Köysi kiristyy.

Seison heidän välissään, 

huudan pienellä äänelläni: 

älkää riidelkö, olkaa hiljaa! 

He käskevät mennä huoneeseeni, 

pysyä siellä. 

Nämä on aikuisten asioita, 

niihin ei saa sekaantua. 

Ovi käy, toinen lähtee. 

Pelkään menettäväni hänet, 

pelkään sitä aina. 

Olen oppinut, 

ettei mikään ole pysyvää 

tässä talossa, jossa asun. 

Kahdesta ihmisestä 

voi hetkenä minä hyvänsä tulla yksi; 

se tärkein ei ehkä kohta olekaan tässä. 

Seuraavana päivänä kaikki on kuin ennenkin, 

mutta olen oppinut varomaan 

vääränlaisia sanoja tai tekoja. 

Parasta on olla vain hiljaa, 

pysyä omassa mielikuvitusmaailmassa, 

jossa kaikki on hyvin ja kaikki on turvallista. 

Aina.

Nyt oma kotini on hajoamaisillaan. Täällä ei kuulu pieniä askeleita, mutta talo natisee liitoksistaan ja ovi voi käydä hetkenä minä hyvänsä. Olen syyllinen. Riittämätön. Vain muistoistani voin löytää sen hymyn ja naurun, reippaan ja jaksavan, spontaanin naisen. Mihin se katosi?

Mikä on tämä musta köysi kaulani ympärillä? Kuin olisin pimeässä ja savuisessa huoneessa, heitettynä nurkkaan virumaan; allani tuntuu kylmä betonilattia, selkääni vasten karhea tiiliseinä. Kaikki ympärilläni peittyy mustanharmaaseen harsoon - mistään ei saa otetta, ei tuntumaa - ja köysi kaulallani kiristyy jälleen. Onkohan täällä edes mitään?

Pelkään liikaa. Pelkään aivan yhtä paljon kuin se pieni tyttö aikoinaan.