä on turvallisuus. 

Millainen se on, kuka sen määrittää? 

Olen pahoillani, 

että muotoilin lauseeni käskyksi - 
en minä sitä halua. 

Pyytää oli tarkoitukseni, 
mutta en osannut.

Köysi kiristyy.

Seison heidän välissään, 

huudan pienellä äänelläni: 

älkää riidelkö, olkaa hiljaa! 

He käskevät mennä huoneeseeni, 

pysyä siellä. 

Nämä on aikuisten asioita, 

niihin ei saa sekaantua. 

Ovi käy, toinen lähtee. 

Pelkään menettäväni hänet, 

pelkään sitä aina. 

Olen oppinut, 

ettei mikään ole pysyvää 

tässä talossa, jossa asun. 

Kahdesta ihmisestä 

voi hetkenä minä hyvänsä tulla yksi; 

se tärkein ei ehkä kohta olekaan tässä. 

Seuraavana päivänä kaikki on kuin ennenkin, 

mutta olen oppinut varomaan 

vääränlaisia sanoja tai tekoja. 

Parasta on olla vain hiljaa, 

pysyä omassa mielikuvitusmaailmassa, 

jossa kaikki on hyvin ja kaikki on turvallista. 

Aina.

Nyt oma kotini on hajoamaisillaan. Täällä ei kuulu pieniä askeleita, mutta talo natisee liitoksistaan ja ovi voi käydä hetkenä minä hyvänsä. Olen syyllinen. Riittämätön. Vain muistoistani voin löytää sen hymyn ja naurun, reippaan ja jaksavan, spontaanin naisen. Mihin se katosi?

Mikä on tämä musta köysi kaulani ympärillä? Kuin olisin pimeässä ja savuisessa huoneessa, heitettynä nurkkaan virumaan; allani tuntuu kylmä betonilattia, selkääni vasten karhea tiiliseinä. Kaikki ympärilläni peittyy mustanharmaaseen harsoon - mistään ei saa otetta, ei tuntumaa - ja köysi kaulallani kiristyy jälleen. Onkohan täällä edes mitään?

Pelkään liikaa. Pelkään aivan yhtä paljon kuin se pieni tyttö aikoinaan.

Syvälle, tositarkoituksella.

Pian piirrän niin, että sattuu.

Kirjoitin päiväkirjaani lyhyitä lauseita, itsevihaa ja ahdistusta. Piirsin kivun iholleni, kuten olin koko pitkän päivän suunnitellut, mutta terä meni ohi. Ohi siitä, mistä sen piti. Häpesin verellä värjäytyviä lakanoitani ja pää painuksissa kutsuin hoitajaa paikalle. Hän ei yllättynyt enää, olen tehnyt sen jo niin monesti; satuttanut itseäni, kun ilta on saapunut. Yöhoitajat puhdistivat, liimasivat ja sitoivat. En jaksanut puhua, vastailin päätäni puistellen tai nyökkäillen. Kuiskasin, että mä en vaan jaksa enää - ja siltä se kuulemma näyttikin. Käänsin pääni toiseen suuntaan kyyneleiden tullessa. Lopulta pyysin anteeksi, mutta sitä ei kuulemma tarvitsisi yhä edelleenkään tehdä.

Valvoin koko pitkän yön ja kaduin, että olin vielä tässä. Kaduin, että hengitin.
Taas uudet jäljet ihollani. Muistot, jotka eivät haalene, vaikka kuinka haluaisin.

Aamulla purskahdin itkuun, kun hoitaja surullisin silmin totesi: sä valehtelit mulle. Niin tein, ja se tuntuu ihan helvetin pahalta. Mutta kun mä vaan halusin kuolla.

Kiltit tytöt eivät itke.

Olen taas ollut hiljaa aivan liian kauan. Soimaan itseäni, vaikkei ehkä olisi tarvetta siihen; joskus sanat vain jäävät puolitiehen. Päivittäin olen lukenut teidän kauniita blogikirjoituksia, hymyillyt ajatuksillenne ja vaientanut omat sanani. Ja ihmetellen miettinyt, miten kiitollinen olen blogiini eksyneistä uusista lukijoista. Tervetuloa, te kaikki!

Viikko sitten istuin jälleen taideterapiasalin lattialla ja kirjoitin ristiriidoista ja surusta. Siitä, miten suru yhtäkkiä yllättää ja nostaa pienet kyyneleet silmiini, kyyneleet, jotka vetäytyvät pois samantien. Suru tuli - ja sitten jo meni pois. Juoksiko se karkuun? Mihin se piiloutui ja miksi? Ajattelin, miten turvallista nyt olisi itkeä, jos osaisi, mutta enhän minä osaa. Kyyneleeni ovat liian arkoja tulemaan esiin jopa silloin, kun turvallinen ihminen istuu vastapäätä ja katsoo hyväksyvästi silmiin. Sanojen loppuessa tein kuvan. Se oli ruma ja kauhea, mutta siinä ne nyt olivat: ahdistus ja suru samalla paperilla. Lopulta kirjoitin lisää ja tunsin surun liikahtavan rintakehäni alla uudestaan.

Lapsena ei ollut mahdollisuutta surra. Herkkänä pikkutyttönä otin vanhempien lohdutusyritykset käskyinä, joita ei sopinut uhmata. Älä itke! kuulosti korvissani lähinnä määräykseltä, jota piti totella. Ei siinä kai liikaa lämpöä ollut muutenkaan, mutta olisiko minulla oikeasti ollut mahdollisuus itkeä, jos olisin vain uskaltanut? Mikä minut sai piilottamaan kyyneleeni, itkemään salaa oman huoneen kätköissä? Kiltin tytön leima? Pelko?

A try is a lie.

Kuiva pakkasilma ylettää kotisohvallenikin - sinne, missä pitäisi olla lämmin ja turvaisaa. Heiluttelen jalkojani lattianrajassa ja tunnen hiljaisen hujun. Paleltaa ja väsyttää. Lupaan itselleni, että ensi kesänä tilkitsemme ikkunat ja ovet, jottei talvella niin paleltaisi. Jotteivat orkideat kuolisi kylmään ja kynttilänliekki olisi ainut, joka kerrostaloasuntoamme lämmittää.

Uni ei tule, vaikka kello käy jo aamun ensitunteja. Kuuntelen kellon tikitystä ja katselen ikkunasta näkyvää taivasta. Onkohan tuo cassiopeia? En jaksa mennä katsomaan tarkemmin. Tähtikuvio tuo mieleen ihmisen vuosien takaa; ystävän, joka oli läheisempi kuin kukaan koskaan. Mitä hänelle kuuluu nykyään? Missä hän on ja mitä hän tekee? Muistaako hänkin vielä, kuinka istuimme parvekkeensa lattialla ja puhalsimme tupakansavua hämärtyvään iltaan. Hän sen minulle näytti ensimmäisen kerran. Katso, tuo on cassiopeia. Ja me katselimme taivaalle etsien tuttuja tähtikuvioita, puhalsimme lisää savua pimenevään yöhön ja nauroimme ja itkimme. Toivon, etten koskaan unohda niitä hetkiä.

Aamulla huomaan painon taas pudonneen, ihan itsestään, liian nopeasti. Tästä ei tykkää mies, eivät ystävät, ei neurologi, ei psykiatri, ei terapeutti - vain sairaus minussa juhlii ja tanssii. Jälleen kilon kevyempänä. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni lujan lempeästi, rakkaudella. Lupaan yrittää vielä, vaikka noin ei voikaan luvata.

Kelpaisinko kuitenkin?

"Siskosi sai hymytyttö-patsaan, hän oli todella kiltti. Hyvä tyttö - sai stipendinkin." Minä en saanut hymytyttöä, en kunniamainintaa, en mitään. Lukion loputtua sain pienen muistamisen ja väkisin keksityn stipendintekeleen, sillä olin ollut aktiivinen: hallituksen puheenjohtaja ja kaikkea mahdollista. Silloin olin hetken aikaa hyvä tyttö; sen pienen tovin, kun astelin vihreässä mekossani salin eteen ihmisten katsellessa minun ja rehtorin kohtaamista. Äiti itki ja kehuskeli: "Tuossa on minun Hyvä Tyttö - katsokaa, viimeinkin se sai stipendin!"

Siinä pienessä hetkessä tunsin itseni kelvolliseksi. Hyväksi ja kelpaavaksi kaikkien silmissä - ehkä eniten äidin. Silti yhä tänä päivänä häpeän itseäni. On vaikeaa uskoa, että minulla on lupa olla oma itseni ja että olen hyväksytty juuri näin. Enhän minä voi olla! Ajatus kelpaamisesta - tai paremminkin kelpaamattomuudesta - nostaa pintaan ahdistavia muistoja ja tunteita. Tulee tarve pyytää anteeksi. Anteeksi, että olen tällainen: arka, kömpelö ja hankala. Yhtäkkiä olenkin ihan liikaa - liian iso, liian näkyvä. Liian paljon, silti ihan liian vähän.

Hymyillä ja nauraa kuin ennen.

Perjantai käynnisti hyvänmielen ajanjakson. Olen hymyillyt vapaammin ja puhunut niin, että ääneni on kuultu. Huonompina hetkinä olen hakenut lempeitä muistoja sydämen sopukoista.

Katson äidin laittautumista, ihaillen mittailen silmilläni jokaista meikkisiveltimen vetoa ja huulipunan tanssia hänen huulillaan. Hänellä on kampauspöytä, jossa on taittuvat peilit ja se notkuu meikkejä, koruja ja tuoksuja. Kaikkia aikuisten naisten hienouksia. Olemme menossa juhliin ja äiti kreppaa hiukseni, tarkasti joka suortuvan. Saan poskilleni huiskautuksen poskipunasiveltimestä, huulilleni huulirasvaa ja silmiini väritöntä ripsiväriä - sitä sellaista, jolla ripsiä hoidetaan. Olen ylpeä meikeistäni, hiuksistani ja mummolta saadusta röyhelömekosta. Olen oikea prinsessa!

Toisina päivinä olen nauranut niin kauan, että on alkanut jo itkettämään. Oikeasti nauranut, en vain hiljaa hymähtänyt, vaan antanut naurun tulla vatsanpohjasta asti. Olen elänyt! Minä! Ja se on tuntunut hyvälle.

Olen kuullut muuttuneeni, alkanut muistuttamaan sitä entistä, oikeaa minua. Kyllä minä vielä täältä ponnistan, katsokaa vain!

Niin se perjantai, josta kaikki sai alkunsa. Minusta taisi tulla ihan oikea opiskelija.