Pahanilmanlintu

Isänpäivää edeltävä ilta.
Riideltiin äidin kanssa siitä, ryhdynkö heidän omaishoitajakseen, jos/kun sen aika joskus koittaa. Äiti oli kehittänyt järjettömän kuvitelman päässään, että minä ja mieheni - oli lapsia tai ei - muutettaisiin samaan taloon ja hoidettaisiin heitä hamaan hautaan asti. Tai vähintään valvottais henkilökohtaisesti, jos heille joku muu hoitaja palkattais eli ts. käytäis paikan päällä päivittäin katsomassa tilanne. Se hoki jatkuvalla syötöllä: me toivotaan, että lapset hoitaa. Äiti-suhteeni on vähintäänkin kaoottinen ja edelleen rakoileva, tulevaisuudensuunnitelmani täysin auki ja muutenkin koen, etten ikimaailmassa pystyisi siihen, onhan omaisenakin oleminen jo sen verran raskasta, jos oma vanhempi sairastuu. Uskois vaan - tiedän kyllä mistä puhun! Aikoi äiti ilmeisesti vedota siskoonikin, mutta minähän se meistä vanhustyössä tälläkin hetkellä olin - tai hoitoalalla ylipäätään. Ja tottakai heidätkin piti kotona hoitaa, kun naapurinkin lapset oli luvanneet hoitaa vanhempansa. Ei mitään suhteellisuudentajua, sanon minä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kun riitelin tuollaisesta asiasta ja kieltäydyin niin ponnekkaasti. Ja nehän on ihan tosi terveitäkin vielä molemmat.

Sitä edellinen päivä.
Paha olo. Kohtauksia tulee ja olen ulkopuolinen ihmisten kanssa. En osaa puhua järkeviä. En jaksa. Haluan kotiin; siellä on turvallista, eikä mun tarvitse pelätä joutuvani alakynteen. Nyt oon ihan idiootti, kun nielen kyyneleitäni koko ajan. Väsymys painaa ja ahdistus.