Kävi kuten pelkäsin: koko päivä on ollut kamala. Takaumia menneisyydestä, kipeitä muistoja ja tuskaisia ajatuksia, joita olen yrittänyt juosta karkuun jo kauan.Tiedän, että oli hyvä puhua asioista todellisilla nimillä ja kuvilla, kertoa kokototuus, mutta en vain kestä tätä kipua. Tekisi mieli leikkiä terävällä, vaikka tiedän, ettei se vie mitään pois; siirtää vain piinaa hetkillä. Ajatuskehä ei katkea, en pääse siitä pois.
Muistan, kuinka toivoin, että äiti löisi oikeasti. Fyysisesti pahoinpitelisi. Hakkaisi. Potkisi. Mitä vain! Sanat satuttivat liikaa ja jättivät syvemmät arvet, lisäksi äiti kielsi kaiken jälkeenpäin, sanoi, että valehtelen ja olen vaikea lapsi. Yksi lutka, läski ja huora. Valehtelija, kuriton kakara. Eikä isä koskaan tiennyt, kumpaa uskoisi.
Alan muistaa asioita lapsuudestani, kun annoin itselleni siihen luvan. Tähän asti olen kieltänyt kaiken itseltäni ja työntänyt muistoja syrjään; on ollut niin paljon helpompi vain sulkea kaikki se pois mielestäni. Unohtaa oma menneisyytensä.
Teinkö sittenkään oikein?
Teit ihan oikein. Varmasti tuntuu kipeältä nyt, mutta pieni pala kerrallaan kun jaksat käsitellä asioita, pääset niistä yli ja pystyt jatkamaan taas hieman keveämmällä kuormalla eteenpäin. Voimia<3
VastaaPoistaTaidan itsekin syvällä sydämessäni tehneeni oikein, vaikka nämä hallitsemattomat ajatusryppäät ja muistojen määrät tuntuvatkin niin musertavilta. Sitten sitä alkaa kyseenalaistaa, että kannattiko kuitenkaan, vaikka tietenkin kannatti. Se kannattaa aina.
PoistaKiitos ihana <3