Kun mä kuolen nuorena.

En ehkä elä yli kolmenkymmenen, kirjoitan ja suljen silmäni hiljaa.
En näe reaktiotasi, voin vain arvella sitä.
Miksi sitä sitten viivyttämäänkään? kysyt ja taas vaikenen.
Niinpä. Miksi sitä suotta pitkittämäänkään? En osaa sanoa enää muuta.

Haluan kuolla. Epäonnistuin siinä kerran, mutta minulla on toinenkin mahdollisuus; minut laitettiin vain uusintakierrokselle. Joisin itseni humalaan ja ottaisin lääkkeeni, ne kaikki lukuisat pillerit. Viiltäisin ranteeseeni niin syviä haavoja, etten voisi olla osumatta valtimoon. Syvälle ja tiheään.

Voisin myös hypätä korkealta, mutta en uskalla, koska en luota siihen tapaan.

Kun olen kuollut, älkää pitääkö minulle suuria hautajaisia, mutta kutsukaa läheisimmät ystäväni paikalle. Haluaisin luonnonvaalean arkun, josta näkyvät vielä puunsyyt. Pukekaa minulle villasukat jalkaan. Hautakiveen kirjoittakaa Isän tyttö.

Teidän ei tarvitse hyväksyä, ei ymmärtää. Minä en vain jaksaa enää elää. Anteeksi.

Tänään taas piirsin kaksi kolme neljä viisi kipuhaavaa ranteeseeni. En osannut muutakaan. Tarvittavat lääkkeet eivät toimi ja oloni pahenee vain. Koko ajan.