Automaattiohjaus.

Turvallisuus - olen tuonut sen väliimme, sanoittanut sille muodon. Pieni ja hauras lasipallo, joka voi hajota pienestäkin hipaisusta. Täytyy olla varovainen. Keskustelu sukeltaa syviin vesiin ja tunnen, kuinka osa osalta katoan. Kuuluu risahdus, sitten toinen. Nyt ollaan jo liian lähellä kipukohtia, hauraita ja pelottavia. Etsin hänestä turvan merkkejä: katsetta, elettä, liikettä, mitä tahansa. Löydänkin. Aina minä löydän. En kaikista, mutta joistain tietyistä. Kaikki on periaatteessa hyvin, järkeilen, mutta silti joku tai jokin tönii minua kumoon.

Mikä sinua nyt auttaisi?

Sitten tapahtuu se pahin mahdollinen. Kipu istahtaa rintakehän päälle kaikella painollaan ja lasi hajoaa, jää kristallihippusiksi keuhkoihin. Kiedon itseäni kasaan, mutta se ei auta. Yritän pyytää apua, mutta sanat karkaavat, jäävät piiloonsa. Teen matkaa syvyyksiin enkä löydä sieltä pois.

Kuka sinua voisi nyt auttaa?

Kokoan palaseni pakettiin, kiitän ja taistelen häivähdyksen hymyä kasvoilleni. Pakkasilma puhaltaa kirpeän tervehdyksen, kun samalla joku muu ottaa ohjat. Kävelen varjona tuon hahmon taustalla. Sillä on tummansininen toppatakki ja punaiset huopikkaat. Hahmo sytyttää tupakan, kävelee kadulla katsomatta toisia ihmisiä. Se tervehtii linja-autonkuljettajaa, ei katso kohti, mutta näkee läpi. Kiittää kassaneitiä, väistää ihmisiä. Talvi kirskuu askeleidensa alla, mutta se ei taida kuulla sitä. Miksi sillä on avaimet minun kotiini? Se astuu sisään ja heittää toppatakin lattialle. Hahmo on vain ääriviivoja, täysin ontto ja tyhjä. Pelkkä kuori. Tovin kuluttua havahdun keittiön lattialta. Olen minä, kokonainen. Mitä juuri tapahtui?

Määrittelemätöntä tunnemassaa.

Sanat ovat hukassa, niin taidan olla minäkin.

On mennyt hyvin, on mennyt huonosti. Epävakauden keinulauta on kallistellut puolelta toiselle, mutta olen selvinnyt. Arki on opintoja, satunnaisia työvuoroja ja tanssia. Se on villiä epilepsiaa, vaihtelevaa jaksamista ja epämääräisiä tunteita. Olen vahvempi kuin vuosi sitten, mutta en vieläkään täysissä voimissani; väsyn herkästi, mieli painuu pakkaselle, epätoivo valtaa alaa. Kuinka kauan pitää vielä taistella?

Joinain päivinä uskallan jo luottaa siihen, että minusta on tähän elämään. Voima ja kestävyys ovat kuin ohut lasipinta kaiken epävarmuuden, pelokkuuden ja itsevihan päällä. Sen suojissa yritän vahvistaa itseäni. Rauhassa ja hiljakseen, omaan tahtiini. Mutta lasi on hauras ja on paljon vaikeita asioita, jotka hakkaavat ja naarmuttavat sitä. Kuinka kauan se kestää?

haluaisin olla pelkkää fysiikkaa

koska silloin lainalaisuudet pätisi jokaiseen pintaan

jotka nyt vellovat

mut jostain muhun on pesiintynyt tunnetta

joka tekee kaikkensa jotta ne pilarit taittuu muotoon

sulaneelta näyttävään

Apulanta: Kuution palaset

Lohduton surun valtameri. 

Illalla viimeisenä, aamulla ensimmäisenä.

Terä vasten ihoa. 

Ajatus vailla toteutusta -

toistaiseksi.

Kymmeniä viikattuja paitoja,

kymmeniä viikattuja housuja.

Ettei tarvitsisi ajatella tai tuntea.

Peilistä heijastuu turvonneet silmät.

Puoliksi syöty aamupala,

liikaa kahvia ja tupakkaa.

Ei se ole masennusta,

vaikka joku niin väittäisikin.

Se on suruista suurin.

Se on epävakaus.

Se on seinään lentänyt lasi.

Tie parempaan.

Vaikka uskonkin hyvän kasvavan päivä päivältä isommaksi, tuntuu, että elämä heittelee minua kuin puolityhjää hiekkasäkkiä. Välillä on helpompi hengittää, toisinaan paiskaudun vasten ahdistuksen seinää.

Kevään viimeisessä terapiassa silmäni täyttyivät kyynelistä ja kietouduin pieneksi, mutta terapeutti oli tapansa mukaan sinnikäs ja auttoi eteenpäin. Hän kyseli paljon ja sai ajattelemaan, jopa vastustamaan, mikä on harvinaista. Miksi kannan satuttavia muistoja mukanani yhä? Eikö olisi vain helpompaa päästää irti? Roikun niissä ja vaalin arpiani, koska pelkään liikaa päästääkseni irti. Kuka, mikä tai millainen olisin ilman painolastia selässäni? En tiedä. Maalasin sanoilla vertauskuvia ja näin sivusilmällä, kuinka terapeutti todella seurasi niiden muodostumista.

Paraneminen. Ajattelen, että se on kuin kulkisi pimeässä portaita ylöspäin näkemättä mitään tai ketään, mutta tietäen, että suunta on ylöspäin. Selässä on raskas rinkka tai reppu, ja aina on se vaara, se suurin pelko, jota ennakoi: portaiden loppuminen. Mitä korkeammalle nousee, sitä suuremmaksi pelko portaiden äkillisestä päättymisestä ja putoamisesta käy.

Terapeutti kyseenalaisti portaiden päättymisen tyhjyyteen - koska onhan niiden oltava kiinni jossain. Suututti, mutta yritin selittää asian toisin.

Kuin nousisi vuorenhuippua kohden sankan sumun ympäröimänä ja tietämättä, mitä perillä odottaa; se voi olla kuvankaunis maisema, joka milloin tahansa avautuu eteeni tai äkkijyrkkä putoaminen alas kuiluun. Taakka selässä painaa, mutta tahto vie eteenpäin, mutta mitä ylemmäs kapuaa, sitä pelottavammaksi se käy.

"Onko pakko ennakoida?"
"Kyllä."

Kolisevat kaapit, sekavat ajatukset.

Yritän esittää vahvaa, vaikka tiedän, ettei hän usko. Hän tuntee minut jo liian hyvin. Hoen mielessäni käskylausetta kuin mantraa, joka ei lopu koskaan. Pakko tehdä. Kunnes tulee se hetki, jolloin kynä lentää kädestä ja keho vääntää itsensä umpisolmuun. Haluaisin kertoa, miten paha olo minulla on - haluaisin, mutta en osaa. Luurangot kolisevat kaapissa, jonka olen sulkenut köysin, ketjuin ja riippulukoin. Muistot huutavat kuin sudet täysikuun aikaan.

Näytä minulle turvallisuus; 

maalaa se kuvin ja sanoin, 

sulje halaukseen ja sano, että kaikki järjestyy. 

En lupaa, että täysin uskon sinua, 

mutta minun on kuultava se.

Kysyt usein, mitä nyt tarvitsen, mutta puistelen päätäni raivokkaasti. Turvaa, sitä se on. En vain tiedä, miltä se näyttää tai tuntuu. Ja vaikka teen saman selviytymispäätöksen joka päivä uudestaan sanomalla itselleni, että minä pystyn tähän, minä voitan tämän, epäilen itseäni vähintään yhtä usein. Haparoivin askelin menen eteenpäin, usein peruutan ja kadun valintaani, mutta haluan olla vapaa vielä joskus. Nyt se tuntuu taas niin kovin kaukaiselta. 

Piirsin joskus päiväkirjani sivuille talon, tein siitä ruman ja viivoista epämääräisiä. Ikkunat ja ovet repsottivat avoimina ja katolla oli kyltti, jossa luki "hyväksikäytettäväksi". Se talo on turvaton. Se talo olen minä. 

Auta minua. 

Näytä ja kerro, mitä on turvallisuus. 

Millainen se on, kuka sen määrittää? 

Olen pahoillani, 

että muotoilin lauseeni käskyksi - 
en minä sitä halua. 

Pyytää oli tarkoitukseni, 
mutta en osannut.

Tekeminen vai oleminen?

Epämääräisen ahdistava olo saa liikehtimään levottomasti, etsimään ovelta pakkoreittiä ja pelkäämään peiliä takavasemmalla. Nyt liikutaan sellaisilla vesillä, joita en tunne laisinkaan ja kuitenkin aivan liian hyvin. Pyörittelen käsissäni hiuslenkkiä, joka muistuttaa lapsuudenkodin lankapuhelimen johtoa. Sen tuntu tuo turvaa, vaikka viskaakin mieleni niihin maisemiin. 

Yritän tehdä kuvaa, mutta se ei onnistu taaskaan ja terapeutti huomaa, kuinka pakotan itseäni tekemään. Vääntelehdin paperin edessä ja kuivapastellit ilkkuvat, miten surkea olen. "Pitäisi tehdä," sanon ja jatkan paperin tuijottamista, kunnes yhteistuumin päätämme, että ei tänään. Tuohonkin päätökseen tarvitsen apua - kuinka säälittävää! 

"Kumpi on tärkeämpää: tekeminen vai oleminen?" Vastausta ei tarvitse edes harkita - tekeminen. Silloin olen tuottelias ja ahkera, ansainnut luvan elää ja hengittää. Silloin ei tule riitaa mistään. Oleminen on laiskuutta. Suorittaja-miellyttäjä minussa nostaa päätään vahvasti, se tuttu ystävä ja vihollinen vuosien takaa. Mistäkö olen sen oppinut? Kotoa, jossa asuivat rakas työnarkomaani ja kamala narsistinen hahmo. He jäivät sinne, minä lähdin - väkipakolla irrotin narsistihahmon otteen minusta. Tekisi mieli raivota terapeutille, mutta en tohdi; huutaa ulos kaikki se viha ja lapsuusmuistot, jotka ravistelevat taas liikaa. Ehkä ensi kerralla. Ehkä joskus. 

Ahdistus kieputtaa ja mieli heiluu laidasta toiseen, se ei asetu paikoilleen. "Ei ole hätää," hän sanoo. Jatkaa, ettei tämä ahdistusmyrsky ole todellista - että tunteet eivät ole yhtä kuin todellisuus, jossa elän. Taas tekisi mieli huutaa, että onpas. Inttää vastaan, juosta pois ja paiskata ovi perässäni. Minulle kaikki on totta juuri nyt! Eikö tästä olla puhuttu useasti; että ihmisellä saa olla oma totuutensa? Ja nyt ei enää saakaan.

Niitannut oon itseni muottiin.

Epävakaus asuu minussa, puristaa sisintäni rystyset valkoisina.

Yritän kertoa sille yhdelle, miten en koe enää olevani masentunut tai ahdistunut, mutta uskooko se? Ei tietenkään. Otsassa on leima varmaan ikuisesti: sairas sekopää hullu. Itsetuhoinen ja ahdistunut paska. Ehkä joku muu jossain ymmärtää - tai sitten ei. Hän kysyy, kuka sen leiman on siihen laittanut ja syytän itsekkäästi häntä asiasta. Osoitan etusormella suoraan häntä, kun samanaikaisesti kolme sormea kääntyvät itseäni kohden. Niinpä. Sairas sekopää hullu.

Huuto hiljenee, mutta raivo sisälläni kasvaa yhä vain. Tekisi mieli heittää lasi ikkunaan, potkia tuolit kumoon ja kaataa televisio lattialle. Hajottaa ja hallita - niin, mitä? Itseäni, häntä vai kokonaisuutta? En minä tiedä, raivoan vain.

Epävakaus kiristää otettaan ja tunnen tukehtuvani. Se on tuttu tunne. Haukon happea hiljentyneessä huoneessa. Kun vaan osaisi säädellä tunteitaan!

Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

"Mitäpä sinulle kuuluu?"

Se kertoo, että osaan hallita tunteitani.

Se sanoo, että muutos olisi hyvä asia. 

Sen mielestä tasapainoinen äiti on paras äiti.
Se kyselee epäolennaisista asioista.

Se kannustaa aloittamaan pienistä hetkistä. 

Se hymähtelee vuoroin kysyvästi ja toteavasti.

Sen kynä pysähtyy, kun sanon, etten usko tulevaisuuteen. 

Sen silmät poraavat reikää pikkuaivoihini asti.

Se odottaa.
Ja odottaa.
Ja odottaa. 

Se toivoo jotain reaktiota minussa. 

Se kehuu, kuinka olen mennyt eteenpäin.
Se saa minut suuttumaan.

Se ei ymmärrä enkä minä jaksa selittää.

Sen vaatteet huvittavat hieman.

Se osaa kysyä oikeat kysymykset. 

Se käskee kysyä lääkäriltä uutta diagnoosia. 

Sen huoneessa on valkoinen naulakko. 

Minun tekisi mieli tarttua terävään. 

Oloja ilman sanoja.

Ajatukset, tunteet ja tunteettomuudet risteilevät päässäni, kunnon kilpa-ajoa onkin taas. Psykologi kysyy, olenko masentunut. Vastaan, etten myönnä mitään. Saakelin tarkkasilmäinen nainen! Haluaisin huutaa kurkkuni kipeäksi, huutaa ja riehua. En minä sitten kuitenkaan, ei se ole ennenkään mitään auttanut. Sovimme harventavamme käyntejä, niin on parempi. En jaksa enempää. Tai no, oikeastaan juoksen karkuun ja yritän itse jättää kaiken, etten joutuisi itse kohta huomaamaan olevani jätettynä yksin selviämään kaikesta. Vakuuttelen itselleni ja muille pärjääväni, mutta tarinani on hatara ja läpinäkyvä. Psykologi tosin näytti uskovan sen - hyvä niin!

Tekisi mieli kirjoittaa, miten viime viikko täyttyi odotuksesta ja raivosta, vatsanpohjaa kutkuttavista nauruista ja suloisista välikuolemista. Ystävistä, koulusta ja parisuhteesta. Perjantaista, joka eli ajatuksissa jo kaksi viikkoa ennen kuin suvaitsi saapua.

Mutta. 

En löydä oikeita sanoja, kaikki tuntuu vääränlaiselta nyt. Kaikki se, mitä en osaa kuvailla, vaikka kuinka yrittäisin. Antakaa minulle sanani takaisin! Koska omat kirjaimet ovat hukassa, lainaan Johanna Kurkelaa tähän loppuun.

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan

niin, että masentuu. 

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen.

Ja sinä täysin sokee oot

sille, kuinka mä suistunut oon

pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.

Tää oli minun syy.

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen. 

Ja sinä täysin sokee oot

sille, miten uupunut oon. 

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,

vaikken oikeesti henkeä saa. 

Mä kyllä reipas tänään oon,

vaikka melkein luovutan jo. 

(Johanna Kurkela: Ingrid)

Rikkireväisty valokuva lattialla.

Se oli vain kopio vanhasta valokuvasta, tai kolme samanlaista niitä oikeastaan taisi olla. Mustavalkoinen, A4-arkin kokoinen. Tartuin surutta saksiin, ideatulvasta lievästi päihtyneenä. Mutta. Siinä se seisoi, kuvassa, pieni tyttö siivet selässään, kultanauhaa päänsä ympärillä. Ei sitä voinut satuttaa. Ahdistus pakotti heittämään kaiken pois käsistä, vaikka kuinka vastustelin. Ei saa satuttaa pientä! Ja silti minä tein sen - ihan vahingossa, vannon - leikkasin nilkoista poikki keskimmäisen tytön jalat. Tunsin, kuinka hysteerinen kauhu valtasi alaa.

"Mutta se on vain kuva, materiaalia, kuten värit ja kaikki muut, mitä täällä on."

Ei! Miksi helvetti on niin vaikea ymmärtää! Minä satutin sitä tyttöä, pientä ja viatonta. Vein mahdollisuuden kävellä. Rikoin hänet! Ei se ole vain kuva. Ei ole! EI!

"Sinähän suojelit tyttöä, kun varoit leikkaamasta."

Mutta vahingossa satutin, se on tarpeeksi paha. Rikoin hänet. Olen hirviö! Se kuva välähtelee edelleen silmissäni eikä ahdistus laannu kuin hetkittäin - vain palatakseen jälleen takaisin.

Paluu arkeen on siis tapahtunut. Se on tullut rytinällä ja tuonut kaiken paskan mukanaan. Kaiken sen, mitä en jaksaisi kantaa. Mutta vaihtoehtoja ei ole; nyt ei saa romahtaa, on vain kyettävä kantamaan kaikki taakat selässään - vaikka sitten mutaisissa ojissa ryömien. Pakko jaksaa, pakko pystyä, pakko onnistua. Pakko pakko pakko.

Bright and shiny.

Tuttava hymyilee säteilevästi. Hän halaa minua ja kysyy, mitä kuuluu. Kerro ihan kaikki! Naurahdan huolettomasti ja kehun, miten helvetin hienosti asiat ovat - tulevaisuus suorastaan häikäisee!

Kotona - salassa ylimääräisiltä silmiltä - syön kaksi suklaatuuttia, koska yhdestä tulisi vain paha mieli olen reilusti läski ahne paska. Loppupäivän paastoan. Olen aina ollut perso jäätelölle, jo lapsena söin tilanteen salliessa yhden ylimääräisen; jätin tyhjiä paperikääreitä pakastimeen, etteivät vanhemmat olisi tajunneet. Nyt katson itseäni peilistä ja totean, ettei olisi kannattanut.

Terapiatauko repii kappaleiksi. Suostun tekemään töitä enemmän kuin ehkä jaksaisin. Tärkeät asiat jäävät hoitamatta. Verikokeissa käyn viikon myöhässä. Löydän sanat kehumaan toisia, kuuntelemaan ja olemaan paikalla, mutta valehtelen sujuvasti, kun pitäisi omista asioista kertoa. Taidan lopettaa lääkkeet. En näe niissä mitään järkeä, kun elämä on kuitenkin yhtä vuoristorataa. Ylämäki, alamäki, kieputa, pyöritä, lisää vauhtia. 

Kylläpä tosiaan häikäisee.

Ahdistaa vituttaa masentaa.

Tunnin hoitoneuvottelu, kaikki osapuolet tyytyväisiä minun kykyyni ottaa hoitoa vastaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että hyvä, ne eivät puhu syömisistä mitään; voin huoletta aloittaa painonpudotuksen. Lapsettomuuskeskustelu luisuu aivan väärille raiteille ja paniikki kietoo minua kasaan. Tekisi mieli huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Juosta pois. Mutta minä en huuda, en juokse. Kengätkään eivät ole jalassa, vaan lattialla tuolin alla. Siispä kiedon itseäni pieneen myttyyn ja rutistan stressipossua käsissäni. Olo on kamala. Hirveä. Aivan perseestä.

Terapiat ahdistavat. Terapiatauot ahdistavat vielä enemmän. Ja he kaikki kehuvat minua kilpaa kuin pientä lasta; hyvä tyttö, hienosti edistynyt, kiltti tyttö. Painukoot helvettiin jokaikinen!

Älä sano sitä.

Psykologi istuu neuvottomana vastapäätäni ja miettii. Hymähtelee, kuten yleensäkin pohtiessaan jotain kuumeisesti. Ja hän katselee, kun ahdistus kouristaa minussa yhä uudestaan, koko ajan voimakkaammin. Hän katselee edelleen ja luo ymmärtäväisen katseen, vaikkei ehkä oikein ymmärräkään. Onkohan se sittenkin hyväksyntää? Ehkä hän sanoisi: minä hyväksyn sinut, vaikka kehosi käykin yhä holtittomammaksi.

On kulunut neljäkymmentä pitkää minuuttia ja silmiäni painaa, koko olemukseni on väsyneempi kuin aikoihin. Kasaan kaikki jäljellä olevat voimani ja vakuutan pääseväni kotiin turvallisesti. En tiedä, uskonko siihen itsekään, mutta en halua osastolle. En päivystykseen. En minnekään muualle kuin kotiin. Hän seuraa minua odotustilaan, hiljaa kävelee takanani ja katsoo, että pääsen pois.


Seuraavana päivänä istun huoneessaan uudelleen ja sanon sen, mitä en edellisenä päivänä uskaltanut: kun ahdistus kouristaa minua, ota kädestäni kiinni. Silitä. Älä jätä yksin.

Hän kertoo olevansa pahoillaan edellisestä päivästä - omasta neuvottomuudestaan - mutta en pysty vastaanottamaan sitä. Huudan ja purskahdan holtittomaan itkuun joka kerta, kun hän pyytää anteeksi. Ja joka kerta se olen minä, joka pyytää anteeksi takaisin. Hän korottaa ääntään, on päättäväinen, pakottaa minut kuulemaan ne sanat:

Olen aidosti pahoillani.

Iskuja vyön alle.

Väsyttää. Ajatus on kuin mannapuuroa: sileää ja sameaa, pelkkää pöperöä. Psykologi osuu vyön alle liian monta kertaa, kirjoittaa paperille sanoja, jotka saavat minut vapisemaan. Käperryn pieneksi ja suojaudun, jotta olisi turvallisempi olla. Hänen mielestään se on mielenkiintoinen yhtälö, koska juuri niinä hetkinä näytän kuulemma todella pelokkaalta. Hän hymisee tuttuun tapaansa, pohtii ja pähkäilee. Keksii sanoa jotain, jolla puukottaa jälleen.

Muistot tulvivat mieleeni, mutta en edelleenkään osaa kertoa niistä. Ei, ihan typeriä asioita - ei sellaisista tarvitse puhua. Ei kai ihminen sellaisista pikkuasioista voi tulla hulluksi? Niin, hullu. Noinhan se äitikin sanoi vuosia sitten; huolissaan vain siitä, mitä suvulle kerrottaisiin. Tekisi mieli heittää kaikki menneisyyden asiat kerralla psykologin eteen - oksentaa ne vain pihalle sielunsopukoista - mutta minä vaikenen. Nyökyttelen hänen ajatuksilleen, osaa niistä jään oikeastikin miettimään.

Rentoutusharjoitus on aivan liikaa, en pysty siihen vieläkään, mutta en osaa sanoa ei. Heijaan itseäni nojatuolissa niin hiljaa kuin osaan, ettei psykologi kiinnittäisi asiaan huomiota. Yritän kadota huoneesta, mutta hänen puheensa keskeyttää minut aina, kun olen jo melkein jossain muualla. Tarkkaavaiset silmät katselevat minua; niistä pystyy näkemään, kuinka hän miettii seuraavaa siirtoaan. Seuraavaa iskua.

Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?

Koiraihminen.

- Oletko enemmän koira- vai kissaihmisiä?
- Koira, kai.

Hän ottaa pehmoisen koiraeläimen ja ojentaa minulle variskäsinuken. En pidä siitä, miltä se näyttää tai tuntuu, mutta pyörittelen sitä käsissäni, koska hän kehoittaa niin. Hän on kyykyssä edessäni ja silittää pehmokoiran kuonolla jalkaani. Kavahdan pieneen myttyyn, käännän selkäni hänelle ja piilotan kasvot käsiini. Tekisi mieli huutaa "painu helvettiin!", mutta en kehtaa. Vaikeroin ahdistustani, mutta hän vain jatkaa. Olen jo lähellä potkaista, kun hän viimein ymmärtää perääntyä.

- Mitä tuo varis sanoisi tälle, jos ja kun tämä näyttäisi suloiselta ja kaipaisi rapsutusta?
- En tiedä.
- Sanoisiko se, että tämä on ihan paskiainen, vaikka tämä vain puskisi kuonolla ja olisi kiltti?
Nyökyttelen hiljaa.
- Ihanko oikeasti? En kyllä usko.
Nyökkään taas.
- Kuulehan, nyt tulkintasi tunteista meni ihan metsään. Jos tämä aina vain kuulisi olevansa paskiainen, niin tästä todennäköisesti myös tulisi sellainen, mutta eihän pieni ja kiltti voi olla semmoinen? Tämä vain haluaisi vähän rapsutusta.

En kestäisi yhtään enempää, mutta psykologi jatkaa sitkeästi asioiden penkomista. Jos osaisin, käskisin hänen olla hiljaa. Mennä poispoispois. Nyt! Heti! Silti jään miettimään käynnin jälkeen, miten hän on niin taitava? Ilman suoria sanoja hän osaa osua aina siihen kohtaan, mikä on kaikista kipein.

En ole ansainnut noin taitavaa ammattilaista auttamaan minua. Ei, en minä.

Humalaa ja hyväksyntää.

Puhaltelen savua ilmaan aamuyön pimeydessä, koko tienoo nukkuu vielä. Näistä hetkistä minä pidän. Ajatukset risteilevät aina perjantain psykologikäynnistä lauantaiseen iltaan, jolloin nauroin sydämeni kyllyydestä, söin herkkuja, join itseni humalaan, vaihdoin kymmeniä suukkoja ja tanssin jalkani kipeiksi.

Psykologi katsoo minua, puhuu vaikeita ja piirtää isolle fläppitaululle kuvioita, joista muodostuu kehä. Minätiloja: rankaiseva vanhempi, moittiva puoli, aikuinen ja terve minä, suojautujan rooli. Tiedän asiat jo ennestään, mutta nyt sanat ja ympyrät saavat uuden merkityksen; minä ymmärrän itsestäni jotain enemmän. Kaikista suurimman oivalluksen itsestäni saan, kun hän kirjoittaa taulun yläreunaan: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Puhumme epävakaasta persoonallisuushäiriöstäni ja ajattelen, että vihdoinkin joku kertoo sen minulle selkein, ymmärrettävin sanoin. Tunnen jopa hitusen hyväksyntää tuota sanahirviötä kohtaan.

Lauantaina istun olohuoneessani nauravan ihmisjoukon keskellä ja tunnen hitusen hyväksyntää itseäni kohtaan; enhän minä voi olla niin kamala kuin luulen, jos kodissani on näin paljon vilpittömiä ihmisiä. Juomme itsemme humalaan, pelaamme totuutta ja tehtävää ja asuntomme seinät toistavat naurumme iloisia säveliä. Tunnen hitusen huonommuutta kauniiden ihmisten keskellä, mutta yritän torpata ajatusta ja hokea itselleni, kuinka minäkin kelpaan. Juuri tällaisena. Punatukkaisena nuorena naisena, jonka vihreät silmät nauravat kilpaa toistensa kanssa.

Seuraavana päivänä parantelen krapulaani ja mieleeni nousee psykologin sanat: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Se taitaa oikeasti pitää paikkansa - aika viisas psykologi minulla. Koska varmasti juuri tuon takia ihastuminen, totaalinen ilo tai musertava ahdistustaika.