Täynnä vihaa.

Miksi jo toista aamua olen niin vihainen, että voisin tappaa jonkun?

Miksi roska-auto pitää niin kovaa meteliä?

Oliko sen sihvarin tai äletteen pakko pilata aamutupakkani?

Kuka unohti ostaa kahvia kaupasta?

Miksi kaurapuurot levisivät pitkin mikroa?

Onko tuon naapuritalonkin miehen pakko käyttää rumaa tuulipukua?

Miksi omenat pilaantuvat kaappiin?

Kuka käski miehen jättää laudeliinan paikoilleen eilen - eikö tästä ole jo keskusteltu?

Miksi villapyykki kuivuu niin hitaasti?

Miksi ihmiset ihastuvat?

Kuka unohti pestä pyykinpesuaineen annostelulootan?

Miksi vihainen musiikki ei ole oikeasti vihaista?

Miksi takit tippuvat henkareista?

Miksei meille tule aamulehteä?

Kenen vuoro oli pyyhkiä pölyt?

Kuka unohti imuroida?

Oliko jonkun pakko jättää pesemättä leipomisalusta?

Missä ovat vehnäjauhot, kun niitä oikeasti tarvitsisi?

Onko oikeasti pakko tänäänkin käydä kaupassa?

Miksi ei ole rahaa lääkkeisiinkään?

Missä kaikki rauhoittavatkin ovat?

Miksi vaatteita ei ole viikattu?

Onko neuletyön aina pakko valmistua niin hitaasti?
Missä kaikki oikeankokoisen puikot ovat?

MIKSI EN VOISI VAIN TARTTUA TERÄÄN?

Miksi sitä haluaa tappaa itsensä, vaikkei oikeasti edes halua?

Vai haluaako kuitenkin?

Aamun ensisäteiden aikaan.

Penkki oli vielä kostea yösateiden jäljiltä, kello oli hädintuskin kuuttakaan, mutta olin jo tapani mukaan hereillä ja puhaltelin savua ilmaan. Se muodosti villejä koukeroita ilmassa. Ne olivat aika kauniita.

Ajatukseni palasivat viime terapiakertaan, kun olin ensimmäistä kertaa osoittanut ärtymystä - tai paremminkin kiukkua ja suuttumusta, vihaakin - terapeuttiani kohtaan. Ei sillä, että hän olisi jotenkin sen ansainnut, mutta tunteeni kumpusivat jostain syvemmältä kuin osasin edes ymmärtää. Hän sanoi vain pari sanaa ja vetäydyin kauemmas, käänsin selkääni yhä vain enemmän häntä kohden ja katselin vihaisesti kulmieni alta. Pari sanaa lisää ja olin jo melkein seinässä kiinni. Teki mieli juosta karkuun, jäädä paikoilleen, kertoa, puhua, tuntea toisin, olla jotain muuta, vajota, mennä piiloon.

Istuin pienessä kippurassa ja hän yritti saada minua puhumaan ajatuksiani. En ole hyvä siinä, mutta yritin parhaani. Lihakseni alkoivat jo täristä kaiken jännityksen voimasta, mutta en kyennyt muuttamaan asentoani. En, vaikka kuinka yritin nousta ylös tai avata kehoni muodostamia lukkoja. Se harmitti ja hävetti, suututtikin. Olin vain säälittävä mytty, joka ei pystynyt työskentelemään.

Pilasinko minä nyt koko kerran?

Jälleen kerran hän katsoi minua lempeästi syvälle silmiin, silitti käsivarsia ja tarttui kämmeniini. Seisoimme keskellä lattiaa; hän yrittäen hakea katsekontaktia ja minä yrittäen vältellä sitä. Hänellä oli niin vilpittömän välittävät silmät, että pelotti. Olin kuulemma ollut rehellinen, ja nyt oli jo aika kohdata tunteita ihan kunnolla. Tuntea tunteensa. Olla läsnä niissä, mitkä esiin kumpusivat. Silti hävetti.

Miten sinä sellaista olisit voinut tehdä? Juuri tämä on sitä kehollista työskentelyä, mihin me pyrimme.

Kotona.

Radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan. Joku on saattanut huomatakin sen, mitä ajattelin tulla kertomaan: olen päässyt pois sairaalasta. Tuntuu hyvältä, mutta pelottaa hurjasti. Miten täällä kotona ollaan? Miten parisuhdetta hoidetaan nyt, kun asumme saman katon alla? Paisunko nyt muodottomaksi pullataikinaksi? Kumpi laittaa ruokaa, kumpi siivoaa mitäkin? Ai, ystäviäkin pitäisi nähdä!? Ja niin edelleen.

Haluaisin kertoa, miten hienosti kaikki on, mutta valehtelisin. Heittelen lautasia lattialle, huudan ja raivoan, kun en osaa muuten ilmaista kipuani. Mutta olen jo niin hyvinvoiva, että pärjään kotona. Ja niinhän minun pitäisikin - mitä nyt pieniä raivokohtauksia saan välillä... Vähät me niistä. Haluan olla pieni eikä minua voida pakottaa syömään; psykologi kimpaantui ja sanoi, ettei aio työskennellä sellaisen kanssa, joka ei halua parantua. Meillä lienee pieni ristiriita. Hitto. Onneksi minulla on taideterapiani ja -terapeuttini, joka ymmärtää ja välittää ja silittää, kun menen paniikkiin. En jaksaisi muuten, en pelkällä poliklinikan erikoisella psykologirouvalla, joka sanoo minun olevan fyysisesti huonossa kunnossa. No, tottahan minä olenkin! En jaksa enää juosta kuin ennen. Mutta aion korjata sen. Minähän juoksen. Piste.

Läskikävely.

Täällä on niin naurettavan helppoa olla syömättä. Toiset hoitajat vähän katselevat vain sivusta, joskus mittaavat verensokerin ja muistuttavat, kuinka tärkeää olisi saada polttoainetta keholle. Joo joo.

Kävelen pitkin käytäviä, solusta toiseen ja takaisin - sama uudestaan. He pyytävät rauhoittumaan, istumaan. Väkipakolla istun tovin ja aloitan uudelleen. Söin illalla liikaa, otin pienen suklaankin - minä saastainen läskihirviö!

- Istuhan alas hetkeksi. Vai ootko aamulenkillä?
Pudistan päätäni, sitten nyökkään.
Jatkan matkaani ympäri osastoa - uudestaan ja uudestaan.
- Nyt pitäis jo rauhoittua. Mikä on?
- Ahdistaa. Söin liikaa ja oon läski. Paisun vaan.
- Mutta eihän se pidä paikkansa mistään kohtaa.
- No vittu pitäähän! Oon läski.
Katselen hoitajaa silmät täynnä kiukkua ja tulta. En varmasti jää tähän istumaan!

Psykologi tulee paikalle ja silittää. Ehdottaa turvavilttiä, jonka eilen minulle antoi.

Se auttaa. Hetkeksi. Mutta taas on mentävä; neljäsosa lasia mehukeittoa on saatava kulumaan nopeasti pois, koska oksentaminenkaan ei ole lukuisista salayrityksistä huolimatta onnistunut. En vain osaa enkä pysty.

Itsekeskeistä.

Kuinka monesta on kannettava huolta, kun itse istuu lukittujen ovien takana? Vanhemmista, siskosta, miehestä, ystävistä, naapureista, tv-tason päällä kuivuvasta Nukkumaijasta ja naapurin punatukkaisesta rouvasta? 

Eikö riittäisi vain, että saisi päästää irti?

Tarvitseeko todella pyytää anteeksi suutuspäissään lausuttuja sanoja, perua kerrottuja totuuksia ja lohduttaa nyyhkivää ihmistä puhelimen toisessa päässä, joka haluaa minut kotiin - ei tosin omaansa - juurinythetitässä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä? Kuka minua silittäisi ja sanoisi: ei hätää, se vie aikansa. Kun kaikki haluavat minut pois täältä heti. 

Mutta minä en uskalla. 

Kivulle kasvot.

Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!

Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.

Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.

Lisää rauhoittavaa.

Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.

Lukitut ovet.

Istun tekopyhästi kodinomaisella sängyllä, päiväpeiton vihreäkeltaraita tuo lähinnä mieleen oksennuksen. Kaapinovet lukittiin eilen, kun jälleen olin löytänyt jostain liian teräviä unikavereita. Toit tän kotoasi, eikö? Hoitaja huokaisee, kun nyökkään, ja työntää rivakoin liikkein kaikki irti lähtevät tavarat vaatekaapin perukoille: hammasharjan, kynät, hiusöljyn ja laturit. Kukan sentään jätti pöydälle pienen tutkimuksen jälkeen.

Päivystävä lääkäri arvioi tikkauksen tarvetta, mutta päätyy perhosteippiin. Saan osakseni toruja, kysymyksiä, huokauksia ja jokseenkin lempeitä katseita. En katsele silmiin, se sattuisi liikaa. Häpeillen katselen sairaalayöpaidan - sen vaaleantipunkeltaisen - lahkeita ja yritän olla huutamatta. Puhdistusaine sattuu, arpi on syvä - syvempi kuin edelliset. Joka kerta sanon sen: antakaa anteeksi, on vain niin paha olla. Ja yhä uudelleen anteeksipyyntöni torpataan; pyydä itseltäsi, älä hoitajilta.

- Hae lääkettä aiemmin.
En osaa.
- Pyydä apua, vaikka keskustelua.
En pysty.
- Yritä edes.
Mmmmh...

Saan reilusti rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta ei niistä ole mihinkään. Kouristusten ja neljännen rauhoittavan jälkeen nukahdan yöhoitajan valvoessa vieressä. Muutama tunti lihaksia painavaa unta ja olen hereillä taas. Aamuyön tunnit menevät kuunnellessa vuoroin kellon sekuntiviisaria ja lintujen alkavaa laulua. Ahdistaa taas.

**

Aamuhoitaja sanoo, että jutellaan jossain välissä. Mitä minä sillekin edes kertoisin? Että sattuu ihan helvetisti, vietän syntymäpäiviäni ranteet paketissa, lukittujen ovien takana? Että tarvitsisin jonkun vain pitämään kädestä kiinni? Että huolettaa, miten mies kotona jaksaa, onko mahdollista saada lapsia, voiko hullusta tulla tervettä koskaan? Että mua pelottaa?

Itku tulee puolentoista kahvikupillisen jälkeen. No, jotain positiivistakin: osaan itkeä jälleen (vaikka inhoankin sitä). Sääntään tyhjään huoneeseeni ja kuristan itkun kurkkuuni. Ei nyt. Ei helvetti nyt. Ei koskaan.

Hyvää syntymäpäivää, minä.

np: Stewie Wonder: Happy birthday

Ymmärrys (ei riitä).

Äiti on säälittävä. Pelleilee ruoan kanssa, vaikka on jo kuusikymppinen. Narsisti, syömisvammainen ja tyhmä. Olen yrittänyt olla sen kanssa väleissä, mutta joka kerta raivostun ja turhaudun, kun näen sitä. Se osaa edelleen satuttaa mua pahasti. Pitäiskö osata luovuttaa sen suhteen? Ei äiti-tytär-suhdetta yksipuolisesti rakenneta. Kun toinen ei näe kuin peilikuvansa.

Yritin kertoa sille, että saan vagushermostimulaattorin viimeistään syksyllä, mutta ei se tajunnut mitään. Vaihtoi vain aihetta ja alkoi pohtimaan, miksi juoksunsa ei kulkenut ja miten kovaa pitäis kipeitä lihaksia treenata. Ei sitten, jos ei kiinnosta.

No anyway. Neurologi soitti ja päätettiin yhdessä, että varataan aika laitteen asennukseen. Jännittää vähän, mutta en näe nyt muutakaan vaihtoehtoa. Lääkkeet kun eivät ole mulla toimineet. Kaikkiaan olen päätökseen tyytyväinen, kuten myös siihen, miten hyvä hoito Kuopiossa on. En voisi olla paremmassa paikassa epilepsiani kanssa.

Muutoin fiilikset ovat vaihdelleet laidasta toiseen. Töissä on flow päällä ja nautin joka askeleesta. Hymyilen ja nauran.

Kotona iskee synkkyys, mutta en halua ajatella sitä nyt.

Viha ei päästä vapaaksi.

Kaikesta mielipahasta huolimatta tulen nykyään toimeen äitini kanssa - no, kohtalaisesti ainakin. Eilen hän sai pitkästä aikaa mieleni kuohumaan, kun intoutui taas pistämään paremmaksi kuin tyttärensä: "Niin, kun minullakin oli silloin nuorena se anoreksia..." Perkele! Se, että olen joutunut hänelle syömispulmani tunnustamaan, ei todellakaan tarkoita, että haluaisin hänen yrittävän lyödä minut asiassa. Missä empatia? Rakkaus? Äidillisyys? Koko illan tämä nainen kertasi, miten laiha hän silloin oli. Teki mieli juosta pois ja huutaa, kuinka vihaan häntä. Tuo oli taas yksi naula arkkuun; olen entistä varmempi siitä, miten sairas ja narsistinen tuo ihminen on. Painukoot helvettiin.

Ja voi kyllä, olen koko ikäni kaivannut äitiä elämääni. Isä on aina ollut ja tulee olemaan, mutta äiti. Mikä se on?

Äiti sanoo, miten tuttavansa on vahva ihminen, kun ei itke. Tajuan, mistä olen oppini saanut. Yritän väittää, että se nimenomaan on heikkoutta, mutta eihän tuo usko. Vahvuutta on, kun ei itke koskaan. Mutta kuulehan tätä: tavallasi luodaan ja kasvatetaan heikkoja ihmisiä, jotka pelkäävät maailmaa ja toisiaan. Eivät koskaan uskalla näyttää tunteitaan, vaan patoavat niitä sisälleen, kunnes räjähtävät. Eivätkä vielä tuolloinkaan uskalla kurkistaa itseensä, siihen oikeaan minuuteen, joka on vangittuna pulloon, kaikkine tunteineen ja ajatuksineen.

Että kiitos vaan kaikesta tästä syyllisyydestä, katkeruudesta ja kelpaamattomuudesta. En edes uskalla ajatella sitä vihan määrää, mikä tulisi ilmoille, jos sen vapaaksi päästäisin. Ehkä nyt sitten olen vahva mielestäsi.

Ei kauneutta - kauheutta vain.

Inhoan, ei - vihaan itseäni. Inhoan itseni vihaamista. Kuulen päivittäin kauniita sanoja, rakkautta, kehuja, mutta niiden sisäistäminen ja ottaminen omakseen on liian vaikeaa. Hymyilen, kiitän ja käännän ajatuksen päinvastaiseksi ennen kuin voin niellä sen. Miksi, oi miksi on niin helvetin vaikeaa vain hyväksyä itsensä?

On hetkiä, kun katson peiliin ja sekunnin murto-osan ajan ajattelen: olen kai sittenkin kelpo. Mutta nuo ajan hippuset ovat liian lyhyitä pitääkseen minua pinnalla. Viha voittaa. Aina. Mistä edes pitäisin? Silmistäni, hiuksistani, hymystäni? Mikään ei ole tarpeeksi ja pintaa on liikaa. Liian paljon minua, johon tarttua, pitää sylissä, silittää. Ihan liikaa. Pitäisi olla kymmenen kiloa pienempi, että elämä olisi olisin parempi.

En ansaitse kauniita sanoja! Säästäkää ne muille, pyydän.

Laiskan lallatus.

Kukat kaipaavat vettä. Joulukuusi vieläkin koristeineen parvekkeella. Jouluverhot punastelevat keittiön ikkunassa. Pyykit valloittavat tilaa kylpyhuoneen ja makuuhuoneen lattioilta. Pelattiin tuotakin älytöntä lautapeliä uutenavuonna, ja nyt se on keskellä olohuonetta.

Ostin yleispuhdistusainetta, sellaista Pirteän Limen tuoksuista. En pidä Tolusta. Mihin katosi järjestys?

Pahanilmanlintu

Isänpäivää edeltävä ilta.
Riideltiin äidin kanssa siitä, ryhdynkö heidän omaishoitajakseen, jos/kun sen aika joskus koittaa. Äiti oli kehittänyt järjettömän kuvitelman päässään, että minä ja mieheni - oli lapsia tai ei - muutettaisiin samaan taloon ja hoidettaisiin heitä hamaan hautaan asti. Tai vähintään valvottais henkilökohtaisesti, jos heille joku muu hoitaja palkattais eli ts. käytäis paikan päällä päivittäin katsomassa tilanne. Se hoki jatkuvalla syötöllä: me toivotaan, että lapset hoitaa. Äiti-suhteeni on vähintäänkin kaoottinen ja edelleen rakoileva, tulevaisuudensuunnitelmani täysin auki ja muutenkin koen, etten ikimaailmassa pystyisi siihen, onhan omaisenakin oleminen jo sen verran raskasta, jos oma vanhempi sairastuu. Uskois vaan - tiedän kyllä mistä puhun! Aikoi äiti ilmeisesti vedota siskoonikin, mutta minähän se meistä vanhustyössä tälläkin hetkellä olin - tai hoitoalalla ylipäätään. Ja tottakai heidätkin piti kotona hoitaa, kun naapurinkin lapset oli luvanneet hoitaa vanhempansa. Ei mitään suhteellisuudentajua, sanon minä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kun riitelin tuollaisesta asiasta ja kieltäydyin niin ponnekkaasti. Ja nehän on ihan tosi terveitäkin vielä molemmat.

Sitä edellinen päivä.
Paha olo. Kohtauksia tulee ja olen ulkopuolinen ihmisten kanssa. En osaa puhua järkeviä. En jaksa. Haluan kotiin; siellä on turvallista, eikä mun tarvitse pelätä joutuvani alakynteen. Nyt oon ihan idiootti, kun nielen kyyneleitäni koko ajan. Väsymys painaa ja ahdistus.

Kiukuttaa.

Mysliä mehukeitolla vai mysliä maidolla? Voi, siinäpä pulma. Jääkaappi humisee tyhjyyttään ja tuossa edellä onkin kutakuinkin mainittuna ne, mitä olen tänään ja eilen ja ja ja syönyt. Maha sanoo kohta POKS. Ei tahdo enempää mysliä, maitoa tai mehukeittoa. Hain pulmaan ratkaisua lounastamalla kaupungilla: tarjouksessa (?!) tippaleipä ja kahvi, 3€! Hertsyykeli sentään, olisi sanonut isänikin, mutta kerrankos sitä.

Mainittavaa on myös, että juoksin koko päivän lastenvaatteita ja muita etsien (toim. huom. EN TODELLAKAAN ole raskaana), ja nyt ihan oksettaa koko rumba. Tuulipukuihin pukeutuneita mammoja joka puolella. Värikkäitä, piskuisia vaatteita. Unileluja. Ruokalappuja, tuttipulloja, pienenpieniä tossuja - ja todellakin niiiiiin pieniä! Joo. Olihan noita, ja saa olla.

Joku vihelsi mun perään tänään. Toivotin kaverille hyvää matkaa helvettiin (en ääneen, tietenkään.). Tai jos se ei viheltänyt mulle, niin sinne helevetinkuuseen se olis saanut mennä silti. En kestä tollasta.

Kiitos hei.