Tunnin hoitoneuvottelu, kaikki osapuolet tyytyväisiä minun kykyyni ottaa hoitoa vastaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että hyvä, ne eivät puhu syömisistä mitään; voin huoletta aloittaa painonpudotuksen. Lapsettomuuskeskustelu luisuu aivan väärille raiteille ja paniikki kietoo minua kasaan. Tekisi mieli huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Juosta pois. Mutta minä en huuda, en juokse. Kengätkään eivät ole jalassa, vaan lattialla tuolin alla. Siispä kiedon itseäni pieneen myttyyn ja rutistan stressipossua käsissäni. Olo on kamala. Hirveä. Aivan perseestä.
Terapiat ahdistavat. Terapiatauot ahdistavat vielä enemmän. Ja he kaikki kehuvat minua kilpaa kuin pientä lasta; hyvä tyttö, hienosti edistynyt, kiltti tyttö. Painukoot helvettiin jokaikinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti