Tyhjyys rakentaa majaa.

Suunnaton kaipuu, viiltävä kipu koko kehossa - liian usein olen taas tuntenut sen. Tekisi mieli huutaa ja hätistää se perkele pois minusta. Sanoisin sille, että olen jo aikuinen enkä tarvitse sitä, mutta se olisi valhetta. Kai olen niin kauan pakoillut taas, etten edes osaa enää valehdella. On saatava sanoa se ääneen. Kuitenkin kirottu "mutta" kietoutuu kiinni lauseisiin, ja minä kaipaan niin että sattuu. Yritän hokea itselleni, että näin on hyvä ja minä pärjään kyllä.

Elämässähän on nykyään värejäkin, katso nyt ympärillesi, sinä typerys! 

Mutta. Silti jotain puuttuu, on puuttunut aina. Enkä pääse karkuun tätä olotilaa, johon sekoittuu surua ja vihaa - ja paljon kaikkea, jolle en löydä edes sanoja.

Ota minut syliin. Pidä kiinni. Silitä ja keinuta. Palmikoi hiuksiani, pidä kädestä kiinni ja puhu sanoilla, jotka saavat tunnemyrskyni tyyntymään. Ole siinä. Lupaa, että olet! Vaikka minä yrittäisin karkuun, älä päästä irti, sillä en minä oikeasti paeta halua. 

Siihen ei pysty kuka tahansa, en edes minä itse, vaikka juuri minun olisikin opittava rauhoittamaan itseni. En vielä osaa. Voitko siis sen aikaa luvata olevasi siinä ja auttavasi minut tämän kaiken ylitse? Opetathan minulle, miten maailmasta selviää, vaikka sydämessä on sylin kokoinen aukko?

Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.

Kevyempi kantaa.

Teen suunnitelmia. Tiedän, mitä tekisin yksinäisenä iltana.

Kantaisin kaljat, viinit ja viinat pöydälle. Lajittelisin lääkkeitä riviin; purkkeja ja listoja niin paljon, ettei pysy laskuissa enää. En kirjoittaisi kirjettä, vain sanat liitutaulullemme: anna anteeksi, rakastan sinua. Sille liitutaululle, jota et koskaan lue, vaikka se on eteisessämme suurin katseenvangitsija. Ehkä huomaisit sen nyt, en tiedä. En minä jaksaisi selitellä, kyllä sinä tiedät, miten paha minun on olla. Rikkoisin terän saksilla ja viiltäisin niin syvälle kuin uskaltaisin, humalapäissään ei tunne kipua - olen kokeillut sitäkin jo. Ehkä jättäisin ulko-oven raolleen kuin varmuuden vuoksi, jos joku huomaisi minut, ettei sinun tarvitsisi olla täällä ensimmäisenä. Mutta haluaisitko myöskään puhelinsoittoa: rakkaasi on päässyt täältä pois.

Kuitenkin - jostain kumman syystä - kävelen kauppaan, ostan pussin kiellettyä hyvää ja istun sohvallemme. Katson ohjelmia ja kuuntelen musiikkia, kunnes nukahdan kevyeen uneen. En juo viiniä, viinaa, olutta. En riko terää. En edes vilkaise lääkevarastoihini. Minä istun ja kuuntelen, kun Haloo Helsinki laulaa:

Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras 

On ekat sanat joita kuulet päivittäin, 

muttet kuuntele muita, 

kuin sitä yhtä, 

joka käskee painu alemmas ystäväin, 

ja se kaiken sulta syö 

ja heti perään vielä lyö 

ja sanoo sä pystyt parempaan 

Ja kun putoaa hyöhenvyö, 

alkaa ikuinen yö 

Sä pääset aikaan suurempaan 

Sä haluat pois, 

sä haluat pakoon 

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 

Sä haluat pois, 

kun et pystykään, 

kaikkeen mitä pitää yrittää 

Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan 

Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en, 

että sut on kevyempi kantaa hautaan 

Tää turruttaa tunteen, 

ja tää vie tehon 

Ne samat sanat kuulit aina päivittäin 

Koin hennon otteen, 

näin väsyneen kehon 

Pelkäsit liian liian paljon ystäväin 

Olit kaunis kuin tiikeri, 

jonka raajoja koristi, 

viivat viivojen perään 

Ja mä tahdon uskoa, 

että ois vielä toivoa, 

joka aamu kun herään 

Sä halusit pois, 

sä halusit pakoon 

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 

Sä halusit pois, 

kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää 

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan 

Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en 

että sut on kevyempi kantaa hautaan 

Ja mä muistan, kuinka tahdoit lähtee tähteä afrikasta 

etsimään 

Ja mä muistan kuinka paljon, 

kuinka paljon jaksoit joskus niin yrittää 

Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää 

Niin tiedän pääsit perille elämään 

Sä halusit pois, 

sä halusit pakoon 

Mä tajuun ja mä koitan ymmärtää 

Sä halusit pois, 

kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää 

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan 

Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, 

että sut on kevyempi kantaa hautaan 

Sut on kevyempi kantaa hautaan

(Haloo Helsinki: Kevyempi kantaa)

Ja yhtäkkiä ymmärrän, miten suuren kivun aiheuttaisin itseni tappamalla. Enhän minä sitä halua, että toiset menevät rikki minun vuokseni; olen hajoittanut jo ihan tarpeeksi rakkaitani. Ainoa asia, mitä voin tehdä, on näyttää: minä selviydyn.

Ompele minut ehjäksi.

Totesin tässä taannoin, ettei minua koskaan huimaa. Ei ikinä koskaan, vaikka söisin vain omenan koko päivän aikana. Siinä menee monta päivää, tuumasin, kunnes kotona huomasin taas piteleväni kiinni ovenkarmeista; silmissä tuikkivat pienet tähdet ja päässä pyöri kuin karusellissa. Perhana, minua huimaa! Näen tähtiä! Tätähän se on ollut taas kaikki viime päivät. Eilen pohdin, että se varmasti johtuu aivan liian korkeasta verenpaineesta (koska tupakka, lääkkeet ja laiskapaskaliikkuja), mutta eihän se voi. Tänä aamuna ymmärsin, että ehkä välillä pitäisi muistaa syödäkin.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että kyllä se joskus helpottaa - vähän ajan päästä ei tarvitse koko aikaa olla syömässä. Eilen yritin taas sitä kirottua jatkuvaa syömistä: omena, toinen, raejuustoa, rahkaa, omena, nektariini, leipä, lasi maitoa, banaani, raejuustoa, rahkaa, omena. Oksettaa syödä koko ajan! Illan balettirääkkäyksen jälkeen poljin täysillä kotiin ja tunsin nälän - minä todella tunsin, kuinka se kouraisi vatsanpohjasta ja pakotti avaamaan jääkaapin. Omena, kiitos. Pieni, lapsuudenkodin pihapuusta noukittu, kauniin punainen omena. Ja nälkä meni pois. Eihän minun tarvitse syödä enempää, eihän? Ei. En halua. Haluan, että paino tippuu, mutta siitä ei puhuta ääneen. Ei ainakaan isoilla kirjaimilla, ei ääneen.

Katselin jo toista yötä painajaisunia. Aamulla mietin, josko tekisin unestani totta: leikkisin veitsellä ja istuisin oikeasti päivystyksessä, jossa sairaanhoitaja kursisi minua kokoon. Ompelisi minut ehjäksi, kursisi kuntoon neulalla ja langalla.

Mutta onko se enää edes mahdollista? Syvimpiä haavoja sydämessäni ei korjata langalla ja neulalla, ne ovat liian tulehtuneita. Liian isoja. Liian syvällä sielussa ja mielessä.

Aamun rauhaa.

Nojaan kylmään tiiliseinään ja kuuntelen hiljaisuutta - äänetöntä luontoa, jota rikkoo vain lintujen rauhallinen aamusirkutus. Puhallan savua, juon tummapaahtoista kahvia ja nautin tästä hetkestä. Kello on vasta seitsemän ja tienoo on hiljainen; lisäkseni hereillä on vain kolmannen kerroksen mies, joka myös sytyttää savukkeen. Nautin näistä rauhallisista hetkistä, taidan hymyilläkin hieman. Olen kotilomalla ja se tuntuu hyvälle juuri nyt.

Viime punnituksessa painoni oli laskenut puoli kiloa. Hoitoneuvottelussa vastassani oli kolme tutkivaa silmäparia ja vaikeiden kysymysten hyökyaalto, jonka edessä käperryin itseeni. En saanut läpi tahtoani uloskirjauksesta ja laskin päiviä; tiistaina tulisi täyteen kolme kuukautta osastoelämää. Ei tässä näin pitänyt käydä. En edelleenkään osaa motivoitua nostamaan painoani tai parantumaan, joten lääkäri nostaa esiin lapsettomuuskortin. Se on ilkeää, sillä he kaikki tietävät, miten kipeä asia minulle on. Käperryn entistä enemmän itseeni ja painan katseeni lattiaan; psykologi kysyy, mitä yritän viestiä kehonkielelläni. En tiedä. En halua sanoa, ei kiinnosta kertoa, ei huvita puhua. Tunnen vihan nousevan syvältä sydämeni sopukoista. Pitäkööt ravitsemussuunnitelmansa, lisäravinteensa ja liikuntaminuuttinsa! Perkele!

Nyt olen kuitenkin kotona ja voin syödä, mitä haluan olla syömättä, jos haluan. Nappaan aamupalaksi puolikkaan banaanin ja kaksi kuppia kahvia. Rasvatonta jogurttia puoli desiä. Näillä pärjää kyllä, vakuutan itselleni, näillä saattaa jopa lihota. Olen alkanut taas kirjoittaa ylös ruokia ja kaloreita, se ei ole hyvä. Päätän yrittää olla kirjoittamatta niitä viikonlopun aikana, jotta voisin syödä vähän herkkujakin. Suklaata. Jäätelöä. Morkkis. Itseviha. Laksatiiveja.

Olen lähes pienempi kuin koskaan aiemmin ja se tuottaa pientä melkoista mielihyvää; se saa minut haluamaan ja hamuamaan lisää. Olemaan vielä vähemmän. Sairasta tiedän, mutta tiedättehän sen tunteen, kun sovituskopissa mahdut pienempiin housuihin kuin olit ikinä kuvitellut ja vanhat vaatteesi käyvät koko ajan suuremmiksi? Ei se ehkä kaunista ole, kun ne vain roikkuvat päälläsi, mutta vielä ei olla sentään sellaisessa tilanteessa. Vielä. Siinä on jotain sairaalla tavalla kiehtovaa, sanovat sitä anorektiseksi ajatteluksi. Minä sanon sitä onnistumiseksi.

Ei ulospääsyä.

Olen jumissa.
Jumissa näissä ajatusten ympyröissä.

Painoni on kääntynyt noususuhtanteiseksi, mutta ahdistukseni vain kasvaa. Masennukseni voimistuu. Välillä olen raivona tälle sairaudelle - tai no, näille sairauksille - ja haluaisin vain olla vapaa kaikista kahleista. Elää normaalia kolmekymppisen naisen elämää (mitä se on?); juosta, tanssia, syödä, iloita, hengittää syvään ja rakastaa.

Kyllähän minä rakastankin. Rakastan niin lujaa, että sydämeen sattuu, mutta en osaa osoittaa sitä. Käyttäydyn typerän lapsellisesti, riskaan ja kiukkuilen, vaikka kaiken sen takaa haluaisin vain huutaa: minä kaipaan ja rakastan. Sinua, mies, sinua.

Olen väsynyt osastoelämään ja kaipaan kotiin, mutta pärjäisinkö minä? En tiedä. Aion kuitenkin ehdottaa ja vaatia sitä. Haluan kotiin. Takaisin tavalliseen, normaaliin ja tylsäänkin elämään. Haluan, vaikka jo ajatuskin tuottaa ahdistusta. En osaa vieläkään syödä, en varsinkaan nyt, kun olen kilon painavampi kuin hetki sitten. Se kuulemma näkyy kyljistäni ja vatsastani. Välillä (aina) tekisi mieli repiä kaikki läski pois minusta ja olla paljon pienempi - edes sen kilon. Tai kaksi. Ehkä viisi. Kymmenen. Jossain syvällä itsessäni tiedän, etten anna lääkärin ja hoitajien lihottaa minua takaisin isoksi. Jättiläisihramonsteriksi. Jos ja kun pääsen kotiin, minä laihdutan. Mutta se on salaisuus, shhh...

Kuvittele, että ovet ovat lukossa.

Kirjoitin sydämestäni kiitoksen koko henkilökunnalle - ja omansa vielä psykologille, joka tuki minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut. Psykologin silmiin nousevat kyyneleet ja kysymys: "Onko tää mulle?" toivat jotain pieniä kyyneleiden tapaisia myös minun silmiini, jotka katselivat jo valmiiksi ikävöiden turvallista ihmistä. Olin saanut hyvää hoitoa kaikkineen, vaikka joukkoon mahtuukin aina muutama poikkeus. Minulla kuitenkin oli turva. Hyvä hoitotiimi ympärilläni.

Nyt olen avo-osastolla, mutta sisähoidossa. Hoitaja käskee kuvittelemaan, että avoimet ovet ovatkin oikeasti lukossa. Miten helppoa! Minä kun niin haaveilin niistä ulkoilumahdollisuuksista ilman hitaasti laahustavia hoitajia. Omia ajatuksia, linnunlaulua ja autojen melusaastetta. No, tässä nyt olen. Hiljaa, ahdistuneena ja yksin. Minulla on ihana omahoitaja, joka on varmasti ollut näyttelijä joskus villissä nuoruudessaan. Tai ainakin villi ja nuori, jos ei näyttelijä.

Pitäisi oppia kertomaan itsetuhoisuudesta ja kuolemantoiveista. Soittaa kelloa, mennä kansliaan, mitä vain. Sanoa ajatuksensa ja opetella jotain muuta sen tilalle. Pelottaa. Osaanko minä? Pystynkö, kun useasti haluan oikeasti kuolla?

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Haaveilla kehtolaulusta

Kipu ei kuole huutamalla. Ei itkemällä. Ei mitenkään. Vakuutan ymmärtäväni kaiken tarkoituksen, mutta valehtelen. Miksi minun sylini jää tyhjäksi?

Olen niin onnellinen ystävistä tuttavista kadunkulkijoista, jotka odottavat sitä suurinta ihmettä, mutta - aina on se mutta. Sana, joka tappaa onnellisuuden, pukee sille katkeruuden kipeät vaatteet ja pakottaa hymyni kertomaan kaikkea muuta kuin totuuden. Kuka odottavalle voisi sanoa, että olen kateellinen ja tukahdutan kyyneleitäni, kun en niitä näyttääkään voi? Niinpä.

    

Ihan hyvää, kiitos. Entä sulle?

Olo on kamala. Inhoan tätä. Luon kasvoilleni tekohymyn ja nauran, kun toiset nauravat - tyhjästi ja valheellisesti. Toivon, että osaisin itkeä. Että osaisin kohdata itseni ja tunteeni; ei tarvitsi hiljaa mielessään kutoa tätä salaisuuksien verkkoa.

Kaikki on hyvin. Niin hemmetin hyvin.

Olen tahtonut paeta tai piiloutua.

Olen tuntenut avuttomuutta.

Olen palellut.

Olen ollut yksin ja halunnut itkeä.

Olet ehkä nähnyt hänet.

Hän on ruskeahiuksinen ja vihreäsilmäinen. Pieni, mutta liian iso. Sisimmässään herkkä, mutta kovakuorinen. Tuo nuori nainen itkee harvoin, vaikka haluaisikin jonkun tietävän kyyneleistään; jonkun tavoittavan sen silmiensä surumeren, samanlaisen joka isänsä silmissä välkkyy. Hän hymyilee vain pienesti ja nauraa hiljaa, hän pelkää särkymistä, vaikka on palasina jo valmiiksi. Hän ei uskalla haaveilla eikä usko itseensä, vaikka muut häneen uskoisivatkin. Tuo nuori nainen kaipaa rakkautta, mutta juoksee sitä karkuun yksinjäämisen pelossa. 

Hän pelkää kaikkea vierasta: muutosta, uusia tuulia, tavanomaisesta poikkeavaa. Todellisuudessa juuri noihin oljenkorsiin hän haluaisi tarttua kiinni. Hän on utelias - haluaisi katsoa kauemmas kuin näkee - mutta sulkee silmänsä, sillä kaikki voi hajota palasiksi kosketuksestaan. Kun tuo nuori nainen pelkää, säikähtää tai kokee itsensä huonoksi, hän käpertyy talon pimeimpään nurkkaan. Hän turvautuu näkymättömään suojakilpeen, jonka alle ei kukaan muu pääse tai yletä. Siellä on turvallisempi olla, vaikkakin kovin yksinäistä. Mutta yksinäisyys on pieni hinta, jos voi olla turvassa.

On asioita, joista hän haluaisi puhua, mutta ei osaa. Ei uskalla. Niitä ajatuksia, joita ei ääneen lausuta, mutta jotka kytevät pinnan alla. Niitä asioita, joista ei uskalla kertoa kokonaisin lausein, sillä kyyneleiden aallot voivat iskeä tunnekivikkoon liian kovaa, täysin varoittamatta.

äidinkaipuu 

kelpaaminen

lapsenkaipuu

Odotan aamulehteä.

Postinkantaja on myöhässä, odotan aamulehteä oven takana ja nojaan päätäni seinään. Puhaltelen kahvimukista nousevaa höyryä ja suljen hetkeksi silmäni. Eteisen lattia on kylmä ja hiekkainen, suuret laatat tuntuvat karheilta sormenpäitä vasten; piirrän lattiaan kuvioita ja pohdin, miten tarkaksi tuntoaisti tarkentuisi, jos ei näkisi lainkaan. Miltä tuntuisi tämä kylmyys? Miltä villasukkien vieno kutina jalkapohjissa? Harvoin uskallan painaa silmiäni kiinni, sillä sisäinen kaaos on liian voimakas. Juoksen sitä karkuun pitämällä itseni valppaana hetkestä toiseen, mutta joskus mieleeni hiipii kysymys: entä jos vain antaisi mennä? Päästäisi irti ja kohtaisi sen kaiken.

Lasken tunteja miehen herätyskelloon, omaan herätyskelloon, auringonnousuun, auton käynnistymiseen, kauppojen avautumiseen... Kolmesataa minuuttia. Yö vaihtuu päiväksi.

Kohtaamisia.

Paperi näyttää aivan liian isolta ja valkoiselta, kammoksuen vilkuilen sen jättimäisyyttä. Materiaalit ja välineet ovat väärät: maalia, teloja, pumpulipuikkoja ja talouspaperia. Paniikki alkaa kuristaa kurkkuani, tunnen sen läheisyyden. Tehdään kohtaamisia, hän sanoo. Taiteen kohtaamisia paperilla. Yritän, epäonnistun, vetäydyn. Peliin on luotava sääntö; sanottava toiselle, mihin asti saa tulla vastaan. Jossakin menee raja - ehkä puolivälissä - tällöin kuiskaan varovasti stop ja kohtaamista ei koskaan tapahdu.

Ymmärrän myöhemmin, miten paljon haluaisin päästää ihmisen lähelleni; kertoa hänelle, kuka minä olen ja miksi, mutta pelkään sitä paljon. Pelkään menettämistä ja satuttavia sanoja, epäonnistumista ja lempeitä katseita. Mutta kuka mittaa epäonnistumisen? Miksi lempeä katse satuttaa eniten? Entä jos ystävä ei irrotakaan otettaan kädestäni, vaan pysyy siinä vierellä huolimatta elämäntarinastani? Mitä jos sanansa ovatkin täynnä rakkautta? Voiko se edes olla mahdollista?

En osaa uskoa ansaitsevani mitään niin kallisarvoista, siksi tosielämän stop-sääntö on antanut minulle mahdollisuuden paeta ennen kuin toinen on liian lähellä. Ennen kuin hän ehtii ymmärtää, etten minä ole niin hyvä ja arvokas kuin muut, en laisinkaan tutustumisen arvoinen.

Vellova paha olo.

Pyydän heti alkuun anteeksi itsesääliä pursuavaa tekstiäni. En pysty nyt muunlaiseen. 

On niin paha olla, että oksettaa. Makaan hiljaa pimeässä ja ajatukset kiertävät samaa kehää - ne tekevät sitä koko päivän. Ja viikon. Kuukauden. Enemmänkin. Onnellisuuspillerit saavat minut voimaan vain koko ajan huonommin, tai ainakin niitä on helppo syyttää, kun eivät helpotustakaan tuo.

Inhoan itseäni. Ja inhoan sitä tosiasiaa, että masennus on tullut takaisin. Tunnistan sen, pelkään sitä ja olen niin vihainen itselleni, kun en vuosien hoidosta huolimatta osaa parantua. (Huono, surkea minä!) Inhoan masennusta. Ja epäonnistumista. Vedän vuodesta toiseen perässäni tätä kivirekeä, puren hampaitani yhteen ja jatkan taas.

Hävettää myöntää, että ajattelen joskus kuolemaa. Ihan varovasti vain. Se on kuin pakoa todellisuudesta, tästä mustanharmaasta sumusta. Turva-ajatus. Pakopaikka. Mietin, miten vähän minulla edes on väliä ja vaalin ajatusta kuin pientä lasta. Sitten joskus, kun en enää jaksa. Sitten? Milloin? Ei ehkä vielä.

Kuiskaan hiljaa yöhön totuuksia: olen niin yksin. Niitä sanoja ei lausuta päivänvalossa.

Kun sanat loppuvat.

En osaa muodostaa järkeviä sanoja; kirjoitan paljon ja tajuan, miten typerältä se kaikki kuulostaa. Kadun kirjoittamaani, häpeän ja poistan sen. Antaa siis kuvien puhua, kun minusta itsestäni ei siihen ole.

Riipaiseva ahdistus.

”Oli liian kaunis ilma, se oli luonnotonta. Jotain täytyi tapahtua. Hän tiesi sen. Jonnekin taivaanrannan taakse kerääntyi tummaa ja kauheata – se sakeni, se lähestyi – nopeammin ja nopeammin…

- Eikä edes tiedä mitä se on, kuiskasi Vilijonkka itsekseen. Koko meri muuttuu mustaksi, se mumisee – auringonpaiste sammuu…

Hänen sydämensä alkoi jyskyttää ja selkää kylmi, hän käännähti kuin vihollinen olisi ollut hänen takanaan. Mutta meri kimmelsi siellä kuten ennenkin, auringonläikät tanssivat sen pohjassa veikeinä kahdeksikkoina, ja kesätuuli siveli lohduttavasti Vilijonkan kuonoa.

Mutta ei ole helppoa lohduttaa Vilijonkkaa, joka on pakokauhun vallassa tietämättä miksi…"

Ahdistus. Se tuli luokseni taas eilen, se tuli tänäänkin. Kuin kotona ja taideterapiassa olisi lupa ahdistua, sillä muualla en itseni anna mennä siihen tilaan. Pidän kontrollista kiinni viimeiseen asti. Mikä 'se tila' sitten on? Tiedäthän sen tunteen, kun on vaikea hengittää, sydämesi lyö aivan liian nopeasti, yrität epätoivoisesti piiloutua villapaitaasi ja etsit jotain, mihin kohdistaa katseesi, kun on liian vaikea katsoa toista silmiinkään. Se on halua paeta ja saada lohdutusta, sievästi samassa paketissa - mitä vain, joka veisi sisäisen kaaoksen pois. Mieli haluaisi huutaa, itkeä ja vaieta samanaikaisesti, mutta olet liian lamaantunut tekemään mitään. Olet siinä ja etsit epätoivoisesti auttajaa. Ihan mitä vain. Sitä kuitenkaan löytämättä.

Ahdistus on se epämääräinen paha olo, joka ei koputa tullessaan.


Tove Jansson 1994. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin. 
Teoksessa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.

Taivaskaipuu.

Jumala maalaa näyn niiden sydämiin, jotka eivät pelkää katsoa kauemmas kuin näkevät.

Olen kirjoittanut puhelimeni muistioon nuo sanat joulukuussa 2011. Minulla on hämärä muistikuva siitä, missä ja milloin sanat kuulin, mutta en saa siitä kunnolla kiinni. Ehkä joku sanoi tai kirjoitti ne? Kenties saarnassaan tai puheessaan? En saa otetta, mutta sanat liikuttavat vielä tänäänkin.

Haluaisin olla se rohkea, joka uskaltaa katsoa kauemmas kuin näkee, ja se, jonka sydämeen Jumala maalaa näyn. Uskoni on viime vuosina ollut pieni ja mitätön, mutta niin suuresti olen kaivannut sitä turvaa, etten osaa edes sanoiksi ikävääni pukea. Olen etsinyt turvaa, potenut huonoa omatuntoa ja lähes huutanut yksinäisyyttä. Syömishäiriön täyteisinä vuosina muistan lähes joka ilta rukoilleeni: "Jumala, anna minun laihtua vielä muutama kilo. Tee minusta kaunis ja kevyt kuin höyhen." No, Jumala ei sitä tehnyt, se oli ihan joku muu, joka antoi tahtoa laihtua. Silti lähes katkerana huusin noita sanoja pimenevissä öissä; uudelleen ja uudelleen käänsin katseeni kohti taivaita, kun en muualta lohtua löytänyt.

Jossain vaiheessa tuokin puhe Isän kanssa hävisi ja jäin totaalisen yksin - tai no, siltä minusta ainakin tuntui. Tuntui kuin olisin eksynyt reitiltä eikä näköpiirissä ollut ketään, kenen puoleen kääntyä. Hortoilin yksin teillä tietämättömillä ja vaikka kuinka yritin, ei kukaan kuullut. Ja sitä se on yhä tänäkin päivänä. Salaa sisimmässäni tiedän, etten koskaan ole yksin, mutta pelko on silti suuri: entä jos Jumala onkin irrottanut otteensa kädestäni?

Minulla on iso ikävä.

Katkonaista unta.

Yksinäisyys ei pelkästään seuraa minua, se suorastaan jahtaa ja vainoaa. En pääse enää minnekään sitä karkuun, en piiloon. Taideterapeutti kysyy, miltä minusta tuntuu ja tekisikö mieli huutaa. Kyllä! Just niin! Mutta enhän minä sellaista. Arasti puistan päätäni ja kirjoitan paperille "vahvat tytöt ei itke", sitäkin epäröiden; saako maalaukseen kirjoittaa? Olisi tehnyt mieli tehdä paljon enemmän - antaa palaa oikein kunnolla - mutta itsesensuuri iski lujempana kuin aikoihin. Mieli huusi ja komensi: EI, ÄLÄ! Et osaa, et pysty. Älä viitsi edes yrittää.

Nyt istun tässä yksin, kuinkas muutenkaan. Liian kaukana kotoa. Ja paha olo peittelee väsyneen ihmisen, tuudittaa katkonaiseen uneen.

Niin yksin.

Kyyneleet nousevat silmiini, kun tuo vieras ihminen katselee minua vilpittömästi. Hän on päälle viidenkymmenen, syvyyttä ja elämäniloa silmissään. "Mikä sua itkettää?" hän kysyy, kun pyyhin vaivihkaa pieniä kyyneleitä. Myönnän, etten osannut enkä uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, miten vaikeaa on opetella elämään taas kuin kaikki olisi normaalisti. Kaikki tuntuu pahalta; kuin pieni pala minusta olisi otettu pois ja jotain vierasta laitettu tilalle. En ole enää minä, ja kaikki se kurja muistuttaa itsestään kolmen minuutin välein. Miten jaksaa tätä? Rajoitukset, haaveiden sortuminen, häpeä - ei taas!

"Olen ollut yksinäinen," myönnän hiljaa ja hän ymmärtää paremmin kuin osasin kuvitella, "niin kauhean yksinäinen...". Nolottaa myöntää, sillä minunhan pitäisi nauttia elämästä.

Mietin kyyneleitä. Itkua. Miksi tuttujen edessä on pakko pärjätä? Miksi pato purkautuu juuri nyt? Siksikö, kun tiedän, etten tule enää näkemään tätä ihmistä? Ja silti hävettää! Häpeän itseäni ja kyyneleitäni, näitä muutamia pieniä, jotka nousevat silmiini ja jo pian pakenevat pois.

Lopuksi hän vielä halaa ja sanoo, miten upea ja ihana nuori nainen olen. On todella vaikea uskoa. 

Minäkö muka?

Kuuletko, kun huudan?

Huomaan ahdistuksen saapuvan. Minä tunnistan sen; koko kroppani jännittyy ja puren hampailla huuliani niin, että maistan veren suussani. Sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yritän istua kädet ja jalat ristissä. Olen kuullut, että se saattaisi auttaa.

Olen valvonut kaksi yötä, sillä on tuntunut pahalta käydä yksin nukkumaan. Ahdistus on jälleen määrännyt marssitahdin. Tekisi mieli piirtää tai maalata paha olo pois, mutta en osaa sitäkään; saan aikaiseksi vain rumia, haparoivia viivoja ja ison kasan pyyhekumin silppua. Silmieni takana jo kuukausia välkkynyt kuva vain voimistuu, mutten saa siitä otetta vieläkään. En, vaikka vihaisin kyynelin yritän. Ei tästä mitään tule, on niin paha olla! Ryttään paperia ja hautaan kädet kasvoihin.

Miksi on niin vaikea hyväksyä itsensä? Häpeän sitä, miten kauan - kuinka tuskaisen monta ja pitkää vuotta - jaksan vihata ja inhota itseäni. Häpeän myös sitä, etten ole vieläkään osannut parantua, vaikka olen saanut parempaa apua kuin olisin ikinä ansainnut.

Vain hiljainen rukous kiertää pienessä huoneessa.