Kiihtyvät kierrokset.

 

Aamulla ei maistu ruoka, kippaan puuron roskakoriin ja kaadan mukiin lisää kitkerää kahvia. Mustana, kiitos. Vähemmän kaloreita, pyydän. Päivä menee omenoita syöden, yhden nektariininkin taisin ottaa, kunnes vanhempien luona joudun kohtaamaan lämpimän aterian. Kiroan hiljaa mielessäni, mutta huojennus rentouttaa koko kehon, kun huomaan ison kattilan: Haa, keittoa! Loistavaa! Kauhon lientä lautaselle ja pari perunaa näön vuoksi; huvittaa hieman, kun huomaan äidin tekevän samoin. Like mother, like daughter? Illan elän omenoilla. Mietin toisinaan, milloin muutun itsekin omenaksi - niillä kun niin usein päiväni porskutan.

Illasta odotan unta ja aamuyöstä herään ennen kuin mies ehtii edes kotiutua, rytmini on täydellisesti pielessä kaikesta lääkityksestä huolimatta. Ei hyvä. Aamuneljältä ihmettelen kylpyhuoneen sekasortoa ja miehen lehteä, joka on revitty pieniksi palasiksi. Olen näköjään alkanut kävelemään unissani - taas vaihteeksi. Ymmärrän, ettei kaikki ole hyvin, mutta en haluaisi myöntää sitä ääneen. Ei! Kaikki on oltava täydellisesti. Käynnistän pyykkikoneen ja toivon, että naapurissa nukutaan sikeästi. On liian pirteä olo ollakseen vasta aamuyö, aivan liian pirteä.

Paino on lähtenyt laskuun, josta iloitsen salaa. Hipsin varovasti vaa'alle aamulla ja päivällä ja illalla - ei pitäisi vahdata näin tiukasti, mutta on pakko. Pakko, pakko, pakko! Jokainen gramma ja vyötäröltä lähtenyt senttimetri merkitsee. Paljon. Liikaa.

Tunnen ylikierrosten käynnistyvän jälleen eikä auta kuin nöyrtyä niiden edessä, en haluaisi turruttavaa rauhoittavaakaan ottaa tällaisen vuoksi. Näinä hetkinä - tunteina ja päivinä - olen tuotteliaampi kuin koskaan, varsinainen tehopakkaus ja superhyvä vaimo; teen ruoat, siivoan, puunaan, järjestelen ja paijaan miestä. Näen ystäviä, nauran, käyn tuplatehoilla, maailma ympärilläni pyörii pikakelauksella, en tarvitse unta ja pärjään lähes Pyhällä Hengellä. Tai no, aamupuurolla ja muutamalla omenalla. Juon liikaa kahvia ja poltan aivan liian monta tupakkaa.

Mutta hitto vie olen tehokas nainen!

Viiniä ja konjakkia.

Jouluaatto. Äiti on tukevassa humalassa - mitä ihmettä? Tekee pahaa katsoa.

- On se hyvä, että meillä on näin ihania ystäviä.
- Ai, muutuin just tyttärestä ystäväksi?
- Mut kyllä tytär ja äiti voi olla ystäviä!

Äiti sopertaa ja kikattaa, jää kiinni typeristä valheista. Sen ässä suhisee, silmät harittavat ja käsi lappaa porkkanalaatikkoa pakasterasiaan. Yritän ohjata kättä oikeaan suuntaan, mutta turhaan - puolet ruoasta tippuu pöydälle.

- Ehkä. Mut me ei olla ystäviä

Isä kysyy, harmittaako mua, että he ottivat alkoholia. Miksi harmittaisi? Ei tietenkään. (Auts, valehtelen!) Mutta isä ja mies pysyvät kohtuudessa, eivät konttaa lahjapapereiden seassa tai huido sekapäisesti pilatesrullalla. Ei mua harmita, jos kohtuudella otetaan. En jaksa seurata keskustelua, uppoudun naistenlehtiin. Teeskentelen olevani jotenkin paikalla, luon pikaisia katseita ja nauran, kun muut nauravat. Mistähän tässä edes puhuttiin? Hymyilen taitavaa tekohymyä; kaikki on niin hemmetin hienosti.

Vanhemmat riitelevät keskenään, yritän sulkea korvani teräviltä sanoilta. En kestä riitelyä, en heidän sanojaan. Tämä on jo neljäs kerta illan aikana. Radio soittaa tekopirteää joululaulua ja mieleni tekisi oksentaa. We wish you a merry christmas.

Pitkän illan jälkeen mies soittaa taksin ja minun vapauteni on koittanut. Kasaan lahjat, ruoat ja itseni pois lapsuudenkotoa. Äiti yrittää venyttää lähtöä, hoippuu ovelle perään ja huutelee humalanhuuruisia sanojaan.

- Jääkää yöksi! Lämmitetään sauna! Meillä on niin kivaakin!
- Ei me nyt jäädä. Mulla on huomenna töitäkin.

Olipahan joulu.

Liian paljon, liian vähän.

Taideterapiaa. Tutkimme muutamia mieleni teemoja, etenkin vastaparia liian paljon-liian vähän. Todella ahdistavaa! Kehossa on enemmän kuin epämiellyttävä olo.

Puuväripiirroksesta ja sanomalehden riekaleesta muotoutuu jotain, joka muistuttaa kaivoa. Kaivon pohjalla värjöttää pieni mytty. Ruttuinen, nuhjuinen, pieni mytty - minun kelpaamattomuuteni. Se, joka on liian paljon ja liian vähän. Se, joka ei koskaan ole sopivasti. Nostan myttyä ylöspäin, kavahdan ja se tippuu kädestäni; varjo kasvaa minun silmissäni valtavaksi. Häpeän reaktiotani, mutta taideterapeutti kehottaa nostamaan sitä uudelleen. Varjo on niin iso! Se on ihan liian näkyvä.

Jos oppisikin kiinnittämään huomionsa siihen sopivaan: pieneen nurkkaukseen, jossa viivojen pituus on melko mukava. Mutta "sopiva" on niin vierasta! Se on niin pelottavaa! Äidillekin olin aina liikaa tai liian vähän: tyttö, lihava, ruma, kiittämätön, niskuroija.

Kelpaisinko kuitenkin?

"Siskosi sai hymytyttö-patsaan, hän oli todella kiltti. Hyvä tyttö - sai stipendinkin." Minä en saanut hymytyttöä, en kunniamainintaa, en mitään. Lukion loputtua sain pienen muistamisen ja väkisin keksityn stipendintekeleen, sillä olin ollut aktiivinen: hallituksen puheenjohtaja ja kaikkea mahdollista. Silloin olin hetken aikaa hyvä tyttö; sen pienen tovin, kun astelin vihreässä mekossani salin eteen ihmisten katsellessa minun ja rehtorin kohtaamista. Äiti itki ja kehuskeli: "Tuossa on minun Hyvä Tyttö - katsokaa, viimeinkin se sai stipendin!"

Siinä pienessä hetkessä tunsin itseni kelvolliseksi. Hyväksi ja kelpaavaksi kaikkien silmissä - ehkä eniten äidin. Silti yhä tänä päivänä häpeän itseäni. On vaikeaa uskoa, että minulla on lupa olla oma itseni ja että olen hyväksytty juuri näin. Enhän minä voi olla! Ajatus kelpaamisesta - tai paremminkin kelpaamattomuudesta - nostaa pintaan ahdistavia muistoja ja tunteita. Tulee tarve pyytää anteeksi. Anteeksi, että olen tällainen: arka, kömpelö ja hankala. Yhtäkkiä olenkin ihan liikaa - liian iso, liian näkyvä. Liian paljon, silti ihan liian vähän.

Hymyillä ja nauraa kuin ennen.

Perjantai käynnisti hyvänmielen ajanjakson. Olen hymyillyt vapaammin ja puhunut niin, että ääneni on kuultu. Huonompina hetkinä olen hakenut lempeitä muistoja sydämen sopukoista.

Katson äidin laittautumista, ihaillen mittailen silmilläni jokaista meikkisiveltimen vetoa ja huulipunan tanssia hänen huulillaan. Hänellä on kampauspöytä, jossa on taittuvat peilit ja se notkuu meikkejä, koruja ja tuoksuja. Kaikkia aikuisten naisten hienouksia. Olemme menossa juhliin ja äiti kreppaa hiukseni, tarkasti joka suortuvan. Saan poskilleni huiskautuksen poskipunasiveltimestä, huulilleni huulirasvaa ja silmiini väritöntä ripsiväriä - sitä sellaista, jolla ripsiä hoidetaan. Olen ylpeä meikeistäni, hiuksistani ja mummolta saadusta röyhelömekosta. Olen oikea prinsessa!

Toisina päivinä olen nauranut niin kauan, että on alkanut jo itkettämään. Oikeasti nauranut, en vain hiljaa hymähtänyt, vaan antanut naurun tulla vatsanpohjasta asti. Olen elänyt! Minä! Ja se on tuntunut hyvälle.

Olen kuullut muuttuneeni, alkanut muistuttamaan sitä entistä, oikeaa minua. Kyllä minä vielä täältä ponnistan, katsokaa vain!

Niin se perjantai, josta kaikki sai alkunsa. Minusta taisi tulla ihan oikea opiskelija.

Juoksin karkuun.

Kävi kuten pelkäsin: koko päivä on ollut kamala. Takaumia menneisyydestä, kipeitä muistoja ja tuskaisia ajatuksia, joita olen yrittänyt juosta karkuun jo kauan.Tiedän, että oli hyvä puhua asioista todellisilla nimillä ja kuvilla, kertoa kokototuus, mutta en vain kestä tätä kipua. Tekisi mieli leikkiä terävällä, vaikka tiedän, ettei se vie mitään pois; siirtää vain piinaa hetkillä. Ajatuskehä ei katkea, en pääse siitä pois.

Muistan, kuinka toivoin, että äiti löisi oikeasti. Fyysisesti pahoinpitelisi. Hakkaisi. Potkisi. Mitä vain! Sanat satuttivat liikaa ja jättivät syvemmät arvet, lisäksi äiti kielsi kaiken jälkeenpäin, sanoi, että valehtelen ja olen vaikea lapsi. Yksi lutka, läski ja huora. Valehtelija, kuriton kakara. Eikä isä koskaan tiennyt, kumpaa uskoisi.

Alan muistaa asioita lapsuudestani, kun annoin itselleni siihen luvan. Tähän asti olen kieltänyt kaiken itseltäni ja työntänyt muistoja syrjään; on ollut niin paljon helpompi vain sulkea kaikki se pois mielestäni. Unohtaa oma menneisyytensä.

Teinkö sittenkään oikein?

Asioista niiden oikeilla nimillä.

Hätääntynyt ja häpeilevä katseeni kiertää pitkin tuttua terapiasalia, kun yritän kertoa, miten paljon vain haluan miellyttää ja miten vaikeaa on ilmaista oma mielipiteensä juuri tuon vuoksi. Nyt kuitenkin olen päättänyt kertoa oman kantani, sillä jotkin asiat ovat häirinneet jo pidemmän aikaa. En löydä itseäni kaikesta, mitä minulle ehdotellaan. En diagnooseista, syistä tai seurauksista. On ehkä aika valottaa menneisyyttään vähän enemmän, vaikka se sattuukin niin paljon.

Levitän taideterapeuttini eteen huolella tehdyn elämänkaaren ja kymmenkunta valokuvaa menneisyydestäni. En ole tarkoituksellisesti tätä kaikkea salannut - on vain niin vaikeaa palata siihen tuskaan. Vaikea kertoa, miten salattua ja ristiriitaista koko lapsuus on ollut. Nuoruuskin. Luemme papereita tarkkaan ja keskustelemme tunnin ja vartin; nyt ei jäänyt aikaa kuvanteolle, mutta näin on hyvä. Olin niin kovasti halunnut kertoa kaiken - ihan alusta asti - mutta sitäkin enemmän pelännyt tehdä sitä.

Onhan se vaikeaa palata niihin hetkiin, kun äidin käskystä etsin piilotettuja kalja- ja viinipulloja isän varastosta, tai ainaiseen riitelyyn, rikkinäisiin astioihin, karkaamisiin, tyhjiin huostaanottouhkauksiin, huoritteluihin ja nyrkiniskuihin vasten lukittua oveani. Nieltyihin kyyneliin, epävarmuuteen ja vihaan.

Mutta. Minä tosiaan tein sen: kerroin kaiken. (Itsellenihän minä kaiken paljastin ja olin kerrankin rehellinen, mutta samalla myös hänelle, joka auttaa minua eteenpäin tällä tiellä.) Niissä papereissa luki kaikki se oleellinen, ja ensimmäistä kertaa aikoihin lähdin terapiasta pienesti hymyillen.

- Saanko halata sua? 

Hymyilin kiitollisesti ja nyökkäsin arasti.

- Joo.
- Kiitos, että kerroit tämän kaiken elämästäsi. Olit tosi rohkea.
- Kiitos sulle.

Milloin ymmärsit?

Milloin ensimmäisen kerran huomasit, ettei kaikki ole hyvin? Taideterapeutin kysymys oli vaikea. Kurtistin kulmiani ja pohdin vuosia taaksepäin; on vaikea sanoa, milloin kaikki alkoi.

Olin ehkä 16-vuotias, ihan liian nuori, kun ensimmäisen kerran menin kouluterveydenhoitajan luokse. Muistan, kuinka pelotti niin, että mahaan sattui, mutta minä tein sen; kerroin, kuinka äidin käytös ja sanat satuttavat. Hävetti, sillä tunsin terveydenhoitajan myös koulun ulkopuolelta ja pelkäsin hänen katseensa kohtaamista. Ensimmäinen käynti ammattiauttajalle ei tuottanut muuta kuin lisäviiltoja ranteisiin. Eihän sinulla voi olla masennusta, sillä epilepsialääkkeesi ovat sellaisia, joita käytetään myös mielenterveysongelmien hoitoon. Ja minä uskoin, vaikka sattui edelleen. Kävin vielä kerran hänen pakeillaan, mutta peruin loput tapaamiset. Koska eihän minulla voinut olla ongelmia.

Epilepsialääkkeistä huolimatta masennus syveni ja itsetuhoisuuteni kasvoi. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, ettei elämä voi jatkua näin. Tajusin, mitä oli olla masentunut. Osastojakso ja lääkkeet, jotka sammuttivat silmieni tuikkeen; vastustin samaisen virkailijan pakeille menemistä, joten sain viisi käyntikertaa depressiohoitajalle. Muuta heillä ei ollut tarjota. Ystävällinen nainen, joka todella yritti auttaa minua, mutta silti jätin menemättä viimeiselle tapaamiselle. Halusin laihtua ja kuihtua, mutta en myöntänyt sitä silloin. Pahaa oloani turrutin viiltelemällä ja ottamalla liikaa rauhoittavilla, naiivisti kuvittelin painoni lähtevän nopeampaan laskuun, jos ottaisin kolminkertaisen annoksen laihdutuspillereitä. Ja putosihan se paino, kun vuoden ajan urheilin liikaa ja söin pelkkää kaurapuuroa ja näkkileipää. Muutin pois kotoa pitkän taistelun jälkeen ja ensimmäinen ajatukseni omassa asunnossa oli: minun ei tarvitse syödä mitään, sillä kukaan ei ole kontrolloimassa syömisiäni. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten syvällä syömishäiriön pauloissa olin.

Ahdistuskohtaukset tulivat kuvioihin vasta myöhemmin. Toki olin ahdistunut myös silloin, kun halusin tappaa itseni keinolla millä hyvänsä, mutta ongelmaksi asian koin vasta vuosien jälkeen. Ei riittänyt, että olin masentunut ja syömishäiriöinen, sairastin myös ahdistuneisuushäiriötä, mikä kasvoikin myöhemmin suurimmaksi ongelmakseni. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen oli paljon vaikeampaa ja hitaampaa kuin olisi voinut kuvitella.

Asioiden ja sairauksien ymmärtäminen - hyväksymisestä puhumattakaan - on ollut hyvin hidasta. Kaikki on tapahtunut vaiheittain, vuosien saatossa, vaikeus vaikeudelta. Havahduin taideterapeuttini kysymyksen jälkeen siihen todellisuuteen, että olen taistellut näiden asioiden kanssa jo kymmenen vuotta. Pieni ihminen sisältäni huutaakin nyt kovempaa kuin koskaan: milloin kaikki helpottaa?

Tässä päivässä on kuitenkin eroa verrattuna vuosien takaiseen: minä haluan parantua. Ehkä se on mahdollista. Tiedän sen olevan mahdollista.

Äiti ja tytär - miten vaikeaa!

Viime aikoina olen ajatellut järkevästi. Ehkä se on johtunut osittain siitä, että koulu on pistänyt akateemiset aivosoluni ja -hiukkaseni töihin, mutta asiassa olevan muutakin takana. Tiedättehän sen tunteen, kun huomaat ajatuksiesi ja ennen kaikkea asenteidesi muuttuneen? Kuin joku olisi pyyhkäissyt huurua lasista ja nyt näkisi kirkkaammin. Täytynee siis kirjoittaa nopeasti ajatuksensa ylös, kun pian ne kuitenkin heittävät häränpyllyä ja verhot laskeutuvat mieleni eteen. No, toivottavasti ei.

Äitiä olen miettinyt paljon ja äiti-tytär-suhdetta. Olen vuosien saatossa jo lähes alkanut vihaamaan tuota sanaa, se värittyy niin negatiivisena silmissäni ja mielessäni. Mutta kun sitä oikein jää pohtimaan, voi siitä löytää jotain hyvääkin. Suhteestamme, meinaan. Jos minun pitäisi kuvailla pelkillä sanoilla yhteiseloamme, se voisi olla jotain tällaista:

tyhjyys etäisyys viha suru narsismi katkeruus hyväksikäyttö lähentyminen hämmennys

Avaisinko noita asioita? Tekee kipeää, mutta aion yrittää, sillä haluan todella päästä irti vihasta ja katkeruudesta.

Lapsuudesta muistan lähinnä tyhjää, josta olenkin tainnut jo aiemmin täällä kertoa. Muistan isän - minun sankarini - verrattain hiljaisen ja höpsön, mutta voi, miten rakkaan. Äidin kohdalla on kuitenkin iso aukko, jota siskoni yritti parhaansa mukaan täyttää. Teini-ikä oli rankka, kun äiti todellakin täytti paikkansa! Hän tuli elämääni liikaa, ei antanut tilaa, ei omaa aluetta, mitään. Huoneeni, päiväkirjani, puhelimeni, koulukirjani, laukkuni eivät jääneet häneltä tutkimatta. Ei ollut kovin vaikeaa jäädä kiinni tupakasta tai liioista rauhottavista, kun äiti tutki joka pienimmänkin nurkan huoneestani. Niinä vuosina vihasin häntä enemmän kuin ikinä, mutta häpesin vihaani ja peitin sen kovan kuoren alle.

Jossain vaiheessa kasvoin lähes aikuiseksi. Yritin ainakin kovasti. Miten onnellinen olinkaan omasta tilasta ja vapaudesta! Otin selvästi etäisyyttä äitiini ja löysin surun. Pelkäsin sitä, ehkä häpesinkin, joten kätkin kaiken sisimpääni. Löysin sanan "narsismi" ja etsin merkitystä sille. Siinä se oli, kaikki täsmäsi. Äiti. Narsisti. Viha nosti jälleen päätään, mutta uskollisesti jälleen nielin sen. Jossain vaiheessa löysin äidinkaipuun; halusin niin kovasti löytää sen ymmärtävän, pullantuoksuisen äidin, jolle olisin voinut jakaa poikahuolet ja arjen ilot. Olin aikuinen, mutta ikävöin ja tarvitsin äitiä, joka rakastaisi vilpittömästi. Myönnän hyväksikäyttäneeni äitiä inhottavalla tavalla: kun tarvitsin jotain, soitin hänelle, sillä tiesin hänen ostavan sen minulle. Hän aina osti. Auttoi, jos en pärjännyt. Podin huonoa omatuntoa tästä, mutta ajattelin sokeasti voivani tehdä niin, sillä eihän äitikään koskaan ollut minulle mitään. Miksi minun tarvitsisi? Voisin vain käyttää häntä hyväksi. Ei, ei, ei!

Ehkä olen aikuistunut, mutta nyt ihan rehellisesti luulen äitini kyllä rakastaneen - ja rakastavan edelleen. Hän on sairas, tiedänhän minä sen, mutta varmasti myös rankka taistelu epilepsiani kanssa vaikutti hänenkin jaksamiseensa. Hän ei ehkä ole osannut rakastaa, tai ainakaan osoittaa rakkauttaan, muuten kuin ostamalla, antamalla rahaa, tarjoamalla taloudellista apua. Hän ei ehkä ole kiinnostunut minusta lapsena, en ehkä ollut sitä, mitä hän halusi, mutta hän on kyllä myöhemmin yrittänyt olla äiti ja tukea kaikin mahdollisin tavoin.

En minä vieläkään osaa häntä rakastaa, oikeasti inhoan monia asioita hänessä, mutta en halua vihata. En tahdo katkeroitua, vaikka hän ei olekaan osannut osoittaa rakkauttaan muuta kuin ostamalla sitä minulle. Olenko minä yrittänyt? En tarpeeksi. Nyt on aika tehdä muutos, sillä vain itseäni voin muuttaa.