Miltä se tuntuu?

Maanantai. Saan taideterapiassa ahdistuskouristuksen. Olen juuri kertonut, kuinka silittäminen auttaa ja että ambulanssia ei suinkaan kannata soittaa. Kunnes. Jokin käynnistää sen taas; yritän puristaa kättäni ja pysyä taideterapeuttini hellävaraisessa otteessa. Rauhallinen puhe, luotettava syli ja tasainen silitys saavat kaiken loppumaan. Häpeilen ja kiittelen. Että nuo osaavatkin pelottaa.


Miltä ahdistus oikeastaan tuntuu? Entä miltä tuntuu masennus? Osaako joku teistä lukijoista vastata? Olen pyörittänyt noita kahta kysymystä mielessäni, mutta en ole keksinyt täydellisen sopivaa vastausta. Voiko sellaista edes löytyä?

Sinä olet masentunut - et edes keskivaikeasti, vaan vaikeasti masentunut.
Nuo sanat sattuivat ja helpottivat samanaikaisesti. Siksikö tunnen itseni näin väsyneeksi? Senkö vuoksi mikään ei tunnu miltään ja kuitenkin kaikki kaikelta? En osaa erotella tai tuntea tunteita, pahaa oloa on melkein mahdotonta sanottaa. On vaikea antaa itselle lupa olla väsynyt ja voimaton. Masentunut.

Meidän ensimmäinen tehtävämme on helpottaa ahdistusta.
Iloitsin, hämmennyin ja ehkä emminkin yhtäaikaa; miten se tehdään? Kuka kohtaukset ottaisi pois, kuka ahdistavan möykyn sisältäni? Siihen tarvitsisi kuulemma vain puhetta, puhetta ja puhetta. Pitäisi kertoa pois kaikki ne ahdistavat asiat, jotka sisintä piinaavat. Mutta minä en tiedä, mistä aloittaa. Ahdistus on niin epämääräinen sotku. Kuin useita lankakeriä sotkeentuneena yhteen, niin pahasti sekaisin, ettei osaa edes aloittaa selvittämistä.


Keskiviikko. Alkuyöstä kouristelen taas, se on toinen kerta tänä päivänä. Hoitaja vaihtuu ja vanhemmat silmät katselevat minua hellästi: saako silittää? Hänestä tuntuisi, että se voisi auttaa! Ja niin kuin minä olen sitä yrittänyt monelta pyytää! Ei kukaan halua silittää hikistä, kouristelevaa aikuista lasta. Sanon aikuinen lapsi, koska siltä se usein tuntuu. Ahdistuskohtauksessa muutun henkisesti lapseksi, vaikka aikuinen olenkin. Hellävaraisesti hän silittää minua ja puhelee, hymyilee lähes kuusikymppisen silmillään. Kouristukset loppuvat, silmäni alkavat painua kiinni väsymyksestä.

Kivulle kasvot.

Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!

Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.

Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.

Lisää rauhoittavaa.

Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.

Lukitut ovet.

Istun tekopyhästi kodinomaisella sängyllä, päiväpeiton vihreäkeltaraita tuo lähinnä mieleen oksennuksen. Kaapinovet lukittiin eilen, kun jälleen olin löytänyt jostain liian teräviä unikavereita. Toit tän kotoasi, eikö? Hoitaja huokaisee, kun nyökkään, ja työntää rivakoin liikkein kaikki irti lähtevät tavarat vaatekaapin perukoille: hammasharjan, kynät, hiusöljyn ja laturit. Kukan sentään jätti pöydälle pienen tutkimuksen jälkeen.

Päivystävä lääkäri arvioi tikkauksen tarvetta, mutta päätyy perhosteippiin. Saan osakseni toruja, kysymyksiä, huokauksia ja jokseenkin lempeitä katseita. En katsele silmiin, se sattuisi liikaa. Häpeillen katselen sairaalayöpaidan - sen vaaleantipunkeltaisen - lahkeita ja yritän olla huutamatta. Puhdistusaine sattuu, arpi on syvä - syvempi kuin edelliset. Joka kerta sanon sen: antakaa anteeksi, on vain niin paha olla. Ja yhä uudelleen anteeksipyyntöni torpataan; pyydä itseltäsi, älä hoitajilta.

- Hae lääkettä aiemmin.
En osaa.
- Pyydä apua, vaikka keskustelua.
En pysty.
- Yritä edes.
Mmmmh...

Saan reilusti rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta ei niistä ole mihinkään. Kouristusten ja neljännen rauhoittavan jälkeen nukahdan yöhoitajan valvoessa vieressä. Muutama tunti lihaksia painavaa unta ja olen hereillä taas. Aamuyön tunnit menevät kuunnellessa vuoroin kellon sekuntiviisaria ja lintujen alkavaa laulua. Ahdistaa taas.

**

Aamuhoitaja sanoo, että jutellaan jossain välissä. Mitä minä sillekin edes kertoisin? Että sattuu ihan helvetisti, vietän syntymäpäiviäni ranteet paketissa, lukittujen ovien takana? Että tarvitsisin jonkun vain pitämään kädestä kiinni? Että huolettaa, miten mies kotona jaksaa, onko mahdollista saada lapsia, voiko hullusta tulla tervettä koskaan? Että mua pelottaa?

Itku tulee puolentoista kahvikupillisen jälkeen. No, jotain positiivistakin: osaan itkeä jälleen (vaikka inhoankin sitä). Sääntään tyhjään huoneeseeni ja kuristan itkun kurkkuuni. Ei nyt. Ei helvetti nyt. Ei koskaan.

Hyvää syntymäpäivää, minä.

np: Stewie Wonder: Happy birthday

Turvassa.

Istun sairaanhoitajan luona katse naulittuna lattiaan. Sormet kiskovat hihansuita alaspäin ja tunnen poskillani kuumottavan punan. Hän pyytää odottamaan käytävään, kunnes lääkäri kutsuu luokseen; ahdistus myllertää sisälläni niin, että kuvottaa. Mietin, vieläkö ehtisi juosta pois. 

Neurologin päättäväinen katse täyttyy huolesta, kun hän katselee kumaraista olemustani. "Mitä jos jäisit osastolle?" Emmin, koska pelkään, mutta hän saa minut suostumaan. Lääkepurku. Ahdistuksen ja itsetuhoisuuden pahimman kärjen taltuttaminen. 

Ensimmäiset kaksi päivää makaan kovalla sairaalasängyllä katsellen tyhjyyteen. Revin ranteeni rikki terävällä ja minut yritetään rauhoittaa napeilla, joista ei ole mitään hyötyä. 

"Tuntuu vaan siltä, että haluan... 

kuolla."

Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

***

Nyt siitä on lähes viikko ja oloni on paljon parempi, vaikkei vieläkään täysin normaali. Minulla on uudet lääkkeet, ahdistusta vain kohtauksittain ja epilepsiakin muistuttaa itsestään vain harvoin. Kanyyli huonossa paikassa ja päivien tunnit kuluvat liian hitaasti, mutta yritän vakuuttaa itselleni, miten tämän nyt vain piti mennä näin. Kaikki on pian taas paremmin.