Minä en ole sairaskertomus.

Nyt on hyvä olla. Tasaisen hyvä.

Olen rauhoittunut hirsimökin turvassa, neulonut silmäni ja käteni väsyksiin, täyttänyt ristikoita ja ihastunut järven kultaiseen pintaan, kun aurinko laskee horisonttiin. Olen onkinut pieniä ahvenia, löytänyt sisäisen metsäläiseni taas ja poiminut ämpäritolkulla marjoja. Hymyillyt, vajonnut ajatuksiini ja seonnut päivien kulussa.

Jokunen päivä sitten pysähdyin Tommy Hellstenin ajatukseen:  "Ajattelumme on usein kasvumme este. Uskomme enemmän sitä mitä me itsestämme ajattelemme kuin sitä, mikä meille olisi tulossa jos uskaltaisimme uskoa." Olen koko sairastamiseni ajan yrittänyt järkeistää asioita, kun en ole uskaltanut uskoa tai varsinkaan luottaa. Terapeuttini - ne useat, mutta varsinkin kaksi viimeisintä - ovat joutuneet yhä uudestaan kysymään minulta: "Mitä jos vain luottaisit? Tarvitseeko kaikkea järkeistää?" Taideterapiassakin, tyhjää paperia tutkiessani, ensimmäiset ajatukseni ja lausahdukseni ovat aina: "Ei mulla ole mitään mielessä. En tiedä yhtään, mitä tekisin.." Ja aina, siis ihan aina taideterapeuttini vastaa kärsivällisesti: "Ei tarvitse tietää. Älä ajattele."  Voi, miten useasti olenkaan vakuuttanut, miten pakko se todella on tietää. Siis minä! Tyttö ja nainen, joka ennen sairastumistaan huomasi elävänsä vähän liiankin fiilispohjalta. Fiilis, siis tunne, right? Sitten ne vain hävisi johonkin, tunteet; sulloin ne syvälle tunnekellariin, josta nyt yritän hiljalleen uskaltaa niitä ottaa esille. Uskoa ja luottaa, että elämä kantaa ja varsinkin Herra kantaa. Miksi se vaan on niin kamalan vaikeaa?

Äsken löysin tällaisen videon ja todella jäin miettimään. Katso sinäkin, se vie vain neljä minuuttia, mutta antaa taatusti enemmän. Video on kertakaikkisen vaikuttava! Miten minä näkisin toisen ihmisen, jos tietäisin hänestä enemmän? Katsoisinko eri lailla, kohtelisinko paremmin? Miksi ja mitä minun oikeastaan tarvitsisi tietää? Voisinko vain olla ihminen ihmiselle, sillä jokaisella meillä on omat ristinsä kannettavaksi kuitenkin? Itseäni lähelle tulee tämä ajatus jo senkin vuoksi, miten vaihtelevaa kohtelua saan epilepsiani vuoksi: toiset ottavat sen hyvin, osa haluaa rukoilla demonit pois minusta ja jotkut monet säälivät. Ei, en halua sääliä. Minä en ole monimutkainen sairaskertomus, olen ihminen sairauteni takana. Saan osakseni paljon sääliä, jota en tarvitse - mutta en minä tuomitse, sillä "kaatumataudin" leima ei ole täysin pyyhkiytynyt vieläkään.

Taisin poiketa aiheesta monestikin, mutta sallikaa se. Ajatus lentää, vaikka silmäluomia painaa jo kovasti.

Saariselkä on my mind.

Kerronpa alkuun siitä kasvikuivurista ja lopuksi laitan kuvia, mitä ihastella (tai kauhistella). Ne on hyvinkin vauhdissa otettuja, kun ei siihen vesisateeseen oikein viittinyt jäädä kuvakulmia harkitsemaan. Eikä muutenkaan. En koskaan jaksa miettiä tarkasti, kunhan otan vaan. Seliseli...

Noni, kasvikuivurista. Monet vaeltajat suosivat ruoan kuivaamista, koska se tarjoaa monipuolisuutta, on halvempaa ja ennen kaikkea painaa sata kertaa vähemmän. Juteltiin tuolla monen vaeltajan kanssa ja saatiin maistaakin itse kuivattua banaania, joten nyt se päätettiin: meillekin tulee kasvikuivuri. Monet suosivat laadukasta Orakas-merkkiä, mutta se maksaa paljon ja on turhan järeä meikäläiselle. OBH Nordica ja monet muut tarjoaisivat vähän halvempia vaihtoehtoja - pitänee harkita! Kuivattamalla ruokaa saisimme mukaan melkein mitä vain jauhelihasta fetajuustoon, unohtamatta kasviksia, hedelmiä ja esimerkiksi mansikoita. Se olis huippua! Ruoan tilavuus ja paino kevenisi ihan tosi paljon; tästä esimerkkinä kilo jauhelihaa, joka kuivattuna painaa vain n. 250g! Olen niin myyty tälle!

Sitten kuvamatka sinne Saariselälle.

Uutta ja vanhaa.

Pistin syksyn kunniaksi ulkoasun uusiksi. Vähän piristystä!

Lapin reissu ei mennyt ihan niin kuin piti. Ehdittiin pari päivää olla, kunnes mun polvi sanoi yhteistyösopimuksen irti, joten oli päätettävä lähteäkö vai jäädä. Vielä päivän kinkkasin, mutta kun homma ei lähtenyt käyntiin, päätettiin kävellä autolle ja lopettaa loma kaksi päivää ennen suunniteltua. Harmittaa tosi paljon! En tiedä, mikä polvessani on, mutta nyt kyllä mietin, että josko tutkituttaisin sen, sillä tämä on jo toinen vaellus, joka jää kesken. Olen aiemmin vain kohauttanut harteitani ja todennut sen olevan vanha rasitusvamma nuoruuden harrastusajoilta, jolloin pelasin enemmänkin koripalloa. Nyt en enää kohauta, vaan aion etsiä syyn kipuun. Jotainhan siellä on vinksallaan oltava!

Kerron myöhemmin kasvikuivurista, jonka aiomme ostaa ja siihen liittyvästä innostuksesta, sekä lisäilen muutamia maisemakuvia reissun varrelta. Ruska oli kaunis, vaikkakin vähän jo ohimennyt. Ajattelin eilen kotimatkalla, etten harmikseni ehtinyt ottaa yhtään kunnon kuvaakaan, mutta tulipahan niitä 158 kpl (!!) kuitenkin napattua.

Toisaalta aikainen lomaltapaluu on hyvä asia, sillä nyt on koko viikonloppu aikaa luistaa velvollisuuksista, maata sohvanpohjalla ja nuolla haavojaan. Ah, minä ja itsesääli. Vaivumme syvemmälle toisiimme, jotta maanantaina voisi ponnistaa taas pidemmälle kuin koskaan.

Viikonloppuja!

Irtiotto.

Kävimme P:n kanssa kuuntelemassa mahtavaa Sibeliusta.

Nyt viikoksi pohjoiseen. Keskelle metsää ruskaa, poroja ja kuukkeleita ihmettelemään. Sielu lepää, kun omaisuus on rinkassa ja mies vierellä tunturia huiputtamassa.

Uitettu koira.

Yhteinen harrastuksemme on vaeltaminen. Joka vuosi teemme isomman vaelluksen Lappiin, mutta toisinaan heitämme myös pienempiä lenkkejä lähellä, kuten eilen Saarijärvellä, Kulhavuorella.

Saimme tämänvuotista isoa vaellusta varten lainaan GPS-paikantimen ja pitihän sitä lähteä testaamaan. Lopputulos: rämmimme kaatosateessa hirvikärpästen ja itikoiden syötävänä parisen tuntia. Olisi voinut mennä paremminkin. Mies uppoutui GPS-paikantimeensa ja minä yritin kiinnostua valokuvaamisesta sen, minkä vesisateelta pystyin.

Paluumatkalla oli tarkoitus paistaa makkarat ja juoda kahvit nuotion ääressä, mutta lauma rippikoululaisia oli vallannut nuotiopaikan, joten tyydyimme juomaan kahvimme sivummalla. Mikä tuuri!