Kasvukipuja.

Sen piti olla hyvä ilta. Täydellinen. Paljoa en oikeastaan odottanut, mutta suuresti toivoin. Ja olihan se. Ympärillä liuta ystäviä, kuplivaa juomaa ja loppuillan ilotulitus bassonjytkeen merkeissä. Hymyni ei ollut loppua laisinkaan. Tamppasin tanssilattiaa, nauroin ja vähän väliä halasin ystävää, sitä kaikista tärkeintä.

Alkuillasta jotain minussa meni kuitenkin rikki. Kuulin korvissani kimeän risahduksen ja sydämeen sattui enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuttiin lapsista. Puhalsin tupakansavua ja kädet täristen nojasin kylmään kaiteeseen. Viidennestä kerroksesta olisi hyvä hypätä, ajattelin, ja minä tekisin sen heti, jos se kaikista rakkain ei olisi sulkenut minua halaukseen. Onneksi hän teki niin, sillä en minä täältä pois halua. Mutta. Jotain meni rikki taas, puheissa käytiin liian lähellä surun tulvaa ja kyyneleet polttivat poskia pienen hetken.

Piti ryhdistäytyä. Piti olla ihmisiksi.

Sama tapahtuu lähes päivittäin, kun näen kadulla perheitä. Kun radiossa lauletaan vauvoista. Kun kuulen naapurin pikkutytön kiukuttelevan äidilleen. Ja kun ajattelen, miten hiljainen tämä koti on. Täälläkin voisi olla pieniä askeleita, lapsenkokoisia itkukohtauksia ja väsymystä, joka purkautuu kiukkuna. Toisaalta myös hiljaista unituhinaa, syliin kipuava pieni ihminen ja lelunsa levällään lattialla. Voisi olla. Mutta ei ole. Ei vieläkään, vaikka kuusi pitkää vuotta on toivottu. Aina toiveet eivät toteudu enkä jaksa enää edes ajatella, että ehkä sitten joskus. Olen liian väsynyt toivomaan.

Kyllä se ilta kääntyi siitä hyväksi, kun olin paiskannut oven kiinni ja jättänyt kaiken tuskan viidennen kerroksen parvekkeelle. Siellä se sai olla loppuillan ja -yön. Kotiin se löysi seuraavana päivänä; tänne hiljaiseen asuntoon, jossa kasvaa vain kaksi aikuista ja huonekasvit.

Sanattomuus.

Blogiblokki.

Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta en saa niitä järkevään muotoon. Mielessäni pyörii lukemattomia tarinoita, sillä pimeys antaa aikaa ajatella. En koe olevani masentunut, ahdistustakin on verrattain vähän, mutta jokin saa minut umpisolmuun. Ristiriitaisuus repii minua pala kerrallaan ja minun tekisi mieli kietoutua turvaan, missä se ikinä onkaan.

Olen opiskellut enemmän kuin oli edes tarkoitus. Olen tarkoituksella ahkeroinut sillä saralla, koska töitä en voi tehdä. Yritän tällä kertaa totella neurologin sanoja, jotta saisin epilepsiani hieman rauhoittumaan. Työtauko on kieltämättä auttanut, vaikka kohtauksia satelee silti lähes päivittäin.

Tahtoisin kertoa niistä syvistä pyörteistä, joiden vietävänä mieleni on, mutta en pysty. Ehkä tämä vielä helpottaa, toivon niin, sillä elän kirjaimista, jotka tanssivat paperilla tai ruudulla. Ne antavat minulle vapauden, rauhan ja hymyn.

Blogiblokki ja -tauko. Kuin heittäisi suolaa haavoihin! Minä palaan kyllä. Tulen takaisin heti, kun löydän sanani. Miten kauan siihen menee? En tiedä.