Taisi mennä suorittamiseksi.

Istun kovalla laminaatilla ja yritän tehdä pakotan kehoni tekemään, mitä taideterapeuttini näyttää. Maadoittumaan. Kehoni vänkää vastaan ja saan oikeasti tehdä lihasvoimin töitä, että saan pidettyä kämmenen toisen päällä edes vähän auki. Mieleni ja kehoni ovat monesti aivan eri linjoilla; toisen mielestä asiat tehdään vaikka väkipakolla, kun toinen haluaisi ottaa pienen aikalisän. Ennen viimeistä varttia terapeutti kysyy sen vaikeimman kysymyksen: "Mitä sinä haluaisit tehdä vielä?" En tiedä taaskaan - en koskaan tiedä - joten hän ehdottaa kuvan tekemistä. Mieli suorastaan huutaa kieltolauseita, mutta keho ei tottele, se haluaa miellyttää: "Joo, tehdään vaan." Istun mykkänä tyhjän paperin edessä hyvän tovin, kunnes saan soperrettua, ettei tästä tule mitään. Keskustelumme polut haarautuvat suljettuihin kysymyksiin, kuten "tehdäänkö kuva?" tai "aloitetaanko kirjoittamalla?". Miten vaikeaa voikaan olla sanoa ei? 

Joo (eikä!) 

Kaikki käy (haluun liikkua!) 

Ihan sama (oikeestaan mulla olis idea)

Tehdään vaan (tehdäänkö jotain muuta?)

Tapaamisen jälkeen poljen kotiin ja mieleeni nousee tärkeä kysymys: milloin aloin suorittaa parantumista? Olenhan minä aina kiltisti tehnyt, puhunut, kertonut ja kuvaillut, vaikka en ehkä olisi edes halunnut, mutta en ole pitänyt sitä mitenkään erikoisena asiana. Luonnevikana ennemminkin, kiltin tytön leiman lätkäissyt keskelle otsaani. Ole siinä sitten suorittamatta!

Jo vuosia olen pitänyt itseäni enemmän tai vähemmän säälittävänä: epileptikko, (entinen) anorektikko ja hullu. Olisiko nyt viimein aika osoittaa armollisuutta itseään kohtaan? Voisi silittää ihoaan kämmenellä veitsenterän sijaan ja katsoa peilikuvaansa silmiin muulloinkin kuin ripsiväriä laittaessa. Voisi sanoa itselleen "olet kaunis" ja jättää iänikuisen solvaamisen.

Ja veisi apteekkiin ne lääkkeet, joita on vuosikausia pitänyt säilössä odottamassa Sitä Pahinta Päivää.

Ääni ei vaimene.

En tiedä, mikä siinä on, että jähmetyn paikalleni suolapatsaan lailla, kun taideterapeuttini kehottaa liikkumaan, käymään lattialle pitkälleen tai tekemään mitä tahansa kehollista. Jähmetyn, kun kuka tahansa pyytää tai käskee, silloinkin, kun itse itseäni vaadin toimimaan.

Kehollisuus, liikkuminen, itsensä esille tuominen. Nuo kaikki ovat niin vaikeita asioita, vaikka taannoin rakastinkin juoksua ja vaikka urheilu onkin minulle todella tärkeää. Mutta. Se on niin erilaista tuoda itseään ilmi kuin pistää tossua toisen eteen ja kiihdyttää marssitahtia - se on jotain ihan muuta. Päässäni käynnistyy se sama kasetti pyörimään uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

et osaa et pysty et voi olet ruma kömpelö lihava läski iso kamala mene jo pois piiloudu äkkiä juokse häivy ole vaiti ei susta ole siihen parempi kun et edes yritä

Niinpä. Ne vaativat ja käskevät äänet aloittavat sen taas; tai ei, se taitaa olla minun ääneni. Niin, minun. Enkä osaa vaimentaa sitä.

Haluaisin kovasti saada myös kehon toimimaan yhteistyössä mieleni ja tunteideni kanssa, mutta en osaa luottaa siihen, että voisin rohkeasti ottaa sen ensimmäisen askeleen ilman arvostelevia katseita tai sanoja. En jotenkin pysty käymään pitkälleni maahan - tai edes tietoisesti istumaan ja olemaan - ilman ajatuksia siitä, miten kamalan ison tilan lattiasta oikeasti vien. Ne tunteet tulevat miljoona kertaa voimakkaammin kuin mitkään muut koskaan. Mietin, miten säälittävältä mahdan näyttää taideterapeuttini silmissä; aikuinen nainen muuttuu pikkutytöksi noin yksinkertaisen asian edessä. Järjellä tiedän, ettei se ole niin, mutta pirulliset ajatukset löytävät joka asiasta sanottavaa. Ihan kaikesta.

Pelottaa. Voiko rikkinäisestä tulla enää ehjää?

Valkoista valkoisella.

Olen jälleen tuonut päiväkirjan mukanani; ojennan sen taideterapeutilleni ja hän lukee sivut läpi kerran, lukee toisen. Jos sinä olisit terveydenhuollon ammattilainen ja vastaanotollasi nuori ihminen näyttäisi sinulle tällaisen tekstin, mitä ajattelisit? Kertaan kirjoittamiani vaatimuksia ja itsevihaa, kurtistan kulmiani ja mieleen nousee vilpitön kysymys: miksi? Niinpä.

En tahdo saada aikaiseksi viivaakaan. Vesivärit vaativat liikaa, niitä on paljon ja ne näyttävät haastavilta. En halua myöntää, että tarvitsen apua. Keskustelemme, hän yrittää saada ajatuksia pois vaativista väreistä, mutta ei se onnistu.

Yhtäkkiä kaikki keskeytyy, kun voimakas kohtaus vie minut muihin todellisuuksiin. Tunnen kouristusten voiman; käsi ei tottele, kasvot vääntyilevät villisti ja huomaan tämän maailman loittonevan yhä vain kauemmas. Viimein olen takaisin hetkessä, jossa ensimmäisenä kohtaan hänen huolestuneen katseensa. Kärsivällisen ja ymmärtävän, mutta huolestuneen. Parahdan, miten kovasti pelkään näitä kohtauksia. Pelkään kontrollin menetystä, suuria kohtauksia ja kuolemaa. Pelkään häpeää sekä sitä, miltä näytän, mitä tapahtuu ja toisten hätäännystä. Yksi rauhoittava ja vähän vettä. Niin ei saisi tehdä, mutta teenpä kuitenkin.

Hetken päästä pystymme jatkamaan. Olen taas tässä. Todellinen. Hengähdän syvempään kuin yleensä ja yritän keskittyä taas tyhjän paperin voittamiseen. Vesivärit vaihtuvat tuttuihin kuivapastelleihin ja taideterapeutti yrittää auttaa minua tekemään huomaamatonta viivaa paperille. Vaihdan turvallisen harmaan valkoiseen ja teen neljät kehykset paperille. Valkoisen saa hangattua melkein näkymättömiin, mikä tekee työstämisestä helpompaa. Ne ovat minun rajani; toisille huomaamattomat, mutta itselle todelliset, ahtaat ja joustamattomat. Ihan kuin kehyksiä, joiden sisälle minut ja vaatimukseni on mahdutettu ja joihin asiat vaan kuuluu luokitella. Hän toteaa, miten hieno ajatus se oli ja pyytää kirjoittamaan sen ylös, sillä ajatuksilla on toisinaan tapana kadota.

Lopuksi hän naurahtaa ja toteaa, miten valkoisen liidun valittuani hänelle tuli mieleen Malevich:n kuuluisa taideteos Valkoista valkoisella. Mutta huomasitko, ettet pyytänyt minulta apua? Olisit voinut pyytää ideaa tai apua alkuun, mutta yritit taas niin kovasti pärjätä yksin.