Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?

Vain höyheniä.

Puistelen päätäni ja totean jo luopuneeni toivosta. On helpompi elää, kun ei joka kuukausi haaveile liikaa. Miksi silti nämä kyyneleet, joita väkisin nielen ja piilotan? Ääneni sortuu ja on käännettävä katse lattiaan, vaikka haluaisin antaa surun maalata lohduttomuuteni ilmaan. En pysty siihen vieläkään.

Toivo on mennyt, mutta kaipuu ei lähde. Ikävä on ommellut itsensä kiinni jokaiseen soluuni, mutta en sano sitä ääneen. Mikä ikävä? Sylihän on ollut tyhjä aina. Totuuksien sijaan kerron, miten lohduttavat sanat raivostuttavat ja olen oppinut sulkemaan niiltä korvani täysin. Valehtelen niin paljon, että saisin hävetä itseäni, mutta suljen senkin tunteen pois luvuista. Ei, ei nyt.

Hiljainen, liian katkera ajatus häivähtää mielessäni ja tekisi mieli huutaa. Mutta ei. Vaikenen ja huomaan valkean höyhenen lattialla; haikara ohitti talomme jälleen.

Lohduton surun valtameri. 

Illalla viimeisenä, aamulla ensimmäisenä.

Terä vasten ihoa. 

Ajatus vailla toteutusta -

toistaiseksi.

Kymmeniä viikattuja paitoja,

kymmeniä viikattuja housuja.

Ettei tarvitsisi ajatella tai tuntea.

Peilistä heijastuu turvonneet silmät.

Puoliksi syöty aamupala,

liikaa kahvia ja tupakkaa.

Ei se ole masennusta,

vaikka joku niin väittäisikin.

Se on suruista suurin.

Se on epävakaus.

Se on seinään lentänyt lasi.

Lapsettomien lauantai.

Eilen vietettiin Älä laihduta -päivää ja mietin, josko kirjoittaisin aiheesta jotain. Mielessäni mellasti lähinnä surkuhupaisa muisto kahden vuoden takaa, kun katselin julistetta ko. aiheesta ja nauroin räkäisesti. Totta hitossa minä laihdutin - ja vielä entistä enemmän, kun käskettiin moinen touhu lopettamaan. Eli se siitä.

Tuohon aikaan näytin pikkutytöltä - ehkä korkeintaan 12-vuotiaalta - ja olin yhtä turvaton kuin niin nuori voi isojen pelkojen edessä olla. Huusin apua, tarvitsin tukea; syliä, johon sulkeutua ja käsiä, jotka tuudittaisivat sisälläni velloneen myrskyn. Valtaosa vaatteistanikin oli suunniteltu mahtumaan noin 10-vuotiaalle, josta olin silloin mahdottoman ylpeä. Nyt kierrän lastenvaateosastot kaukaa myös siitä syystä, että ne osuvat liian syvälle siihen kaikista kipeimpään haavaan: lapsettomuuteen.

Tänään on lapsettomien lauantai. Kävin mieheni kanssa kaupungilla, nauroimme ja katselimme ihmisiä. Puhuimme sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksista, palkkakuopista ja kesävaatteista. Katseeni viipyili lettipäisissä tytöissä ja jäätelötötteröiden lumoissa olevissa pojissa, vainuissa nukkuvissa vauvoissa ja naisten kasvavissa vatsoissa. Mies kysyi, olenko surullinen - kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Kyyneleet nousivat silmiini ja nyökkäsin hiljaa. Lohduttavia sanoja, rakastava katse. Älä vielä luovuta, rakas, kyllä me selvitään.

Yhdessä tosiaan. Kyllä! Tällä kertaa haluan luvata itselleni ja varsinkin toiselle osapuolelle, etten aio työntää häntä asian ja omien olojeni ulkopuolelle.

Varoitus: älä lue tätä.

Opiskelumotivaatio on reippaasti pakkasen puolella, työmotivaatio sitäkin enemmän. Kiinnostus koko elämää kohtaan on nollassa. Eniten vituttaa kaikki.

Murheet lapsettomuudesta saavat koko ajan enemmän masennuksen sävyjä. Herään aamuisin ja katson makuuhuoneen kulmausta, joka on kuin mitoitettu pinnasänkyä varten. Totean äänettömästi, etten jaksa enää - ja jo kohta huudan tuota samaa niin kovaa kuin pystyn. En jaksa tätä, en jaksa elämää näin!

Ja sitten tulevat ne hyväntahtoiset jeesustelijat, jotka tekisi mieli ampua tai vähintään puukottaa.

"Kyllä se siitä, aika auttaa ja parantaa."

Yli kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, että aika vain pahentaa oloa.

"Älä stressaa."

Mitenköhän se tapahtuisi?

"Kun unohdat asian, tulet raskaaksi ennen kuin uskotkaan."

Sehän vasta helppoa onkin.

"Olet vielä niin nuori."

Ja kohta jo liian vanha, koska perussairaus.

"Ajattele, mitä kaikkea voit tehdä ilman lasta!"

Tosiaan, olenpa helvetin onnekas.

Kyllä, olen katkera. Kyllä, olen myös erittäin surullinen ja vihainen. Ja kyllä, haluaisin puhua asiasta, mutta kukaan ei kestäisi kuunnella - eivät varsinkaan perheelliset. Heidän onnensa ei ole minulta pois, en minä niin umpikylmä ihminen sentään ole, mutta... Niin, mutta mutta mutta. MUTTA!

Tällä surulla ei ole pohjaa ollenkaan ja se vetää minua koko ajan syvemmälle.

Naapurissa jonkun lapsi nauraa.

Silppuan paperista epämääräisiä paloja, leikkaan ja liimaan vailla suurempaa ajatusta - kunnes tyhjän sylin tunne jyrää ylitseni. Kiroan mielessäni, että ei minun tätä pitänyt ajatella eikä tästä kirjoittaa, mutta sanat vain täyttävät kollaasintekeleen. Tajunnanvirta poukkoilee villisti vailla järkeä - ja kohta sotkuinen käsiala on muotoillut sanoiksi juuri sen vaikeimman asian.

Keltainen kipu on vaatettanut itsensä mustaan surukaapuun, tai paremminkin yritelmään surusta. Siinä on kaipuu ja kasvava toivottomuus, pimeässä porttikäytävässä koliseva tyhjyys. Ystävien onnelliset kasvot, kasvavat vatsat, suurenevat odotukset. Vauvat, taaperot, kohta jo koululaiset. Ja lääkärin kieltolauseet, kehoitukset tottua ajatukseen kahden aikuisen perheestä. Polttavat kyyneleeni, jotka ilmaantuvat aina väärissä paikoissa.

Tekisi mieli repiä koko kollaasi, tuhota samalla se raskain ajatus ja asia, joka ei jätä rauhaan. Kunpa se menisikin niin! Haluaisin kysyä kysymyksen, montakin, mutta sanat jäävät poukkoilemaan sisälleni sekavina möykkyinä; vain keho kietoo itseään pienemmäksi ja yrittää estää vapinan, estää ahdistuksen. Tekstini on typerä, ajattelen, sen voi käsittää monella tapaa väärin ja nyt minun pitäisi puhua se auki. En pysty.

Miten lapsettomuuden aiheuttamaa kipua käsitellään?
Miten tyhjän sylin tunteen voi saada siedettävään muotoon?
Miksi tämä meni näin?

Kun pato murtui.

Hän sanoo taas, että olen yksi vaikeimmista. Etteivät hoidot todennäköisesti auta eikä tiettyjä tutkimuksia voida tehdä, koska riskit ovat liian suuret. Hän katsoo eri tavoin kuin kukaan lääkäri koskaan; silmissään samanaikaisesti päättäväisyys, lohdutus ja lämpö. Miksi kukaan katsoisi minua noin? Lapsihaaveet saavat isoja säröjä, kun hän laukoo totuuksia. Monet vaikeat tapaukset ovat suosiolla luopuneet ajatuksesta. Mutta minä en halua luovuttaa vielä. Polttavat kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kukaan ei ehkä koskaan tule kutsumaan minua äidiksi - ei, en suostu siihen!

Myöhemmin putoan ajatusten mustaan aukkoon ja havahdun, kun kahvimuki kaatuu linjastolle. Jostain ilmestyy ystävällinen nainen, hakee uuden tarjottimen ja puhelee mukavia. Siivoaa jälkeni ja kaataa uutta kahvia mukiin. Kiitän, pyydän anteeksi, hymyilen ja itken taas. Miksi kukaan tekisi minulle noin?

*

Kadulla äiti kahden lapsen kanssa. Kaupassa useampi perhe. Netissä video epilepsiakohtauksen saaneesta äidistä. Suru puskee läpi, vaikka kuinka yritän lyödä vastaan. Kierin itsesäälin kuralammikossa, purskahdan taas lohduttomiin kyyneliin. En kestä, vaikka kestän kuitenkin. 

Suruhahmo.

Se hiipii rispaantunein villasukin, aivan hiljaa ja huomaamatta. Sillä on yllään tummanpuhuva viitta ja sen silmät hohtavat syvää ja rannatonta surua. Se ei pelkää mitään, se on melkeinpä uhkarohkea kuiskiessaan viiltäviä sanoja.

Et kelpaa.
Et pysty, et saa.
Älä edes kuvittele.

Se tarttuu kiinni vahvoin kahlein ja niin me olemme vierekkäin, yhdessä, minä ja se - tummanpuhuva, kateutta hohkaava suruhahmo. Sen voimat ovat liikaa minulle, vaikka huutaisin, ei kukaan kuulisi. Yhtäkkiä se on kaikkialla: liikennevaloissa, naapuritalon ikkunassa, tuntemattoman naisen kasvavassa vatsassa, sohvan alla ja aamuauringon ensisäteissä.

Tärkein, mitä se sanoo, on kuitenkin tämä:
älä kerro minusta kenellekään.