Puistelen päätäni ja totean jo luopuneeni toivosta. On helpompi elää, kun ei joka kuukausi haaveile liikaa. Miksi silti nämä kyyneleet, joita väkisin nielen ja piilotan? Ääneni sortuu ja on käännettävä katse lattiaan, vaikka haluaisin antaa surun maalata lohduttomuuteni ilmaan. En pysty siihen vieläkään.
Toivo on mennyt, mutta kaipuu ei lähde. Ikävä on ommellut itsensä kiinni jokaiseen soluuni, mutta en sano sitä ääneen. Mikä ikävä? Sylihän on ollut tyhjä aina. Totuuksien sijaan kerron, miten lohduttavat sanat raivostuttavat ja olen oppinut sulkemaan niiltä korvani täysin. Valehtelen niin paljon, että saisin hävetä itseäni, mutta suljen senkin tunteen pois luvuista. Ei, ei nyt.
Hiljainen, liian katkera ajatus häivähtää mielessäni ja tekisi mieli huutaa. Mutta ei. Vaikenen ja huomaan valkean höyhenen lattialla; haikara ohitti talomme jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti