Kyyneleet nousevat silmiini, kun tuo vieras ihminen katselee minua vilpittömästi. Hän on päälle viidenkymmenen, syvyyttä ja elämäniloa silmissään. "Mikä sua itkettää?" hän kysyy, kun pyyhin vaivihkaa pieniä kyyneleitä. Myönnän, etten osannut enkä uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, miten vaikeaa on opetella elämään taas kuin kaikki olisi normaalisti. Kaikki tuntuu pahalta; kuin pieni pala minusta olisi otettu pois ja jotain vierasta laitettu tilalle. En ole enää minä, ja kaikki se kurja muistuttaa itsestään kolmen minuutin välein. Miten jaksaa tätä? Rajoitukset, haaveiden sortuminen, häpeä - ei taas!
"Olen ollut yksinäinen," myönnän hiljaa ja hän ymmärtää paremmin kuin osasin kuvitella, "niin kauhean yksinäinen...". Nolottaa myöntää, sillä minunhan pitäisi nauttia elämästä.
Mietin kyyneleitä. Itkua. Miksi tuttujen edessä on pakko pärjätä? Miksi pato purkautuu juuri nyt? Siksikö, kun tiedän, etten tule enää näkemään tätä ihmistä? Ja silti hävettää! Häpeän itseäni ja kyyneleitäni, näitä muutamia pieniä, jotka nousevat silmiini ja jo pian pakenevat pois.
Lopuksi hän vielä halaa ja sanoo, miten upea ja ihana nuori nainen olen. On todella vaikea uskoa.
Minäkö muka?
Kyllä, sinä. Olet ♥. Kaikessa haikeudessaan aika ihana kohtaaminen oikeastaan. Henkihali sinne.
VastaaPoista