"Ihan joo."

Tuttu huone ja ihminen, epämääräinen olo. Kuin keinuisi narisevalla kiikkulaudalla; toisella puolella valtavavia mörköjä ja toisella puolella minä. Yritän löytää sanoja, mutta ne ovat hukassa taas.

"Mitä kuuluu?"
"Ihan joo..."

Hän kertoo ajatuksistaan edelliskerrasta. Kannustavia, myönteisiä sanoja. Puhuu edistymisestä ja eteenpäin menemisestä. Hymyilen hiljaa, etsin lattiasta kiintopistettä. Villasukka. Parketin kuvio. Hämärtyvän iltapäivän varjo. Tyynyn reuna. Polvi.

En uskalla kertoa ääneen, miten suuri hätä sisimmässä myllertää. Se tapahtuu aina näissä tilanteissa ja minulla on teoria siitä, mutta selitän jotain aivan muuta. Oikeastaan minulla on kaksikin teoriaa. Kaksi älytöntä, mutta silti hyvin järkeenkäypää ajatusta.

Pelkään suunnattomasti - vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen - että hän vain haluaa minusta eroon. Äkkiä nopeasti pian. Uskon kaikkien loppuviimein ajattelevan noin, sillä en koe olevani juuri minkään tai kenenkään arvoinen. Pelkään myös sitä, etten pärjäisi. Mistä tietää, että on tarpeeksi vahva? Kukaan ei ole koskaan kertonut, miltä tuntuu sitten, kun on toipunut ja asiat on käsitelty. Voiko ihminen oikeasti pelätä parantumista? Onko se oikein tai edes mahdollista?

*

Onneksi on ystävä, joka löytää sanat.

"Kyllä sä pärjäisit. Et ehkä ihan vielä, mut sitten kun lopettamisen aika tulee."