Suunnaton kaipuu, viiltävä kipu koko kehossa - liian usein olen taas tuntenut sen. Tekisi mieli huutaa ja hätistää se perkele pois minusta. Sanoisin sille, että olen jo aikuinen enkä tarvitse sitä, mutta se olisi valhetta. Kai olen niin kauan pakoillut taas, etten edes osaa enää valehdella. On saatava sanoa se ääneen. Kuitenkin kirottu "mutta" kietoutuu kiinni lauseisiin, ja minä kaipaan niin että sattuu. Yritän hokea itselleni, että näin on hyvä ja minä pärjään kyllä.
Elämässähän on nykyään värejäkin, katso nyt ympärillesi, sinä typerys!
Mutta. Silti jotain puuttuu, on puuttunut aina. Enkä pääse karkuun tätä olotilaa, johon sekoittuu surua ja vihaa - ja paljon kaikkea, jolle en löydä edes sanoja.
Ota minut syliin. Pidä kiinni. Silitä ja keinuta. Palmikoi hiuksiani, pidä kädestä kiinni ja puhu sanoilla, jotka saavat tunnemyrskyni tyyntymään. Ole siinä. Lupaa, että olet! Vaikka minä yrittäisin karkuun, älä päästä irti, sillä en minä oikeasti paeta halua.
Siihen ei pysty kuka tahansa, en edes minä itse, vaikka juuri minun olisikin opittava rauhoittamaan itseni. En vielä osaa. Voitko siis sen aikaa luvata olevasi siinä ja auttavasi minut tämän kaiken ylitse? Opetathan minulle, miten maailmasta selviää, vaikka sydämessä on sylin kokoinen aukko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti